Sivun näyttöjä yhteensä

22. toukokuuta 2017

Otetaanko terävät




Viikon aikana olen tutkinut ehkä tuhat valokuvaa ja näpertänyt monen kymmenen kanssa vuoroon Photoshopilla, vuoroon Lightroomilla. Antologian kuvat ovat tikulla. Nyt olen valmis huomauttamaan julkisesti, että julkiseen käyttöön verkossa avatut vanhat valokuvat ovat monissa tapauksissa liian pieniä kirjaan ja kun niistä tilaa digitoidun version, hinta on hyvinkin 40 euroa per kuva.

Lapin museo on paalupaikalla. Olen itse käynyt katsomassa, mitkä määrät heillä on valokuvia. Verkon mukaan museon kuvia ei kuitenkaan saa käyttää juuri mihinkään, varsinkaan niitä ei saa itse digitoida eikä missään tapauksessa julkaista.

Jään hiukan ihmettelemään, miksi eivät sitten paista niillä vedoksilla makkaraa turistien riemuksi museon pihalla.

Sen satun tietämään, että museoille on kertynyt kuvia ilman sopimuksia ja ilman selviä sopimuksia. Senkin tiedän, että ainakin itse joudun miettimään vanhojen valokuvien tekijänoikeussuojaa pääni puhki ja varmistamaan välillä kirjasta – minulla onneksi on tallessa Kivimäen vanha kirja – että miten se nyt menikään kumotun lain mukaan.

Oikeus valokuvaan oli vanhan lain mukaan voimassa 25 vuotta siitä, kun kuva julkistettiin. Julkistamattoman kuvan suoja-aika ei toisin sanoen ala kulua, jolloin johtopäätös on, että sata vuotta vanhasta kenkälaatikosta löydetty valokuva saattaa olla suojattu, oli sen ottajasta tietoa tai ei.

Ylimenosäännös nykyisessä tekijänoikeuslaissa on todella monimutkainen, koska tässä välissä osa ”valokuvista” on muuttunut ”teoksiksi”, joiden suoja-aika lasketaan tekijän kuolinvuoden päättymisestä, ja lisäksi jo rauennut oikeus saattaa palautua kuin taikasauvan heilautuksesta.

Pysyn ennenkin esittämässäni kannassa. Tätä lainsäädäntöä ei ole tehty tekijöiden (valokuvaajien) eikä yleisön eduksi. Käytännössä siitä on suurta hyötyä eräille järjestöille ja mediayhtiöille.

Ehkäpä museot siis toimivat viisaasti ja varovaisesti. En tiedä.

En ole aikonut totella hyväntahtoista huomauttelijaa, joka neuvoo minua heittämään kiveen isketyn kirveeni kaivoon eli luopumaan kaikesta paitsi ehkä aamupuuron syömisestä.

Tämän tietäen ja lisäksi ymmärrettyäni, että tietoni ovat ravistuneet kuin kesän kumollaan ollut vene, lisään silti, että kuinkahan nuoremmat selviävät näistä kysymyksistä. Itse olen ollut niiden kanssa tekemisissä 50 vuotta, ja siihen sisältyy erittäin paljon kylläkin vastentahtoista ilmaista neuvontaa erilaisten virallisten ja julkisten tehtävien lisäksi. Neuvon kysyjinä ovat olleet  merkitykseltään huomattavat laitokset.

Niille jotka etsivät tiedon murusta tästä, annan ilmaisen neuvon, johon voi luottaa.

Jos ostat antikvariaatista tai muusta kaupasta postikortin, joka on painettu selvästi ennen sotia, voit digitoida sen ja käyttää verkossa tai kirjassa tai lehdessä.

Itse aion käyttää esimerkiksi kuvaa Pallashotellista 1930-luvulla.

Silloin voimassa olleen lain valokuvaajalle antama oikeus on vanhentunut lopullisesti. (Sen sijaan esimerkiksi Samuli Paulaharjun valokuvat eivät ilmeisesti ole vanhentuneet.)

Jos museo, esimerkiksi Museovirasto, haluaa että maksat vanhasta valokuvasta hinnan, maksa se varmistettuasi laitoksen kotisivuilta löytyvistä toimitusehdoista, että saat oikeudet julkaista sen edelleen. Tämä ei ole niinkään varmaa.

Museot ja kokoelmat veloittavat yleisesti myös vapaista teoksista. Veloituksen voi tulkita ”käsittelykorvaukseksi”. Väite ettei tuo raha liity tekijänoikeuksiin, on järjellinen. Tosin esimerkiksi Ateneum keräsi takavuosina ”tekijänoikeuskorvauksia” 500 vuotta vanhojen maalausten valokuvaamisesta.

Epävarma olen siitä, onko luvallista kopioida verkon sisällä esimerkiksi blogista toiseen valokuvia. Itse en mielestäni tee sitä.

Poikkeus on uutiskäyttö joka ei poikkea paljon mainonnasta. Jos kirjoittaisin solun viestintäjärjestelmistä, saattaisin ottaa luvatta sellaiseen blogikirjoitukseen tiedelehdissä kiertävän havainnepiirroksen hermosolusta uusimman käsityksen mukaan. Voisin käyttää myös NASA:n valokuvia Plutosta. Arvioin että NASA on julkaissut nuo huimat kuvat levittääkseen tätä tietoa veloituksetta. Kannattaa muuten googlata.

Ennen juhannusta yritän saada hyviä valokuvia puista. Ensin kokeillaan valotuksen haarukointia, koska tavoitteena on tämän hullaannuttava vihreys. Photoshop osaa sekoittaa nipun (stack) kuvia yhteen.

Seuraava kokeilu on tuo kuvan tilt-shift-objektiivi, jonka vuokraan Vuokrakameran pojilta Isolta Robertinkadulta. (http://www.vuokrakamera.fi/vuokrakamera/tuoteryhmat ) Periaatteessa tuolla obejtiivilla pääsee täysin vaaka- ja pystysuoriin viivoihin ja terävyysalueeseen noin metristä äärettömään. Verkosta löytyy mallikuvia.

Huima lasi, mutta huoma on hintakin. Onneksi on vuokrausmahdollisuus.

Harvoille järjestelmäkameran käyttäjille: superlaajakulma on erinomainen täyden kennon kamerarungossa lapsia ja etenkin lapsenlapsia kuvatessa. Voi räpsytellä nopeasti ja rajata tietokoneessa ja näin sekaan voi eksyä kuvia, joissa on oikeasti tunnelmaa. Ja syvyysterävyyttä riittää.

Tämä on yhtä outo neuvo kuin maisemien ja jopa ihmisten kuvaaminen telellä. Siinäkin tulokset voivat olla yllättävän hyviä, koska linssit ja kennot ovat niin hyviä nykyisin. Otetaan terävät.

