Sivun näyttöjä yhteensä

18. lokakuuta 2017

Kieli ihmettelee



Hammaslääkärini sanoi aamulla, että kieli aikansa ihmettelee korjattua hammasta. Se entinen hammas oli mennyt eriä poikki, mutta syvältä.

Pakkoruotsi on hyvä ja tehokas nimitys. Itse olen pakkosuomalainen. Kukaan ei ole koskaan kysynyt mielipidettäni siitä asiasta.

Pakkoruotsalaiset eivät ole keksineet kampanjaa ”on hienoa osata ruotsia”.

Olisiko se pakkosaamea, se kieli, jolla luetaan uutisia televisiossa ennen viittä iltapäivällä? Ajatus on peräisin pakkovenäjästä, joka tuli oppikouluihin vähän yli sata vuotta sitten. Vielä minunkin tuntemani vanhat miehet kehuivat, miten he kieltäytyivät oppimasta sanaakaan keisarin pakottamaa kieltä ja paiskoivat opettajaa venäjän kielioppikirjoilla.

Pakkosaksa ei nostattanut tunteita. Käytännössä saksa oli ainoa pitkä kieli vuoteen 1944. Se aloitettiin toisella luokalla ja sitä luettiin seitsemän vuotta. Saavutettu kielitaito oli yleensä vaatimaton. Jos ranskaa tai englantia oli tarjolla, niitä ei suosittu. Pitkä latina oi muutamassa klassisessa lyseossa.

Tuo venäjän vastaisuus ei ole ainakaan helpottanut asioita. Poliittisista syistä siinä mentiin niin pitkälle, että venäjän osaamista pidettiin epäilyttävänä maanpetturuuden oireena.

Luultavasti pakkoruotsin vastustajat ovat oikeilla jäljillä. Se on pitkä perinne, että kieltä käytetään poliittisen vallan ja myös sorron välineenä. Tuo äsken mainittu pakkovenäjä oli sitä avoimesti. Sotien välisen ajan kiistelty ruotsin kielen asema yliopistoissa sisälsi ainakin vihjauksen, ettei suomen kielellä voi esittää mitään riittävän tieteellistä.

Uskonpuhdistus merkitsi Saksassa, Alankomaissa ja Skandinaviassa kansankielen murtautumista kirkkoon ja hengelliseen kirjallisuuteen. Englannissa tuo kehitys oli alkanut oikeastaan jo hiukan aikaisemmin.

Katolisen kirkon latina on oikeastaan erikoinen valinta. Raamatusta pätkääkään ei ole kirjoitettu sillä kielellä. Toinen kirja on hepreaa ja toinen hyvinkin kansanomaista kreikkaa. Silti paavinkirkko piti yli tuhat vuotta kiinni ajatuksesta, että Jumala kuulee vain latinan kielisen huokauksen.

Juutalainen uskonto käytti hepreaa vuosisatoja itse kielen kadottua muusta käytöstä. Heprea elvytettiin toisen maailmansodan jälkeen poliittisena tekona. Ei Koraanikaan mene toteen muilla kielillä kuin arabiaksi, vaikka esimerkiksi Turkista tuli suuri ja Persiasta muuten merkittävä uskontokunnan jäsen. Hindulaisuudessa ja buddhalaisuudessa monet erikoisen pyhät kirjat ovat sanskritiä, jonka merkitys on ollut viime vuosisadat lähinnä seremoniallinen.

Tulkitsisin että meillä eli Ruotsissa ja sen Itämaassa Suomessa kansankieliin kääntyminen oli poliittinen teko. En usko Kustaa Vaasan edes suosineen tai kaikin ajoin sallineen Lutherin tähdentämää henkilökohtaista hurskautta. Vielä 1800-luvulla sellaista pidettiin Suomessa pahana. Oli uskottava niin kuin pappi ja piispa käskevät, ja pulinat pois.

Kansankieltä käyttävä papisto oli uusi poliittisin perustein valittujen hallintovirkamiesten luokka, jonka turvin ainakin täällä saatiin aikaa hyödyllisiä valloituksia ja muutettiin yhteiskunnan toimintatapoja perinpohjaisesti. Rinnalla tulivat kansankieliset lakitekstit, jotka nekin korvasivat entisen latinan. Näin ajatellen tähdentäisin, että pakkosuomi on sekin läpikotaisin poliittinen ratkaisu, ja edelleen toimiva.



