Sivun näyttöjä yhteensä

1. maaliskuuta 2018

Soolo



Klassisen musiikin maailmalla saattaa olla yksityinen hautausmaa, jonka muurien sisäpuolelle vihkimättömillä ei ole tulemista, ei elävinä eikä kuolleina.

On lopultakin vaivatonta pysytellä selvillä siitä, mitä mieltä kuuluu olla. Alue on siitä erikoinen, että säveltäjiä on alle sata ja kullakin ”merkittäviä teoksia” noin kymmenen. Muissa taiteissa pääsee tuskin näin vähällä.

Me Bach-riippuvaiset olemme erikoisen kiinnostuneita levytyksistä. Tässä muistutamme Liedien harrastajia.

Minulle raukalla käy rannattomilla aavoilla niin usein huonosti. Saatuani sysäyksen uusista Dostojevski-suomenoksista, jotka ovat valtavan hyviä, jouduin ihan asiallisista syistä selvittämään muutamaa Napoleonin sotiin liittyvää seikkaa. Ennen pitkää olin uppoutunut Tolstoin ”Sotaan ja rauhaan”, jonka olen nöyrästi joskus nuorempana lukenut. Vaikka Hollon suomennoksesta ei ole pahaa sanottavaa tajuan nyt, että tätä teosta en ole koskaan lukenut. Mauden englanninnos tuntuu hyvältä. Sitä asiaa en tietenkään osaa arvioida, mutta olen törmännyt aika moniin klassikkokäännöksiin, joista kaikkia kiitettyjäkään ei ole iljennyt lukea. Niistä puuttuu elämä.

Olen jyrkänlaisesti sitä mieltä, että vaikka Tolstoin teoksesta on uusi, kiitetty televisiosarja ja suuresti kiitettyjä elokuvia, kuten Bondartshukin, mikään ei idä. Testini on yksinkertainen. Jos alan nähdä unta lukemastani, teos on kirjaimellisesti jättänyt jäljen (kytkennän).

Jokainen hupsu tietää, että Bachin sooloviulusonaatitja partitat ovat kaiken musiikin alppihuippuja. Sangen laajasti on tiedossa sekin, että  sen jälkeen kun Jasha Heifetz oli tuottanut ihmeeksemme RCA:n edelleen riittävän nykyaikaiselta kuulostavan levytyksensä koko satsista, muut viulistit kusivat viuluunsa.

Heifetzia tosin kuuluu naureskella esimerkiksi Sibeliuksen tulkinnastaan, joka kieltämättä on eräänlaista aitajuoksua. Kun Oleg Kagan kuoli niin nuorena, kiistattomia mestareita ei taida olla. Rachel Podger on hyvä, ja on syytä ollakin.

Oman makuni rajoittuneisuus ilmenee siinäkin, että en ole lainkaan mieltynyt Mullovaan, joka on levyttänyt Bachit. Minulle tulee  hänen soitostaan mieleen Ähtärin eläinpuisto.  

Radiossa asiantunteva toimittaja otti joulun alla haukuskellakseen Christian Tetzleffiä siinä määrin että kiinnostuin. – Kaikki mainitsemani löytyvät Spotifystä ja levyjäkin saa.


Tetzleff on mielestäni paras vielä elävistä. Palaan kielikuvaani vuorenhuipusta. Itsekin tunturien valokuvaamista kauan ja katerasti yrittäneenä tiedän, että tulos on valosta, vuodenajasta, säästä ja monesta muusta asiasta kiinni, ja tuttukin huippu sekä näyttää että tuntuu joka kerta erilaiselta. Kun kävelee kuvauspaikaltaan pari sataa metriä, tunturi on muuttunut. Viistosta tai takaa sitä ei edes tunne. Bachin sooloviuluteoksissa on sama ongelma. Väittäisin että siksi Tetzleffin tunteellisuudessaan sekä rytmisesti että  muutenkin kuriton tulkinta, jossa on myös virheitä ja epätarkkuuksia, on nyt paras.

11 kommenttia:

  1. Sen verran eläväistä tekstiä blogistilta että harmittaa, etten tunne aihepiiriä lähes lainkaan. Ehkä sitten eläkkeellä, joskus muutaman vuosikymmenen päästä, jos korvat vielä silloin yhtään toimivat. Tätä nykyä kun musiikki on minulle yleensä vain taustamusiikkia, jonka ei ole syytä isommalti harhauttaa ajatuksia. Elgar sopii siihen mainiosti.