21. toukokuuta 2017

Luokaton retki



Ajattelin hakea kaapista pyyhkeen ja sitten miettiä, mistä löytäisin kehän, johon sen pyyhkeen heittäisi. Yksi vaihtoehto olisi vaivihkaa rakentaa tuohon pihaan tai pellolle pieni latomus ja ruveta valehtelemaan kävijöille, että se on myöhäiskivikautinen muinaisjäänne.
Pyyhe saa olla ja on kuitenkin harkittava ”muistelmien” kirjoittamista. Jopa Touko Siltala saattaa ottaa pari askelta takaperin kuullessaan omaelämäkerrasta, joka alkaa 1 päivän ikäisestä ja on kauttaaltaan dokumentoitu.
En ole kuullut, että joku toinen olisi aloittanut muistelmien kirjoittamisen päivän vanhana. Jutun kuva on todiste. – Muutin etunimeni toisin päin ja Juhanin Jukaksi aikuisena, koska äiti ja sitten isäkin ja lopulta myös koulu käyttivät sitä nimimuotoa.
Kimmoke on uusi oivallus. ”Luokkaretkeä” koskeva kirjallisuus ja kirjoittelu on aikamme ilmiö. Sävyjä on monta: miten mieluisaa on, kun laihoin eväin kasvaa rikkaaksi ja kuuluisaksi; miten synkkää on, että perhepiiri ja tuttavat eivät noteeraa, vaikka itse on päässyt pitkälle maailmassa ja odottaisi edes kohtuullisia palvontamenoja ja jonkinasteista henkilökulttia lapsuuden ja nuoruuden ystäviltä.
Tiesin jo täyttäessäni 70, että kun voisi maksaa potut pottuina, sitä ei enää teekään mieli, ja myös kaikki ne henkilöt, joihin olisi halunnut tehdä vaikutuksen, ovat jo kuolleet.
Jos ihmisestä tulee iskelmälaulaja tai muu julkkis, ihmisillä on vakiintuneet tavat suhtautua. Tavallisin on läpinäkyvä ja sokerinen imartelu. Hiljennän itsekin vauhtia, jos joku sanoo autossa, että tuossa pöheikössä asui pienenä Arja Koriseva tai Georg Malmsten. Kerran näin Tapio Rautavaaran uimahallissa. Se oli suuri hetki. Aarteena säilytän valokuvaa, jossa isäni on neekerin kanssa Helsingin olympialaisissa. Selfie vuodelta 1952. Kylän pojat eivät uskoneet, että meidän isä ihan oikeasti on nähnyt neekerin.
Nyt on niin, että nämä muistot ovat yhdentekeviä. Minulla ei ole kokemuksia asioista ja asenteista, jotka muuttivat Suomen ja muuttavat maata edelleen.
Ennen käytettiin myönteiseksi ymmärrettäviä sanoja, kuten ”edistys” ja ”menestys”. Nyt on siirrytty aikakauteen, jolloin kulttuurimme kulmakivet kirjoitetaan kieltoina rikoslakiin.
En ole ollut koti-, koulu- enkä työpaikkakiusattu. En ole joutunut syrjinnän kohteeksi.
Niinpä ajatukseni rajun yhteiskuntarakenteen muutoksen kuvaamisesta esimerkkitapauksella tuntuu kahta tärkeämmältä.
Koulutovereistani (oppikoulusta) ne jotka lukivat itsensä oppikoulun opettajiksi saivat hiljaista arvostusta, ja samoin upseerit. Parista tuli pappi, eikä siihen tietääkseni kellään ollut erikoisempaa sanomista.
Maalaiskunnan raju ja armoton sosiaalinen kerrostuneisuus on ollut Suomessa vältelty aihe. Olin vähän yllättynyt, kun asiaa tutkiessani käsitin, että ensimmäinen rahvaanlapsi kihlakunnantuomarina nimitettiin virkaansa vasta 1897. Pidän luultavana, että joitakin talollistaustaisia piiloutuu 1800-luvulla tyypillisen sukunimen muutoksen taakse – mutta silti.
Kautta aikojen ilmiömäisen hyväpäisiä poikia on napattu ties mistä riihen takaa ja koulutettu herroiksi, mutta se on ollut poikkeuksellista.
Minun tapauksessani pääsääntöä rikottiin niin että tulos on syytä esittää tässä. Yleensä evakoksi joutuminen oli kauhea isku ja voitettavaksi vaikea asia. Rohkenen epäillä, että oma hyvin etuoikeutettu elämäntaipaleeni johtui siitä, että isäni osasi sanoa selityksittä, että hän on karjalainen. Se oli kirjaimellisesti totta, mutta evakko hän ei ollut, koska perhe oli muuttanut 1929 Helsinkiin. Hänen lähisukulaisissaan oli oikeita evakkoja, esimerkiksi Jämsään päätynyt eno ja Lammilla vanhuuttaan viettänyt isoäiti.
Samaan suuntaan vaikutti, että äidinisäni oli ”pakolainen” eli toisesta maakunnasta 1924 eli 28-vuotiaana muuttanut mies, mies vailla menneisyyttä. Kun hän teki rehellistä työtä pystyttämällä rakennuksia ja piti lisäksi kauppaliikkeitä, häntäkään ei torjuttu tunkeilijana.
Sotien jälkeen luokkaretki oli nopea ja raju. Käytän isääni esimerkkinä, koska minulla on hänen paperinsa ja muistiinpanonsa eikä hän ole sanomassa vastaan – eikä olisi sanonut eläessäänkin. Mutta 1920-luvulla ja sen jälkeen maalla syntyneistä tuli vaikka mitä, esimerkiksi vuorineuvoksia. En ole halukas mainitsemaan nimiä edes blogissa, koska ainakin maakunnassa matalan profiilin pitäminen on arvostettu perinne.
Vähistä oloista yliopistolle menneet ja sinne nyt jääneet voisivat marista hiukan vähemmän outouden tunteitaan. Myös Helsingin yliopistossa heidän kaltaisiaan on ollut runsaasti ainakin sata vuotta, professoreina, rehtoreina, kanslereina. Pitäköön hyvänään.
Se on kiinnostavaa, että nyt maisterit ja tohtorit valittelevat myös kotikulmilla kohtaamaansa vierastamista. Ennen oli tapa, että kun lähti työn tai opin perään 20-vuotiaana, seuraavan kerran tuli paikkakunnalle 67-vuotiaana, ottamatta nyt huomioon pakollisia hautajaisia ja merkkipäiviä.
Vakiintunut tapa selvitä arvonnoususta on Volvon tai Mersun ovien paukutteleminen kotikylässä käydessä. Ruotsissa 1970-luvulla uurastaneille tätä ei tarvinnut neuvoa. Ruotsalaisilla on omat norrlantilaisensa, jotka hoitivat tuon ongelman kunnostautumalla hirvimetsällä ja tuomalla jahtiveljille runsaasti viinaa tuliaisiksi.
Mutta itse ongelma on tosi. Ei ihminen saa anteeksi sitä, että ei joudu rappiolle. Musta lammas saa ymmärrystä. Minustakin olisi tullut hyvä kylähullu, sellainen joka vain laiskottelee kirjojen ääressä. Se toive tuhoutui, kun hullut koottiin tietyssä vaiheessa laitoksiin.

20. toukokuuta 2017

Erehdysten historiasta






Maanantain vien muistitikulla Lappi-antologian materiaalin sovituin tavoin ilmoitettuun paikkaan.

Pari päivää on mennyt lähinnä tavuviivojen merkeissä. Skannattuun tekstiin tahtoo jäädä rivin sisälle näitä virheitä, kuten ”ri- vin sisälle”. Tuon Wordin tai muu oikolukuohjelma löytäisi, mutta viiva, jollaisia Word tuntee ainakin kuusi erilaista ja myös yleiskieli mm. tavuviivan ja yhdysviivan ja alaviivan ja ajatusviivan jne., mutta kaikkia se ei löydä. Siten ainoa keino on lukea teksti merkki merkiltä.

Tässä vaiheessa voin myöntää, että näkökin huononi puolella, kun teimme Vaasan Jaakkoo -hankkeeseen kirjat, joissa on levylle luetut tekstit. ”S’oon tullu hulluks - - ”

Tunnen palanneeni ajassa 50 vuotta taaksepäin. Otavassa vuonna 1964 opettelin tuota taitoa. Siihen aikaan vedokset olivat pitkiä kapeita liuskoja, joita säilytettiin rullalle käärittynä.

Ajatukset siis askartelevat Lapissa, ja syystäkin. Tulimme siihen tulokseen että kaksi antologiaan pitkänlaista tekstiä vaatisivat väliinsä lukijaa ajatellen sopivan kevennyksen.

Mielestäni Eino Leinon ”Lapin kevät” ei tule kysymykseen, koska lukija ajattelee heti Loiria ja mielestäni Lappi on Leinolle luonteenomaisesti Suomi ja runo vahvan vertauskuvallinen. Tietääkseni hän ei koskaan käynyt lähelläkään Lappia.

Sitten välähti. Suomen tunnetuin Lappi-laulu on ”Juokse, porosein”, hyvän piispa Franzénin kirjoittama eli nyt päätin liittää antologiaan Topeliuksen sadun Sampo Lappalainen. Runo mainitaan siinä ja Topeliuksen kautta se lienee päätynyt ensin kansakoulujen ja sitten muihin laulukirjoihin.

Topeliuksen suosimaan tapaan teksti on sujuva puoliplagiaatti, Andersenilta (Lumikuningatar).

Niinpä vasta nyt huomasin miettiä, mistä on peräisin ainakin sotiin asti vallinnut loukkaavan surkuttelevan vähättelevä suhtautuminen saamelaisiin. Topeliukselta. Maamme-kirjasta.

Samasta lähteestä on peräisin luulo pohjalaisten väkivaltaisuudesta ja kiivastuvasta luonteesta ja hämäläisten harjastukkaisesta juroudesta, jonka senkin alla on vahvaa voimaa ja kykyä hirmuisiin suorituksiin.

Tämä on yleistä ja tämä on suosittua. Ihmisille kerrotaan mielellään jo koulunkäynnin alkuvaiheessa, millaisia he ovat, ja nöyrästi he rupeavat siitä paikasta sellaisiksi.

Tarkemmin mietittyäni käsitin olevani yksi propagandamestareista. Antologia Lappia kuvaavista kirjoituksista on mukana luomassa käsitystä tuosta maankolkasta.

Kirjassa väitän, että seutu on kovin huonosti tunnettu ja monilta osin heikosti tutkittu.

Olin ajatellut sanoa että Erno Paasilinnan essee Mitä Lapista on jäljellä menee tuttuja uria eli hiukan niin kuin Haavikon ja Donnerin syystä kiitetyt esseet. Lukija ei voi olla ihailematta kirjoittajan tarkkanäköisyyttä ja analyyttistä kykyä, siitä huolimatta, että arviot tilanteesta ja lähitulevaisuudesta ovat jo osoittautuneet erehdyksiksi.

Historiantutkimus ja journalismi ovat kilpailua siitä, kuka erehtyy komeimmin.

Kun 1800-luvulla oli kärhämää siitä, edustavatko Seitsemän veljestä suomalaisia talonpoikia eli onko kuvaus oikea, vastauksella ei ollut väliä, koska kysymys on läpeensä tyhmä. Kun 1950-luvulla väiteltiin todella suurin joukoin ja kiihtyneesti siitä, oliko Tuntemattoman sotilaan kuvaus sotakokemuksesta tosi, kysymys oli juuri sillä tavalla väärä, että riiteleminen tuntuu tarpeelliselta.

Kirjallisuuden tutkijat puhuvat realismista erotuksena esimerkiksi romantiikkaan tai poststrukturalismiin.

Ei realismia ole olemassa, siis jos sanalla tarkoitetaan todenmukaisuutta.

Itse tulin tähän tulokseen viimeistään vuonna 1970 luettuani päivästä toiseen poliisitutkintapöytäkirjoja ja kuulusteltuani tuomarina kirjattujen kertomusten esittäjiä.

Realistiset romaanit ja poliisitutkintapöytäkirjat ovat kirjoittajiensa omaelämäkertoja. Ne kertovat kirjoittajista, eivät paljonkaan kirjoitusten näennäisistä kohteista.

Asiasta on ainakin yksi todiste, uni. Unennäkö tuntuu monesti aivan todelta. Uni on pahoja ja hyviä ja erittäin pahoja ja oikein hyviä.