16. lokakuuta 2017

Yhteistieto



Kimmoke on kommentista. Kommentoija sanoi asian paremmin kuin minä osaisin.

Keskustapuolueen ”koko Suomi asuttuna” on pirullinen ajatusvirhe. Seurauksista tulee pahat.

Se entinen järjestelmä, ett ihmiset asuivat enimmäkseen kylissä, johti yhteistietoon. Tutkijoiden mielestä ihmisen koko historia on lähtöisin leirinuotioilta. Yhdessä tekeminen ei riitä. Pitää näyttää myös ja selittää. Siksi vivahteikas kieli on niin tärkeä. Moni asia opitaan ennen kuin oppija on sen vertaa vapaa kapaloistaan että osaisi itse toistaa sanan.

Kielirasismi vilahtelee vielä ”Tuntemattomassa sotilaassa”. Todellisuudessa kielirasismia esiintyi 1970-luvulle asti. Monet karistivat murteellisuudet parissa viikossa tultuaan Helsinkiin töihin. Maalla annettiin selkään, jos tuntemattomalla oli helsinkiläinen nuotti puheessaan. Se tulkittiin leuhkuuden merkiksi, ja sitä se tietenkin myös oli.

Olen tuntenut ihmisiä, jotka Helsingissäkin osasivat paikantaa puhujan kadun tai korttelin tarkkuudella, juuri niin kuin ”My Fair Ladyn” professori Higgins. Rööperiläisen tietysti erotti Sörkan sälleistä kuka tahansa ja nämä puolestaan Etu-Töölön kasvateista, jotka puhuivat kuin Helsingin hovioikeus.

Yliopistoilla ja tutkimuslaitoksissa parhaat keksinnöt ja innovaatiot tehdään kahvinkeittimen luona seisoskeltaessa. Kahvinkeitin on tieteellisen luovuuden ydin.

Maaseutukulttuurin ja siis yhteistiedon ydin oli Osuuskauppa. Kaikki vähänkin tärkeä otettiin puheeksi tiskiin nojailtaessa. Siinä oli sellaiset metallikoukut, joihin oli tarkoitus unohtaa rukkaset. Joillakin naisilla oli kolmionmuotoisista nahkasuikaleista ommeltu ostoskassi.

Langenneet vekselit, Amerikan perinnöt, kadonneet kahvipannut, tietoimitukset, isättömät lapset ja isännättömät taloudet otettiin puheiksi, käsiteltiin ja ratkaistiin. Arvioitiin yhden papinvaalin ehdokkaista messunneen ammuvainaan nuotilla ja toisella oli ollut vibrato kuin lampaalla. Siinäpä alkoi olla kuulumisia yhdeksi kerraksi, kunhan vielä lapsille nisupullaa ja isännölle Jymy-tupakkaa toppa, kun se Ropeettari haiseekin niin pahalla, vaikka onkin oikean aatteen kessua sieltä isän ihmemailta.

Seutukuntien tuhoaminen käy joskus pelottavan nopeasti. Niiden kehittyminen ja lujittuminen voi kestää kymmenen tai tuhat vuotta.

Siksi esimerkiksi populismin tutkijoiden pitäisi ajatella asiaa kerran vielä. Jako ”meihin” ja ”korruptoituneeseen eliittiin” on vanha ja arvokas. Ei ole niin paatunutta mieltä, ettei sitä kirpaisisi, kun vettä viinana ostamaan harhautettu sanoo:” En olisi uskonut oman kylän miehestä…”

Näistä syistä sahatyöläiset ja tehtaaseen tulleet perustivat hädissään palokutia, lauluseuroja, raittiusyhdistyksiä tai vaikka työväenyhdistyksen. Pohjanmaalla myös painiseura kuului asiaan, ja mieskuoro, ja nuorisoseura, ja jääkäriliike, ja bingo.

Pelkään että tässä tarkoitettu pienyhteisö on jäänyt sekä käytännössä että lakeja säädettäessä muun luonnonsuojelun varjoon, ja se voi kuulkaa olla kohalokasta.