    VastaaPoista
  2. Kyung Wha Chung levytti Bachin Sonaatit ja Partitat 2016. Mielestäni hienosti, kokeneesti ja nöyrästi. Hienoa Bach-soittoa ilman kommervenkkejä.

    VastaaPoista
  3. Tuosta aitajuoksusta tuli mieleeni.

    Aikoinaan, vuosia sitten, lueskelin juttujasi Bachin pianokappaleista. Sitten, ihan perinteisessä levykaupassa, oli tarjouslaatikossa paketti, jossa Ashkenazy niminen musikantti olisi soittanut niitä levylle.
    Ostin ja kuuntelin, mutta en innostunut.
    En ole kovin musikaaalinen enkä todellakaan osaa laulaa, mutta mielestäni rytmitaju on tallella. Ja siinä (mielestäni) oli tuon levypaketin kompastuskivi. Välillä tuntui, kuin soittaja olisi melkein kompastunut soitannassaan.
    Olisiko soittanut nuoteista ja yhtäkkiä etten tulee kohta, johon ei ole varautunut/harjoitellut, mutta selviää kuitenkin lävitse, vain hieman horjahtaen.
    Mutta niin paljon nuo horjahtelut häiritsivät, että en jaksanut kovin kauaa kuunnella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ashkenazyn tuoreehko Bachin Wohltemperierte levytys oli jopa poikkeuksellisen harjoiteltu, liekö sisuuntunut aiemmasta. Ashkenazy on kultaista keskitietä, Richteriä suosittelisin venäläisistä.

      Poista
    2. Itselleni toimii yhdistelmä Bach + Perahia sille tasolle, etten parempaa musiikkia tiedä olevan. Sooloviuluteoksia kuuntelen Milstein versioina ja pysyn edelleen tyytyväisenä.

      Poista
  4. Kuunelkaa tätä, suomalais-ugrilaiset veljeni. Suurin elossa oleva klassinen säveltäjä on yksi meistä:
    https://www.youtube.com/watch?v=f1CNNf9iU9Y

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On todella mahtavaa, vaikuttavaa ja syvältä kaivelevaa! Kiitos vinkistä.

      Poista
  5. Sen verran harrastusta voi vaikeuttaa, että ottaa merkittävien teosten ympäriltä lainausmerkit pois. Sitten sitä tavaraa alkaa olla yksilölle hallitsematon määrä.

    VastaaPoista
  6. Kuhmon kesäkonsertissa istui vieressäni pikku poika yksinään, ehkä alle 10-vuotias. Kysyin missä hänen vanhempansa ovat. "Die Gutman ist in Moskau und der Kagan ist tot." Tyhjentävä vastaus. Olen kertonut tämän ennenkin, mutta vastaus jäi mieleen, hämmensi. Äiti oli kättään parantelemassa ja poika oli siellä soittoleirillä lastenhoitajansa hoivaamana, konsertissa kuitenkin yksin, kuin kotonaan.

    Jotenkin tuntuu, että vanhoja venäläisiä klassikkoja pitää lukea suomeksi, joitakin nuorempia olen lukenut ruotsiksi ja englanniksikin. Esimerkiksi Vadim Leventalin "Masha Reginaa" on kiitetty englanninkielisissä arvioissa, sen voisi hankkiakin, kun ei ole vielä suomennettu.

    "Sota ja rauha" tyssäsi lukiolaisena alun moniin nimiin ja luin sen vasta parikymmentä vuotta sitten suuresti nauttien, sotakuvauksetkin sulattaen. Pitänee odottaa uutta suomennosta. Mielenkiintoisimpina henkilöinä ovat kuitenkin jääneet mieleen Levin "Anna Kareninassa" ja Hadzi Murat saman nimisessä novellissa, heimopäällikkö Kaukasukselta, jossa Tolstoi taisi olla nuoruudessaan sotimassa.

    Jasha Heifetzin soitto tuntuu ylimaallisen täydelliseltä hurmemaisia ylisanoja käyttääkseni. EG

    VastaaPoista