Minulla on erikoisesti toimiva muisti ja outoja kirjoittamisen tapoja. Muistini on joskus ja joissakin asioissa hyvin yksityiskohtainen. Erikoinen piirre on, että muistan tarkasti esimerkiksi miten tapasimme Rytin kanssa Mannerheimin Suomen Pankin edessä ja voi jopa varmistaa muistikuvastani, minkä värinen solmio Rytillä oli – mustanharmaa, ei aivan sileä.

Muistikuvassa on se vika, että tuonkaan tapaamisen aikana en ollut edes syntynyt. Silti muistan, että tekeillä oli ilmeisesti jännittäviä asioita, koska marsalkasta takavasemmalla oli korkea upseeri, jonka tunnen, Aladar Paasonen.

Piirtäminen on niin vaikeaa, ettei minulla ole enää elämää opettelemiseen. Kuvan eli tässä tapauksessa muistikuvan rakentamine tietokoneohjelmalla on jo mahdollista, mutta laitteet ovat vielä kalliita ja oppiminen veisi niin ikään aikaa.

Saavutan saman tuloksen toistaiseksi vaivattomimmin koulu- ja nuoruusvuosien tapahtumista. Makaan silmät kiinni ja yritän lukea, mitä puhelinpylvääseen kiinnitetyssä kortissa lukee. Koirat kiinni rauhoitusaikana. Mutta sitten muistikuvaani kävelee joku ja joudun ”katsomaan” tarkemmin. Herran rouvahan se, kädet jännästi esiliinan alla kävellessä.

Kun liikahdan nostaakseni lakkia, lippalakkia jossa on napa, herään. Mutta kauniit tavat on muistettava nukkuessakin.

19. toukokuuta 2017

Yletön






Kysymys on vakavampi kuin kollegat Olli Mäenpää ja Thomas Wilhelmsson sanovat.

Eikö kukaan halua verrata pääministeri Juha Sipilän menettelyä Donald Trumpiin?

Kysymys on siis Katera Oy:n – päätoimittaja Atte Jääskeläisen asiasta.

Yle ei ole tuomioistuin. Ei myöskään FBI ole. Yle ei ole viranomainen. Tämä on vaikeampi kysymys. Laissa on useita eri viranomaiskäsitteitä. Yle on eduskunnan alainen. Eduskunnan alaisena ei taida toimia muita erillislaitoksia. Yleensä valtion hallitsemat yhteenliittymät ovat valtioneuvoston alaisia, ja Katera Oy:n aikana Talvivaaran kaltaisten valtion yhtiöiden tai valtion osakkuusyhtiöiden omistajan eli siis valtion edustaja oli pääministeri.

Ymmärrän hyvin, että pääministeri menetti malttinsa. Yli kymmenellä viestillä pommittaminen merkitsee yleensä keskivahvaa humalatilaa, raittiusmies Sipilän tapauksessa jokseenkin poikkeuksellista mielentilaa.

Se ei ole käynyt minulle selväksi, miksi Sipilä ei käyttänyt erikoisavustajaa ja jättänyt oikaisuvaatimusta Ylelle.

Nyt hän käytti pääministerin asemaansa välillisesti itseään koskevan uutisen sisältöön vaikuttamiseen.

Juuri näin Trumpin väitetään menetelleen, ja jos Trumpin tapauksessa väitteessä todetaan olevan perää, edessä on paha perustuslaillinen kriisi.

Miten Suomessa, sitä en osaa sanoa. Jos uutisväline olisi ollut yksityinen Helsingin Sanomat tai vastaava, voitaisiin keskustella pääministerin menettelyn sopivuudesta. Lain kanssa asialla ei olisi tekemistä.

Joku humoristi saattaa muistaa, että päiväkirjojensakin mukaan jo J.K. Paasikivi soitti harva se aamu sanomalehdille ja haukkui päätoimittajat.

Helsingin Sanomien historiasta tähän mennessä julkaistussa kerrotaan myös Kekkosen yhteenotoista lehden kanssa, ja Mauno Koivistolla oli myös kielteisiä mielikuvia sopuleista eli journalisteista.

Amerikkalaisessa perinteessä presidentin sekaantumista poliisin toimintaan pidetään vallanjako-opin vastaisena. Se on hyvä peruste. Sen taustalla on kuitenkin sama ajatus kuin meillä. Pyritään estämään toimeenpanovallan eli siis poliitikkojen epäasiallinen vaikuttaminen poliisin toimintaan. Vaikuttaminen sinänsä on normaalia ja toivottavaa. Presidentti voi vaikuttaa huomattavasti esimerkiksi poliisin rahoitukseen, ja jos hän joutuu itse kulutelluksi, hän saa tietenkin sanoa, että ei ollut syyllinen.

Epäasiallinen vaikutus on juhantalomaista koplausta. Asianomainen pyrkii asemaansa hyväksikäyttäen sellaiseen lopputulokseen, johon muu henkilö ei pääsisi. Epäasiallista olisi – kuviteltu esimerkki – poliitikon sanoa: tehkää näin tai vähennämme rahoitustanne. Tai: vaietkaa tuosta asiasta tai järjestämme johtajallenne potkut.

Monet lukijani suuttuivat, kun ilmoitin eräistä kommenteista poliisille joitakin vuosia sitten. Suuttujiin ei tehonnut ilmoittamani syy. Minua rangaistaan sisällöltään lainvastaisista kommenteista, jotka julkaisen blogini yhteydessä. Heitä ei helpolla rangaista, koske he kommentoivat anonyymeinä ja – niin epäilin – ulkomaisten palvelimien kautta eli jäljittäminen on aikaa vievää. He siis olivat sitä mieltä, että minun olisi tehtävä rangaistava teko eli rikos heidän väitetyn sananvapautensa nimissä.

Vedän tämän vanhan asian esiin, koska Ylen Jääskeläinen on (tietääkseni) samassa asemassa. Hän on oikeudellisesti vastuussa tiettyjen uutisten sisällöstä eli häntä voidaan rangaista niiden lainmukaisuudesta. Siksi hänellä on oikeus ja velvollisuus varmistua tietojen oikeaperäisyydestä. Jos toimittaja kirjoittaa uutisen, jossa kerrotaan, että pääministeri on eilen kello 22 lyönyt poliisia ravintola Seahorsessa, hänen on kysyttävä, mihin tämä tieto perustuu, ja ellei toimittajalla ole kysymykseen vastausta, juttu on jätettävä lähettämättä, eikä siinä sananvapaus auta.

Se oli epäasiallista, että kauan sitten Vaasassa ovimies sanoi sisään pyrkineelle seurueelle, että tuo humalainen ei sitten pääse hienoon anniskeluravintolaamme osoittaen sormella raittiusmiehenäkin tunnettua, maakunnassa hyvin kuuluisaa reservin majuria, joka oli menettänyt sodassa kätensä ja toisen jalkansa ja liikkui siksi hiukan kulmikkaasti, varsinkin portaissa. Seurueen muut jäsenet soittivat ravintolan johtajalle, joka järjesti portsarille potkut. Se oli epäasiallista, koska järjestysmiehen tehtävä on arvioida sisään pyrkijät muun muassa alkoholia koskevien säännösten perusteella. Erehtyminen liian tiukkaan suuntaan ei ole rangaistavaa.

En sanonut, että seuralaiset tekivät väärin. Yritän kuvittaa esimerkein, mistä nyt kirjoitan.

Sangen uudet sananvapautta (ja tietosuojaa) koskevat lait ovat korjaamisen tarpeessa. Pelkästään se asiaryhmä, jota sanotaan informaatiosodaksi, on avannut uskottavan vaaran, että verkoissa liikkuu jatkuvastikin sotatoimen kaltaisia tekoja harjoittavia henkilöitä, joiden toimintaa vaarantaa henkemme ja turvallisuutemme.

Arvaan että torjuntaa harjoittaa enemmän armeija kuin poliisi. Armeijalla tarkoitan tässä yhteydessä sotilastiedustelua.

Sananvapauden puolella vastuuta koskevia säännöksiä on mietittävä. Eräin osin sananvapaus on liian suppea, koska lobbarijärjestöjen tuella tekijänoikeutta on venytetty sellaisiin mielettömyyksiin, etteivät edes viranomaiset muista aina, että kyllä henki ja terveys ovat nekin tärkeitä asioita. Hengenvapaus on myös ihmisoikeus, ja sananvapaus väistyy sen tieltä. Keksin tuo sanan juuri. Oikea termi olisi juhlallinen ”oikeus elämään”.

Sipilän juttu on minun silmissäni aika vähäpätöinen. Ylen vastuurakenne ei ole vähäpätöinen. Vaikea se on, koska asia on ollut esillä ainakin huhtikuusta 1945, jolloin väärän puolueen suosikki Hella Wuolijoki nimitettiin pääjohtajaksi. Ja Eino S. Revon vaiheet muistan itse jokseenkin hyvin. - Kuvassa poliitikko on päässyt mikrofonin ääreen.


18. toukokuuta 2017

Kuis sit?