15. lokakuuta 2017

Kirjojen kirjoitusta

Epäily syntyi eilen. Mietin synkkänä, onko todella tunkeuduttava kaupungin keskustaan. Asiani oli oikeastaan pullo Kodin putkimiestä, mutta City-Marketissa oli kirja, jota ilman en arvellut voivani viettää viikonloppua, Häggmanin, Keskisarjan ja Kuisman ”1917”, kuvituksesta vastaamassa itse Jukka Kukkonen, joka siis taas tarkoittaa enimmäkseen ennen näkemättömiä, tasoltaan loistavia kuvia tarkasti ja täsmällisesti sivuille aseteltuina.

Kun katsoi Sittarin muita kirjoja, käsitin, että Bonnierilla on diili K-ryhmän kanssa. Erinomainen valikoima, ja siis paljon hyvää ja miellyttävää.

Ehkä maltan mieleni ja tilaan Juha Hurmeen uuden ja vanhoja kirjoja Adlibriksen (Bonnier) kautta. Hurme on niin hyvä, että olisi surullista olla kirjoittaja, esseisti tai muu kummallisuuksien keksijä. – Kai minä kesällä mainitsin tässä blogissa, miten mutkalle menin, kun eräässä suhteellisen suljetussa tilaisuudessa juttelin vuoroon Hurmeen ja Tuomari Nurmion kanssa.

Tietysti olen hankkimassa myös Häggmanin Kirjailijaliiton historiaa. Vähän pelästyin Hesarin arvostelua. Säikähdin että ei kai se nyt ole mennyt kertomaan totuutta. Onneksi ei, nähdäkseni.

Istuin usein juttelemassa Pirkko Pesolan kanssa Kirjailijaliiton huoneessa, jonka liitto tiettävästi sai testamentilla Jalmari Finneltä. Onneksi Liedekset eivät koskaan kutsuneet edes pistäytymään. Sain siksi toimia amanuenssina näkymättömissä, kun isäni puuhasi pystyy liiton asioita, jotka olivat kumossa milloin mistäkin syystä. Itsekin hätkähdin, kun Tekniikan Maailman päätoimittaja Rauno Toivonen oli liiton puheenjohtajana lyhyen ajan. Juuri oikea valinta.

Tuskin missään muussa maassa romaanikirjallisuus eli kuvitelma maasta ja kansasta alkaa yhtä demokraattisesti kuin Suomessa: Aleksis Kivi (jonka tekijänoikeudet Suomalaisen Kirjallisuuden Seura koetti järjestellä itselleen 20-luvulla. Sata vuotta ennen Linnaa kirjailija kykeni sijoittamaan lukijan yhdeksi joukosta, tuntemaan tunteet, kokemaan kiihkot, turvautumatta pilakuviin ”kansasta” (johon esimerkiksi Juhani Aho sortui vähän väliä).

Keskisarja huomauttaa historiantutkijoista, syystä, Yrjö-Koskinen ja hänen koulukuntansa oli Snellmanin asettamien askelmerkkien avulla tehnyt kansallisuudesta mahdollista, ja seuraavassa aallossa oli E.G. Palmen, kunnes pitkinä itsenäisyysvuosina alkoi Jalmari Jaakkola surullinen valtakausi, joka ei vain ottanut loppuakseen.

Historioitsijoiden keskeinen rooli oli vakiintunut Saksassa, Ranskassa ja Italiassa. Englannissa Macauley ja Carlyle kirjoittivat sepitelmät, jotka ovat tänäkin päivänä yleisesti hyväksytty totuus Englannin ja Amerikan varhaisvaiheesta. Samaa linjaa englannin kielen käyttäjänä oli Churchill, joka hänkin kirjoitti englantia puhuvien kansojen historian.

Onneksi nyt tuli keskelle juhlavuotta kirja, joka kilpailee kaiken Internetisä esitetyn kanssa. Ja pidän esitystavasta. ”Tavallisen ihmisen historia” on metodina upotettu muutamaan lauseeseen:” Juhlapuheet, uutiset ja kulkueet olivat sittenkin sivuseikka. Ainoastaan pikkuporukka heittäytyi niihin sielullaan ja ruumiillaan. Enemmistö kävi töissä, myymälöissä, torilla, kalassa, paimenessa, saunassa, tansseissa ja huussissa…”


Elokuvanäytännöt olivatkin vuoden 1917 Suomessa tupaten täynnä… Chaplinin eleitä ja ilmeitä jäljittelivät tuhannet tulevat punakaartilaiset ja suojeluskuntalaiset.