Kuten kerroin, jos Ylen Pasilan studioilta olisi löytynyt kuvaaja, olisin joutunut vastaamaan kysymykseen, mitä kirjaa suosittelisin mahdollisille kuulijoille tai katsojille tai lukijoille.
Ajatus ei ole hyvä. Ne vastaajat, jotka keksivät lemmikkiteoksen nopeasti, todistavat samalla, että esitetyllä mielipiteellä ei ole merkitystä. Se on sattumanvarainen. Ne vastaajat, jotka ovat ammattilaisia tai sellaisiin verrattavissa, turvautuvat vitsiin tai käyttävät vastauksen miettimiseen viikon tai kuukauden tai vuoden.
Itse olisin ollut vitsikäs.
Tällä viikolla olen sitä mieltä, että kirjallisuusihmiset ovat sotkeneet asiat pahanpäiväisesti. Omista syistäni, joita en nyt selosta, päädyin katselemaan hakuteoksista ja verkosta, mitä kummaa mahtaa tarkoittaa kirjallisuuden modernismi. Vastaus oli se, mitä arvelinkin. Ei mitään.
Joidenkin arvovaltaisten teosten mukaan tuo sana tarkoittaa sellaisia teoksia, joita Charles Baudelaire julkaisi 150 vuotta sitten. Yhtä uskottavin lähteiden mukaan kummalista runoutta alettiin julkaista jossain vaiheessa, mutta tämä modernismi ja sen aikakausi päättyi viimeistään 1939. Jopa yksimielisyyttä on taas siitä, että esimerkiksi Suomessa to joki modernismi ei ollut tuona vuonna vielä alkanutkaan.
Modernismi on hipiäinen.
Vauvojen, pikkulasten, muuten vain lapsenlasten ja lapsenmielisten armoilla olevana korostaisin sanaa ”kertomus”. Jos halaa, voi käyttää sanaa ”tarina”.
Sellaisen tunnus on tuo otsikko. Lukija tai kuulija haluaa jatkuvasti tietää, mitä sitten tapahtui.
Silmiini sattui lyhyt jakso, jossa arvostettu kirjailija kuvaili autismia ja luultavasti savanttia eli autismin sitä muotoa, jossa puhe voi olla huonoa mutta numeroiden hallina joko suurenmoista tai sokaisevaa. Kirjailija pujotti silmukan kaulaansa selittämällä, että tuon oireyhtymän yksi tunnus muka on turhien sanojen jättäminen pois ja pelkissä tosiasioissa pysytteleminen.
Tuo jälkimmäinen on juuri kirjallisuutta. Tosasioita ei erotella. ”Menin kotiin” on tosiasia. Entä ”Menin kotiin ja hississä minä alkoi pelottaa”?
Jälkimmäisessä on jo viite kertomuksesta. Kuulija valmistautuu kuulemaan, miten ja miksi alkoi pelottaa. Oliko hississä vikaa vai kenties kertojan päässä? Ja mihin hän siis oli menossa?
Olisin sanonut kirjallisuusohjelmassa, että se yksi suositeltava teos on ”Tuhannen ja yhden yön tarinat”.
Vastaukseen sisältyy myös kirjallisuusihmiseltä syystä odotettu annos ilkeyttä. Mikä on tuo teos? Kysymykseen löytyy vastaus, mutta ei sen kummempi kuin että eräitä valikoimia on alettu pitää ”oikeina” tai jopa ”täydellisinä”. Tavallisesti tuota kirjan nimeä käytetään puhuttaessa lapsille tai muuten yksinkertaisille tarkoitetuista pikku lyhennelmistä, joista on ehkä jätetty myös pois hankalia nimiä ja muita vaikeita sanoja. Joskus kuitenkin mielessä on koko ”korpus”. Ehkä ansaitsemattoman kuuluisa Burtonin englanninnos on suunnattoman laaja. Siinä on vaikka mitkä määrät niteitä.
On myös vakavamieliselle lukijalle tarkoitettuja laitoksia, joissa on myös alaviitteitä ja selityksiä niin että tarinoiden persialainen tai intialainen tai kiinalainen tausta on selostettu.
Lisäksi on niitä hauskoja kirjoja, joihin on koottu kokoelmaan myös kuuluvat puoliruokottomat tarinat.
Suomeksi Hämeen-Anttila on ollut viimeksi asialla, mutta kukaties ensimmäisenä mieleen tuleva on J.A. Hollon suomennos, jossa siinäkin on useita niteitä. En tiedä mutta arvaan Hollon tukeutuneen vahvasti ranskankieliseen versioon, jota arvostetaan, ja ainakin niihin kolmeen englanninnokseen, joihin viitataan useimmin.
Penguiniltä on muuten aika uusi englanninnos, kolmena niteenä. Kindlen yhden dollarin hintainen jättiläinen sisältää kolme versiota. Se Penguin maksaa noin viisikymppiä e-kirjana, joka tällaisessa tapauksessa, teoksen koon huomioon ottaen, voi olla järkevin valinta.
Tuo tuhat vuotta vanha arabialainen satukokoelma muuten on ”modernistinen”. Esimerkiksi ”Kolme appelsiinia on tarina, joka leikittelee tarinan kertomisella ja johtaa lukijaa nenästä harhaan. Ei ihme, että Jorge Luis Borges oli tämän kertomuskokoelman suuri ihailija ja mielestäni julkaisi useitakin itse keksittyjä ”versioita”.
Koska islam on paljon esillä, haluan tällä kirjoituksella huomauttaa, että suuri osa meistä suomalaisista on islamin lapsia, koska meille Ali Baba ja Aladdin ja Sinbad ovat lapsuudesta tuttuja, ja niissäkin mielen maailma on aivan toinen kuin esimerkiksi kansansadussamme tai vaikkapa Andersenissa tai Grimmillä.
Itse suosimassani mielen maantieteessä juuri ihmesadut ovat keskeinen lähde. Ne ovat paljon tärkeämpiä kuin lavertelevat selvitykset kansoista ja kansojen vaiheista.
On mielenkiintoista, että hallitsija uhkaa hirtättää visiirin ja neljäkymmentä tämän sukulaista, ellei se omena, joka katosi kolme omena Basrasta hankkineelta, löydy vähän äkkiä.
Eikä se ole tarinan ydin eikä opetus. Jos nimittäin lähdetään siitä, että varkaita on hirtettävä yötä päivää, se kysymys, kuka tarinan henkilöistä on oikeasti varas, voi osoittautua erittäin vaikeaksi. Siten tarinan lukija saattaa löytää itsensä miettimästä, olisiko niinkin, että kun Tuhannen ja yhden yön mailla on tänäänkin seutuja, jossa ei näytä kymmenessä eikä sadassa vuodessa löytyvän yksimielisyyttä mistään, esimerkiksi siitä, kenen päähän on heitettävä pommi, se voisi olla isokin ero Eurooppaan, ei kuitenkaan Yhdysvaltoihin verrattuna.

17. toukokuuta 2017

Sähköliikkeelle


Hyvä Jorvaksen Sähkö (tai muu siihen rinnastettava yritys)!

Olisiko kuvissa esiintyvän kaltaisilla katkaisimilla mitään virkaa? Kuten eri asennusten yhteydessä on ollut puhetta, olen tavattoman mieltynyt vanhanaikaisiin kytkimiin ja katkaisijoihin ja aivan onnessani, kun näen jossain kangaspäällysteistä johtoa, jonka päässä saattaa killua messinkinen lampun kanta ja sitten itse hehkulamppu, kärpästen kirjavoima.

Kun en nyt ehdi kiireiltäni kirjoittaa sähköpostia asiasta, kirjoitan blogin. En ole vapaa siitä epäilystä, että tämän lukijoissa olisi henkilöitä, jotka ovat yhtä hupsuja kuin kirjoittaja.

Helsingissä Erottajalla näyttää nyt olevan rautakauppa, jokin Domus Classica, jonka erikoisuus on useiden mielestä turhuuksien turhuus. Siellä myydään 50 ja sadan vuoden takaisia rakennustarvikkeita, kaikki aitoja väärennöksiä.

Luultavasti etenkin Saksassa tehdään rakennustarvikkeita, jotka ovat nykyisten määräysten mukaisia vaikka vaikuttavat vanhoilta. Tämä koskee myös sähkötarvikkeita. Posliinista valmistetuissa laitteissa on asianmukaiset EU-merkinnät ja se punospäällysteinen sähköjohtokin pitää sisällään aivan tavallisen, käyttäjälle vaarattoman johtimen. Sain sen vaikutelman, että välissä on lisäksi aitoa muovia.

Meillä kotona se katkaisin, jossa on himmennin mukana, on jatkanut vikurointiaan. Joskus saa yrittää useasti ennen kuin valo ylimalkaan syttyy ja sen saa sitten mieleisekseen.

Näissä tekovanhoissa näyttää olevan myös himmenninkäyttöön sopivia ja vielä sellainenkin, jolla voi kytkeä virran vaikka stereolaitteisiin.

Tänne työhuoneeseeni haluaisin sellaisen kytkimen, jota näillä kauppiailla ei taida olla. Taideelokuvissa, joissa kerrotaan esimerkiksi Frankensteinin hirviöstä, loppuvaiheessa hullu tiedemies repäisee paksusta puutapista releen kiinni, ja sitten hirviö alkaa liikkua.

Voi että olisi hienoa, kun tietokoneen voisi käynnistää sellaisella. Muistelen että lapsuuteni elokuvateatterin konehuoneessa oli samanlainen, mutta sillä muistaakseni käynnistettiin tasasuuntaajaan ohjaama järeä generaattori. Olen varhaisimmasta lapsuudestani tottunut siihen, että kun sähkölaite käynnistetään, koko kivitalo tärähtää.

Kirjallisia töitä tehdessä kaipaan joskus nykyisiäkin (Bose) parempia kovaäänisiä (Genelec). Äänitäisin porakoneen ja kompressorin ääniä ja soittaisin sitä välillä noin 88 dB voimalla. Kyllä siinä kynä kävisi ja ajatus kulkisi.

Ennen sellaisia tehostelevyjä myytiinkin, ja olen kuullut, että V-12 -rivimoottorin miehekästä murinaa löytää Internetistä. Vahinko ettei se minuun tehoa. Kaksitahtisen prätkän kimeä ääni olisi jotenkin tutumpi.

Tuo mainitsemani erikoiskauppa näyttää myyvän myös laattaa ja levyjä, jotka on suurella huolella ja vielä suuremmalla hinnalla käsitelty puisen, kuluneen näköisiksi.

Luultavasti hirrenpätkiä ei kuitenkaan ole kaupan. Ne pari kuvanveistäjää, jotka tekivät hirsistä taidetta, olivat tosi miehiä ja oikealla asialla. Olen itse haaveillut ikiomasta tilataideteoksesta, joka olisi yksi ainoa parimetrinen hirsi, mutta vähintään sata vuotta vanhasta seinästä. Se vuosikymmenien tuoma harmaus on niin kovin kaunis, ja hirsi halkeilee somasti. Siinä katse lepää.

Kukapa tietää, jos tuollaisen taideluoman onnistuisi hankkimaan käymällä varkaissa jossain purkualossa. Mutta pinnan pitäisi olla pelkkää puuta, ehkä korkeintaan itse poltetulla tervalla siveltyä, eikä missään tapauksessa keloa. Kelo on nykyajan pröystäilyä. Sellaisen katseleminen vetää mielen matalaksi.

Tuon liikkeen kotisivut ovat selvästi kesken. Onnistuin silti saamaan esiin sivun, joka esittelee kaakeliuuneja. Jotkut niistä ovat ihan aidon näköisiä. Sepä olisi jotain! Kaakeliuuniin voisi asettaa valokuvan aidon tulen liekeistä. Lämmön voisi hankkia asennuttamalla reflektorin. Kuka nyt kattoa rikkomaan hormin takia?

Luettelo mainitsee myös painikkeet, vetimet ja lukot.

Olisikohan siellä sellainen reikeli, jollaisia käytettiin ennen kamarin ovessa? Rajansa tietysti kaikella. Makasiinin oven lukko, jollaisen avain painaa yli kilon ja kirskunta herättää puoli seurakuntaa, on kyllä muhkea, mutta taidan tyytyä nykyiseen ruotsalaiseen Abloy-valmisteeseen.

Ette tiedä, miten aroista asioista tässäkin on puhe. Jo tällä hetkellä tilanne on se, että asunnon kaikki katkaisimet, töpselit ja vetimet voisi laittaa Bluetoothin kautta kotiverkkoon kytkettäviksi ja esimerkiksi avata laatikot Internetin kautta. Jääkaappeja, jotka juoruavat jopa kauppiaalla sisältönsä puutteista, on jo myynnissä.

Toisin sanoen kouriintuntuva maailma on kovaa vauhtia katoamassa. Istuskelin eilen Ylen tiloissa, kun toimittajalla oli jossain lähistöllä parempaa tekemistä, ja katselin ajankohtaisihmisiä, jotka muutamia päiviä sitten olivat päivitelleet, etteivät he oikeastaan osaa enää käyttääkään sellaista ihmelaitetta kuin kynää. Tiedän hengenheimolaisia. Joillakin ongelmana on käsiala, siis sen puuttuminen. Kun kirjoittaa lapulle ”hammaslääkäri”, ei ole toivoakaan saada seuraavana päivänä selvää, mitä siinä lapussa siis lukee.

Tuollaista kuunnellessa tunnen itseni jälkeenjääneeksi. Laskin kurillani, kuinka monta kynää minulla on tässä käden ulottuvilla. Sata.

Muistoesineiksi ovat jääneet nyt täytekynät. On niissä kieltämättä aikamoinen rassaaminen, ja geelikynät ovat melkein yhtä miellyttäviä kirjoittaa.

Vaikka totuus kyllä on, että puista lyijykynää ei voita mikään, varsinkaan jos teroituskone on tallella tai huusholli on puolillaan puukkoja, kuten eräillä, jotka eivät halua nimeään julkisuuteen tässä yhteydessä. Postipaketteja tosin pidän kurissa mattoveitsellä, hovihankkijana Biltema.

16. toukokuuta 2017

Petri Latvala




Antti Haataja ja Pentti Sammallahti ymmärtävät heti otsikkoni. ”Tuulessa roihuaa maa” on kirja, iso ja painava, melkein kuin järkäle.

Tämä kirjoitus ei ole arvostelu. En ole arvostelija.

Aion vain sanoa, että ehkä en ole nähnyt hienompaa kirjaa koskaan, millään kielellä.

Ei tuollaisessa lauseessa ole paljon mieltä. Kuka pitää mistäkin. Jokin keskiajan inkunaabeli tai Gutenbergin raamattu ei ole verrattavissa mihinkään.

Tässä on mukana aihe, aiheen käsittely, tekstin ja valokuvien puristaminen kirjaksi, ja tekijät ovat tietenkin kannesta ilmenevät, Haataja ja Sammallahti.

Kirjan taittaja on Petri Latvala. Halusin nyt ilmiantaa lukijoille, että Suomessa on hänessä sellaista kirjataiteen osaamista, joka ansaitsisi minkä tahansa palkinnon millä tahansa messuilla.

Sammallahti on Oulun yliopiston saamen kielen ja saamelaiskulttuurin professori. Tai ehkä oli – hän on syntynyt 1947 eli eläkkeellä. Hän on näyttelyjä pitänyt valokuvaaja, ja hänen veljensä Pentti on ehkä vielä kuuluisampi valokuvaaja.

Yhdessä Haatajan kanssa toimien he ovat myös tuottaneet tekstin, jossa on kiteytynyt kaikki paras Lapista kirjoitettu eli herkkyys ja kyky olla ympäristön valloissa ja valtias, ja kertoa tämä.

Onneksi en ole koskaan tavannut Haatajaa enkä Sammallahtea. Olen iloinen ja ylpeä nähtyäni nyt, tällä viikolla, miten osa elämäntyötä ja isäni Kullervon työtä on kerralla rauennut.

Juuri sitä olemme pohjimmaltamme toivoneet. Että kapula kiertäisi ja kaiken pintapuolisuuden ahdistama ainutlaatuinen alue, siis Lappi, pysyisi arvossaan monen mielessä monessa mielessä maapallon ainutlaatuisena paikkana.

Itse en tunne saamelaiskulttuuria sen enempää kuin että erotan ylilyönnit, joita niitäkin näkee, tätä nykyä päinvastaiseen suuntaan kun ennen. Omana elinaikanani on ollut vielä yleistä nähdä saamelaiset, etenkin koltat, jonkinlaisena luonnonkansana. Kaunokirjallisuuskin on ruokkinut toisenlaisuuden tuntoja.

Tämä ”Tuulessa roihuaa maa” osoittaa meille arkipäiväisyyksien harrastajille, että meillä on tässä maassa kokonainen kieli (monta kielimurretta) ja kulttuuri, joista on pidettävä oltava ylpeä. Tiettävästi heitä on Norjassa paljon enemmän kuin Suomessa. Mitä tasoa yhteenkuuluvuuden tunne on, sitä en tiedä.

Edellinen sukupolvi Lapin ja saamelaisuuden suuret tuntijat olivatkinkin enimmäkseen Pohjoisen pappien jälkeläisiä, Fellmanista Itkoseen ja Järventaus siinä välissä, kukin omine asenteineen.

Tilannehan on se, että toimitin minäkin antologian Lapin kirjallisuudesta, kuvin varustettuna. Se tuli valmiiksi yli kaksi vuotta sitten. Syistä jotka eivät ole selvinneet minulle tähän mennessä, hanke hidastui kustannusliikkeessä. Varmaan kymmenen kertaa minulta on kysytty käsikirjoitusta, ja olen aina vastannut, että se on teillä jo.

Mutta nämä eivät ole julkisia asioita, eikä niissä yksityisenäkään ole mitään erikoista eikä kiinnostavaa.

Antologia on saman tyylinen kuin ne, joita Erno Paasilinna toimitti melkein puoli vuosisataa sitten, ja Veikko Huovinen hänkin yhden. Lapista on kirjoitettu aika paljon, siihen nähden, miten huonosti se itse asiassa edelleen tunnetaan.

Viivästely oli onni. Tämä uusi kirja, Tuulessa roihuaa maa, on jotain sellaista, mitä lähellekään en tietenkään pääse. Jos niin käy, että antologiani kuitenkin ilmestyy, se on käyttötuote tähän aarteeseen verrattuna.

Oman antologiani taittajaksi oli pyydetty ja saatu samainen Petri Latvala.

Jokin etiäinen saattoi olla asialla, kun sanoin kustantajalle, että omaa antologiaani en halua Latvalan taittavan. Tässä on nyt näyte, että hänellä oli parempaa tekemistä.

Tässä teoksessa taittajan rooli on nimittäin ollut ratkaiseva. Sanoisin tuntevani nyt aika hyvin Lappia ja Skandinavian pohjoista koskevan kirjallisuuden, johon kuuluu loistavia teoksia. Ne häviävät kuitenkin tälle, jossa taitto noudattelee kirjan aihetta eli se on jollakin tavalla karu ja karhea kuin iho.

Huippuhienoja valokuvia sisältävät kirjat lankeavat aika usein National Geographic -ilmiöön eli kuvien kauneus on hiukan narsistista, itseään ihailevaa. Se ei tunne hirveän hyvältä, ainakaan pitkän päälle. Tässä sitä ei ole.

Sitä en tiedä, miten niin sanottu suuri yleisö saisi tämän kirjan nähtäväkseen. Kustantaja on Tammi, jolla on nyt erillinen suurteosmyynti.

Maksoin kirjasta 300 euroa. Siinä oli mukana hiukan alennusta yksityishenkilölle. Kenellä on varaa, hän saa sen tilaamalla Tammesta, joka on siis nykyisin sama asia kuin WSOY, joka on sama asia kuin Bonniers. Painos on numeroitu eli nähtävästi tarkoitettu ihmisille, joilla on varaa tai hulluutta tuohon hintaan.

Näillä eväillä en usko että normaalihintaista kansanpainosta tulisi.

Tästä kirjoituksesta näkyvä innostus puolestaan johtuu pohjaltaan kirjan kohtaloista. On aihetta pelätä, kuinka kirjan käy, kun niitä ei oikein saa kaupaksi ja sanotaan yleisön siirtyneen muihin huvituksiin.

Huomaan olleeni väärässä, tässäkin asiassa. Ei painotekniikka eikä valokuvaus millään muotoa lopettanut maalaustaidetta. Ylivertainen käden jälki on kunniassaan, ja hinnoissaan. Ei myöskään kirja katoa, ainakaan tällainen, jonka voisi lukemisen jälkeen panna seinälle raameihin.

Ehkä teenkin juuri sen.


15. toukokuuta 2017

Kerrankin






Kerrankin oikeaa ja tärkeää asiaa oikeudenkäyntimenettelystä. Lehdissä mainittu väitöskirja oikeudenkäyntikuluista osuu olennaiseen ja on lisäksi asia, joka on muutettavissa, vieläpä aika helposti.

Missä tahansa riita-asiassa kulut voivat karata niin korkeiksi, ettei oikeuteen pidä mennä. Se on väärin, koska on aika paljon tärkeitä ja vaikeita asioita, joiden ratkaisemiseen juuri tuomioistuin olisi sopiva paikka. Esimerkiksi pikku remontti tai miksei vähän suurempikin voi olla sellainen, että tarvittaisiin myös henkilötodistelua ja ehkä jopa paikalla käynti.

Rakennusalan määräyksiä on liian paljon. Jotkut ovat selvästi turhan vaikeita soveltaa. Huolimatonta työtä ja toisaalta naurettavan pikkumaisia tilaajia on paljon.

Ennen aikaan kulut kuitattiin suhteellisen herkästi ja monesti käytettiin lausetta ”koska asia on ollut epäselvä, osapuolet saavat puolin ja toisin pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan”.

Memoriaaliin eli muistiinpanoihin pöytäkirjaa varten kirjoitettiin ”q.q.”. Ainakin hovioikeudessa väitettiin, että lyhenne kulujen kuittaamisesta olisi latinasta, mutta sitä se ei ole. Asia oli kuitenkin selvä.

Toisaalta ennen oikeudenkäyntikuluissa oli myös huonoja tapoja. Korvausmäärät olivat etenkin hovioikeuksissa ja korkeimmassa oikeudessa joskus merkillisiä. Ison ja asiallisen jutun voittanut sai korvauksena kuluistaan nykyrahassa 100 euroa tai alle.

Lehdissäkin mainitut huippukalliit asianajajat on erikoisongelma. Nuo tavattomat palkkiot ovat varmaan paikalleen suuryhtiöiden asioissa, joissa riidellään metron tai ydinvoimalan rakentamisesta. Saman tasoinen laskutus jutussa, jossa vastapuolena on tavallinen kansalainen ja asia sinänsä järkevä, on selvä ongelma.

Kallis juristi voi huomauttaa, että hän voisi käyttää tuon ajan muuhun ja laskuttaa raskaimman jälkeen.

Toisaalta, kun tämä on blogi ja osa lukijoista tietää taustani, olen mielestäni oikea henkilö sanomaan, etteivät parhaat mahdolliset asianajajat riita-asioissa välttämättä löydy niistä nimekkäimmistä toimistoista.

Kun jouduin taannoin tekemisiin hiukan erikoisen riita-asian kanssa, jossa osapuolena oli pieni asunto-osakeyhtiö, soitin tutulle isännöitsijälle joka neuvoi hyvin tavallisen juristin. Juristi tuli paikalle ja kahden viikon kuluttua koko asia oli hoidettu, ja vielä taitavasti.

Asianomainen oli ollut ikänsä kiinteistöalalla ja keskittynyt juuri tuollaisiin juttuihin ja laskutti tuntipalkkana kolmanneksen siitä mitä maan parhaat.

Monet liikejuristit muuten itse sanovat, etteivät he ota perhe- eivätkä perintöjuttuja. Joku vielä lisää ”kun en osaa niitä”. Joiku ei lisää, vaikka syy on juuri tuo.

Itse en aja asioita, mutta esimerkiksi ennakkoperintöä sivuavissa asioissa en suostu antamaan edes suullista neuvoa. Niissä on aika monta muuttujaa. Noissa asioissa ja samoin testamenttijutuissa paras avustaja on sellainen, joka luuhaa työkseen alioikeudessa ja siten tietää, mitä tapahtuu todella eli millainen on käytäntö.

Kuluongelman takana on vaikea ja periaatteellinen kysymys. Meillä oikeudenkäyntimenettelyä on viety vahvasti siihen suuntaan, että tuomari istuu lähes mykkänä ja asianosaisten on osattava esittää oikeat asiat oikealla hetkellä.

Tuo lienee oikeusturvan kannalta oikein, koska tuomari ei saa ryhtyä auttamaan kumpaakaan osapuolta, ei myöskään heikompaa.

Olisiko tuossa aatteessa menty liian pitkälle? Olemme tietävinämme, mitä tuomioistuin saa tehdä viran puolesta ja mitä ei. Mutta joskus voi käyttää järkeäkin. Kukaan prosessioikeuden erikoistuntija ei näe siinä moittimista, että todistajaa kovistellaan hyvin tärkeissä asioissa. ”Todistajan on ennen vastaamista muistettava, että perättömien puhumisesta valan vannomisen jälkeen on laissa säädetty ankara rangaistus.”

”Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, ei voi olla lakikaan”, toimittajat toistelevat ja viittaavat Olaus Petriin. Lause ei ole Olaus Petrin eikä se pidä paikkaansa. Jos puheissa yritetään säilyttää jonkinlainen tolkku, oikeus ja kohtuus ovat eri asioita, ja oikeus ja laki on myönnetty eri asioiksi ainakin sata vuotta. Yksikertaistaen: lailla pyritään oikeuteen (oikeudenmukaisuuteen). Aina se ei onnistu. Esimerkiksi ainoa tietävä todistaja on kuollut eikä papereita ole.

Lausetta voisi muuttaa: kohtuuttomiin tuloksiin johtavaa lakia ei pidä jättää muuttamatta.

Valitettavasti tässäkin on ongelmia. Eduskunnan kyselytunneilla esitetään joka viikkoa esimerkkejä tilanteista jotka ovat toisten mielestä kohtuullisia, toisten mielestä kohtuuttomia.

Eikä tuomarinohjeitten muistiin merkitsemisen aikaan ollut hallinto-oikeutta eikä vero-oikeutta eikä valtiontukia jne. Lisäksi monet kirkon ovat pitäneet koron ottamista lainasta ja pienenkin voiton saamista liiketoimesta niin kohtuuttomana tapauksena, että kysymyksessä on synti.

Eräillä seuduilla tuo ongelma hoidetaan perimällä koron sijasta toimituskuluja ja selittämällä, että liikevoiton ottamatta jättäminen merkitsisi tappiota.

Ja lopuksi: pieni rauhantuomari-tyyppinen järjestelmä ei ole lääke vaivaan. Suomessa riita-asioiden ennakkovalmistelu on saman tyyppistä ja johtaa usein sovintoon. Kokenut tuomari pelottelee joskus sopivasti molempia osapuolia sekä kuluilla että ajanhukalla. Ja sille, että usein parhaiten menestyvät röyhkeimmät, eivät taida laki ja oikeus mahtaa mitään. Itselläni minulla on sellainen käsitys, ettei tätä maailmaa ole suunniteltu paikaksi, jossa oikeus toteutuisi – mikä ei estä yrittämästä.

14. toukokuuta 2017

Todellinen valtiomies




Otsikosta näkee, että kysymyksessä on Donald Trump. Kuka muukaan?

Vastaan tuli seuraava kuvaus.

Ennen kaikkea – siis sen ohella, että kysymys on psykopaatista, hän on autoritaarinen.

Hakuteos kertoo käsitteestä seuraavan:

”Autoritaarinen persoonallisuuden tutkimuksen aloittivat 1940-luvulla joukko Saksasta Yhdysvaltoihin paenneita niin sanotun Frankfurtin koulukunnan tutkijoita Theodor W. Adornon johdolla. Adornon lisäksi tutkimusta tekivät Else Frenkel-Brunswik, Daniel J. Levinson ja R. Nevitt Sanford. Tuloksena oli kaikkien aikojen kuuluisin persoonallisuustutkimus The Authoritarian Personality (1950). Tutkimus toteutettiin osittain kyselynä, osittain haastatteluina, joiden kohteena oli suurehko otos keskiluokkaisia, valkoisia ja ei-juutalaisia yhdysvaltalaisia. Asenteita pyrittiin mittaamaan juutalaisvastaisuuden, yleisen oman ryhmän suosimisen ja ennakkoluuloisuuden (esimerkiksi mustaihoisten, homoseksuaalien, ateistien ja ulkomaalaisten torjunta), poliittisen vanhoillisuuden ja piilevän demokratian vastaisuuden osalta.

Tutkimuksen tuloksena oli niin sanottu F-asteikko. Sen mukaan autoritaarinen persoonallisuus on todettavissa ja tutkittavissa yhdeksän ominaisuuden yhdistelmänä, jotka ovat:

Sovinnaisuus: jäykkä sitoutuminen sovinnaisiin keskiluokkaisiin arvoihin

Autoritaarinen alistuminen: alistuva ja kritiikitön suhtautuminen ihannoituja moraalisia arvovaltoja kohtaan

Autoritaarinen hyökkäävyys: pyrkimys etsiä, tuomita ja torjua epäsovinnaisia ihmisiä

Anti-intraseptio: mielikuvituksellisuuden ja helläluontoisuuden vastustaminen

Taikauskoisuus ja stereotyyppisyys: usko kohtalon taianomaiseen määräytymiseen ja taipumus jäykkien luokittelujen käyttämiseen ja huonoon moniselitteisyyden sietämiseen

Valta ja kovaluontoisuus: liioiteltu kovaluonteisuus, kiinnostus vallan, voiman ja hallinnan leimaamiin suhteisiin ja niiden perusteella tehtyihin erotteluihin, joissa samaistutaan nimenomaan voimakkaampaan osapuoleen

Tuhoavuus ja kyynisyys: yleistynyt vihamielisyys ja inhimillisyyden pilkkaaminen

Heijastavuus: taipumus heijastaa tiedostamattomia tunneyllykkeitä maailmaan siten, että tuloksena on epäily vaarallisten ja hillittömien asioiden tapahtumisesta maailmassa

Sukupuolisuus: liioiteltu kiinnostus toisten sukupuolielämään.”

Tuo kuuluisa lista tuli vastaan jo aika vanhassa kirjassa, jonka nimi on suomennettuna ”Sotilaallisen epäpätevyyden psykologia”, ja kirjoittaja Norman Dixon. Teos on oikein valaiseva. Adornon ja muiden luokitusta pohditaan kirjassa Hitlerin yhteydessä.

Trumpiin soveltaen tuo diagnostiikka tuo mieleen monia askarruttavan kysymyksen, mihin ollaan menossa.

Sotaäijissä on mielenkiintoisia eroja. Stalinia ei liene koskaan kuvattu ymmärtäväiseksi ja ystävälliseksi ihmiseksi. Silti tuo lista ei oikein sovi häneen. Stalin oli siviiliammatiltaan pankkirosvo, ja nykyisin toistellaan usein, että hän vähät välitti auktoriteeteista, kuten Leninistä. Lisäksi hän lienee käynyt läpi vaikean henkisen romahduksen kesäkuussa 1941, kun Saksan hyökkäys sekä melkein tuhosi Neuvostoliiton että teki naurunalaiseksi Stalinin itsensä ja hänen jatkuvasti toistamansa perustelut, että ei Hitler vielä hyökkää.

Hän nousi tuosta tilanteesta, ja ehkä juuri sen takia antoi jatkossa hämmästyttävän paljon painoa etevimmille sotilaille. Zhukovia on sanottu sodan ehkä parhaaksi sotilaaksi. Tsuikov sai johtaa Stalingradin taistelua oman harkintansa mukaan. Sodan loppuvaiheessa Konev nousi näkyvään asemaan.

Yleensä autoritaarinen persoonallisuus ajaa itsensä ja seurueensa tuhoon. Niinpä juuri nyt voi vain jännityksen tuntein odottaa, miten tehokkaasti Trump kykenee kostamaan arvovaltansa uhmaajille eli monille puoluetovereilleen. Republikaanien johtomiehissä on kokenutta väkeä. Emme tiedä, ovatko tikarit terässä, mutta luultavasti ovat.

Päädyn sanomaan minäkin jotain nyt edesmenneestä Mauno Koivistosta. Koska olen ollut itse sillä asialla, voin esiintyä todistajana. Koivisto oli taivuteltavissa, myös järkiperustein.

Suomen Pankin ”bunkkerissa” eli työhuoneessaan hän sanoi, kahden kesken siis, suunnilleen näin:” Minä olen nähnyt elämässäni niin paljon väkivaltaa, sodassa ja rauhassa, että olen oppinut olemaan hyvin tarkka. Kun minä isken, se tapahtuu tavalla ja hetkellä, jolloin vastapuolella ei ole pienimpiäkään mahdollisuuksia selviytyä.”

Tämä oli sitä, mitä nyt muistellaan ”fundeeraamisena”. Se tulkittiin silloin ja nähtävästi edelleenkin ääneen ajattelemiseksi ja kukaties epävarmuudeksi.

Sitä se ei ollut. Pikakiväärimies oli erittäin taitava liikehtimään peitteisessä maastossa ja valitsemaan asemansa ja vaihtoaseman itselleen. Sen jälkeen tarvittiin usein taitoa harhauttaa ja sen jälkeen hyvin paljon kärsivällisyyttä.

Oikean hetken huomaaminen edellyttää lahjakkuuden ja vaiston saumatonta yhteistoimintaa, joka puolestaan merkitsee hyvin voideltua ja huolella puhdistettua persoonallisuutta. Ja kun on oikea aika, fundeeraaminen loppuu kuin seinään.

Niin se on aina. Lahjakkuuden lisäksi vaaditaan luonnetta. Koivisto tunsi yksityiskohtaisesti Kekkosen elämäkerran. Taitava ajoitus ei ollut hänen vahvuutensa, vaikka hän oli etevä ja kokenut valtiomies. Hän ei osannut edes käyttää vihollisiaan edukseen. Koivisto osasi.


13. toukokuuta 2017

Eilen




Jutun kuvassa juhlitaan lapsia, etenkin tyttöjä. Eilen syntyi kahdeksas lapsenlapsi, tyttö. Tavanomaisen laskelman mukaan hän on elossa ja kohtalaisessa kunnossakin vuonna 2100. Sama koskee isoa siskoa ja veljeä.

Tällainen lause ei jätä tuomatta mieleen satavuotiskautta 1900 – 2000. Molemmat isoisäni olivat syntyneet 1896. Toinen heistä oli 1980-luvun alussa hyvässä kunnossa ja keskusteli mielellään verkkaisesti kokemistaan muutoksista.

Erikoisen vahvasti jäi mieleen hän luonnehdintansa ensimmäistä maailmansotaa edeltäneestä ajasta. ”Elämä oli raakaa.”

Koska hän oli itse reipasotteinen mies ja ollut monessa mukana, myös punakaartissa ja vankileirillä, oman selostuksensa mukaan oikeastaan erehdyksestä ja joka tapauksessa sivuhenkilönä, panin tuolle luonnehdinnalle erikoisesti painoa.

Äitienpäivä on luvassa. Äitiäni käyn tapaamassa. Hän on syntynyt samana vuonna kuin Mauno Koivisto oli.

On siinäkin, 1923 – 2017, niin valtava muutoskausi, että vertauskohtaa saa hakea vallankumouksien 1700-luvun lopulta.

Valtioviisaita kannunvalajia löytyy joka korttelista. Yksi peruskysymys on niin vakava, ettei sitä yleensä esitetä. Jatkuuko kehitys tämän satavuotiskauden lineaarisesti eli graafiseksi kuviteltuna edes jossain määrin suoraviivaisena?

Oma vastaukseni on että ei jatku.

Ketä se kiinnostanee, veikkaisin mieluummin potenssilakia (exponential law), joka on pitkähäntäinen käyrä. Toinen tekijä vaihtelee toisen muuttujan potenssiin. Wikipedian esimerkki on että maanjäristyksen esiintyminen kymmenen kertaa vahvempana on kymmenen kertaa vähemmän todennäköistä. Helpommin ymmärrettävä esimerkki on hiekkakeko, johon lisätään hiekanjyvä kerrallaan. Sillä on kriittinen piste, jossa se luhistuu, mutta tuon pisteen sijainti tai esiintymishetki eivät ole laskettavissa ja hiekkajyvin paikka luhistumisen jälkeen on täysin sattumanvarainen.

Tätä käyttävät hyväkseen muun muassa muurahaisia hiekasta muotoilemaansa suppiloon houkuttelevat hyönteiset (muurahaiskorento) ja historia.

Näin ollen kohtaloa ei ole olemassa. On osoitettavissa matemaattisesti, että ei ole osoitettavissa, milloin hiekkakeko sortuu. Kohtalo sanana tarkoittaa yleensä tavalla tai toisella osoitettua tulosta, determinismiä, syyn ja seurauksen lain vaikutusta.

Mutta lapsi, joka rakentaa hiekkalaatikossa pienellä keltaisella lapiolla kasaa, ei tiedä tarkasti, milloin se alkaa valua, ei tiedä, vaikka hänellä olisi punainen fetsi päässä.

Scholarpedian (scholarpedia.org) esimerkki on neuronivyöry. Hermosto ei toimi niin, että ”virta olisi päällä” jatkuvasti, vaan sähkökemiallinen ärsyke johtaa usein kytkentöjen vyöryyn, joka kasvaa aika tarkoin potenssilain mukaisesti.

Kumpaan suuntaan häntä on pitkä, sitäpä ei tiedä. Emme tiedä, olisiko merkittävä lambda vain miinus lambda.

Joskus esimerkiksi väestön kasvun ongelma ja siihen liittyen esimerkiksi ilmastonmuutos ”järjestyy” suuren epidemian kautta. Rutto surmasi Euroopassa kolmanneksen väestöstä, ja sen vaikutusta esimerkiksi talouteen ei voi kiistää, vaikka haluaisi. Työvoima, sotaväki ja esimerkiksi omistusjärjestelyt oli mietittävä ja toteutettava aivan alusta uudelleen.

Tuokin oli erikoisen mutkikasta Pareto-efektin vuoksi. Myynnistä 80 prosenttia tulee 20 prosentilta asiakkaista. Erään vanhentuneen laskelman mukaan 20 prosenttia italialaisista omista 80 prosenttia maasta. Pareto itse osoitti, että hänen puutarhastaan kerätyistä herneenpaloista 80 prosenttia herneistä oli 20 prosentissa paloista. Jos siis hereitä saatiin 100 kappaletta, 80 niistä oli 20:ssa herneenpalossa ja loput 20 sekaisin.

Ajatellen olympialaisia ja suuria mestaruuskilpailuja niihin pääsee osallistumaan noin 20 prosenttia lisensoiduista pyrkijöistä. Itse kisoissa 20 prosenttia voittaa 80 prosenttia palkinnoista. Yhdysvalloissa on laskettu, että 20 prosenttia potilaista aiheuttaa 80 prosenttia terveydenhoidon kuluista. Microsoftissa laskettiin kerran, että jos korjataan 20 prosenttia ohjelmistovirheistä eli bugeista, loput 80 prosenttia eivät aiheuta ongelmia yhtiölle eli korjautuvat siinä mukana tai hautautuvat näkyvistä.

Internetissä on nähty sääntö 90 – 9 – 1. Tämä blogi ei käy esimerkistä. Jonain päivänä katselijoita on 3459 mutta kommentteja 20. Kaavan mukaan pitäisi olla 3,4 kommenttia. Kirjoittamisen kannalta huomioon otettavaa on, että lukijoita on kuukaudesta toiseen ja vuodesta toiseen sama määrä.

Syntyneelle vauvalle kuiskaan: älä usko kiertämättömän kohtalon kirjaan. Pareton periaatteessa oma tehtäväsi on päätyä siihen 20 prosenttiin. Se on mahdollista. (Perhe vaikuttaa myös.)

Lähetin sähköpostiviestin ystävälleni Aulis Aarniolle, joka täyttää 80 vuotta nyt ja halusin kiirehtiä täsmentämään, ettei tuo 80 vuotta liity Paretoon. Aulis oli jo puoli vuosisataa sitten poikkeus. Hän on edellä olevassa esimerkissä palko, jossa oli 20 hernettä, ja kaikki itivät. Niiden lisäksi oli ainakin 80, jotka saivat pysyviä vaikutuksia.

Pitkänmatkan ajattelija tuskin voi pärjätä paremmin. Aulis erehtyi luullessaan koulupoikana, että hänellä olisi ollut lahjoja sprintteriksi.

Tämän arvion kirjoitti yksi herne.

12. toukokuuta 2017

Ylä-Rehvakka




Ylä-Rehvakan nuorisoseurantalolla esittelin Rikollisen käsikirjaa. Mielenkiinto oli vilkasta. Sekä Suomessa että maailmalla jopa ihmissuhdeoppaat ovat suosittuja. Niissä on viitteitä käyttäytymispiirteiden ja kognitiivisten toimintaratojen tunnistamiseen.

Ajatus on oppia tulkitsemaan ihmisiä niin että on entistä helpompi tehdä itseään tykö tavallisessa elämässä tai vaikka työpaikkaa hakiessa. Ei ole epäilyä, ettei ihmissuhteiden temppujen ja metkujen hallitsemisesta olisi apua, paitsi ehkä silloin, kun kaikki ovat lukeneet saman kirjan ja yrittävät samanaikaisesti käyttää samoja menetelmiä.

Usein tehdään silti sama virhe. Keinot petkuttaa ihminen luulemaan, että hän tarvitsisi tai jopa haluaisi jotain, tiettyä, ovat normaalia liike-elämää.

Menestyvä toiminta vaatii kuitenkin dramaattisempia menettelytapoja, esimerkiksi rikoslaissa kuvailtuja, kuten väärennettyjä asiakirjoja, perättömiä ilmiantoja ja mielellään myös ruumiillista uhkailua.

Mainittujen alojen osaajia ei ole vaikea löytää.

Tavanomaisen lipevyyden ongelma on menetelmän hitaus. Kuten käsikirjassa selvitetään yksityiskohtaisesti, ihmisen itsensä voi ulkoistaa myös rikollisuudesta. Hän pysyy rikoksen uhria, vaikka voi viedä aikaa ennen kuin hän edes huomaa asiaa.

AI eli keinoäly on aiheuttanut pohdintaa, miten etenkin robotit ohjelmoidaan olemaan vahingoittamatta ihmisiä.

Pohdintaa ei ole näkynyt siitä, miten kehittyneen AI:n robotit estettäisiin aiheuttamasta vahinkoa ihmisille. Puhumattakaan siitä, miten ne estettäisiin aiheuttamasta vahinkoa yhtiöille, esimerkiksi robottitehtaille.

Erään ajatussuunnan mukaan kaksi tai kolme kansainvälistä pankkikriisiä eli siis viime kädessä tavallisiin kansalaisiin kohdistunutta kriisiä on oikeastaan johtunut luotonannon ja vakuuksien käsittelystä. Johdannaiset ja muut aikaan sidotut sitoumukset kasvoivat pyramidiksi, joka luhistui. Pyramidin nimi oli Ponzi.

Jo nyt pyramideja voi kasvattaa.

Kun tosiaikainen pörssitoiminta oli kunnolla käynnistynyt, ainakin muutaman maan valuutta kaadettiin ryskyttämällä. Tarvittiin riittävä, siis huomattavan suuri rahasumma, jota vaihdettiin toisin ja kolmansiin valuuttoihin esimerkiksi kymmenen kertaa sekunnissa.

Tämä hyvin alkeellinen menetelmä tajuttiin ja sille oli helppo keksiä esteet.

Ennen riittävien aikaleimojen tuloa pankki- ja pörssitoimintaan kuoriyhtiöt pystyivät rikastumaan sahaamalla jotain rahasummaa tililtä toisella. Saattoi käydä ilmi,  ettei yhtiöllä ollut lainkaan rahaa, kun sinne oli pantu tilille esimerkiksi miljoona, joka oli otettu ennen täyden minuutin kulumista umpeen pois ja ohjattu muuhun, epäilemättä parempaan käyttöön.

Edistysaskel oli se, että rahan piti edes käväistä tilillä. Siitä seuraa välttämättömästi, että sen rahan siirtäminen pois tililtä näkyy tiliotteesta.

Palvelunesto on paha asia, kun kohteena on esimerkiksi pankki. Palvelun edistäminen voi olla paljon pahempi asia, siis pankille.

Juuri näissä asioissa keinoäly luultavasti voittaa ihmiset jo nyt, siis maksuliikenteessä, sijoituksissa ja etenkin kirjanpidossa.

Ja nämä asiat ovat sellaisia, ettei varustautumisesta ja torjunnasta varmaan pidäkään kertoa julkisuuteen. Silti kai saa ainakin kysyä, mahtaako finanssivalvonta pysyä valvottavien tasolla.

Kaksi muuta esimerkkiä mielenkiintoisista aloista ovat logistiikka ja vakuutustoiminta. Molemmat ovat juuri nyt muuttumassa perinpohjaisesti. Usein mainittu ”esineiden Internet” tulee puheeksi esimerkiksi kodinkoneiden yhteydessä. Paljon kiinnostavampi kysymys on satamien ja lentokenttien läpäisykyky. Lähetettäessä tai kuljetuksen aikana uudelleen konfiguroituvat paketit läpäisevät tiensä kuljetukseen tai suoraan vastaanottajalle niin vilkkaasti, että tämän hetken kontit eli containerit jäävät ennen pitkää käytöstä.

Elinkeinoelämässä jokainen sekunti kuljetusaikaa on laskettavissa rahana. Kuljetettavana voi olla esimerkiksi venttiili, jonka asentaminen saa maakaasun virtaamaan uudelleen tai sallii porauslautan toiminnan jatkamisen.

Jos venttiilin sijasta ajatellaan tiivistettä, kuvaan tulee myös 3 D-tulostaminen, joka nopeutuu jatkuvasti.

Edelleenkään ei muuten kuulu tietoja tarpeellisesta tekniikasta, josta myös rikollisuus hyötyisi suuresti. Muinaistutkijat käyttävät jo skannereita, joilla esimerkiksi papyryskäärön kirjoitusmerkit voi tallentaa avaamatta kääröä. Laitteet ovat kalliita.

Kun maailmassa käytetään edelleen paljon papereita, esimerkiksi passeja ja viisumeita, haaveilen oikeastaan omien tarpeitteni takia laitteesta, jolla kirjan voisi skannata yhdellä napinpainalluksella. Lidar-tyyppisellä tekniikalla ei ole keino eikä mikään kuvata paperin läpi sen kääntöpuolelle painettua, seuraavaa sivua ja sitten sen kääntöpuolta.

Eikö olisi hauskaa, kun väsyttävän kirjastossa odottelun sijasta voisi ojentaa höpsismi-pistoolin kirjaa kohti vaikka sen selkäpuolelta, ja tallentaa tekstin kojeen muistiin valmiiksi tunnistettuna? Sirotellaan mukaan hiukan keinoälyä, ja siinä!

Näitä ajatellen on sääli, että tapaus Ylä-Rehvakan nuorisoseuran talolla ja mainittu kirja ovat mielikuvituksen tuotetta, ja unennäölläkin oli osansa asiaan. Itse rakennus on jutun kuvassa oikealla taka-alalla ja kirjoittaja etualalla, soittamassa sarvea.