Sivun näyttöjä yhteensä

6. elokuuta 2016

Tosimies ei lue




Pääsin kysymään, onko ketään koulun opettajiani enää hengissä. Vähiin ovat menneet. Englannin opettaja oli niin fiksun oloinen mies, tosin vähästä ärtyvä, että mietin jo silloin, miten hän tuli tällaiselle paikkakunnalle jääneeksi.

Usein olen surrut menneisyyden maistereita. Neljäkymmentä vuotta jossain pusikossa, ainoana lohtuna salahumala lauantaina illalla. Nillittäviä virkatovereita ja sydäntä särkevän tyhmiä oppilaita.

Myöhemmältä ajalta muistan yhden hulttiojoukon, joka istui Tolsan Essolla kun olisi pitänyt istua oppitunnilla. Rehtori kurvasi Ladalla perään pihaan, jakeli jälki-istunnot ja ilmoitti nyrkkiä puiden vanhan pedagogin tietona, että asianomaisista ei tule koskaan mitään, esimerkiksi ei ylioppilaita. Kertoja oli googlaillut ja mainitsikuin jotain sanoakseen, että he ovat kaikki olleet kauan väitelleitä tohtoreita, kuka kylmälabrasta, kuka aivotutkimuksesta (neurobiologia). Rehtori lienee hengissä, mutta sellaisessa kunnossa, ettei tieto enää tavoita.

No tämä englannin opettajamme joutui muistaakseni selvittelemään Joseph Conradia, jonka tekstiä oli ollut vuoden ylioppilaskirjoituksissa, uskomatonta kyllä. Hän jupisi joskus romaaneista, ja kuulin siivoojalta, että opettajalla oli asunnollaan kirjoja.

Oppikoulussa me kaikki omaksuimme nopeasti filistealaisuuden hengen. Termi tarkoittaa pikkuporvareille ja maan- ja pienviljelijöiden lapsille tyypillistä kaiken korkeaksi väitetyn, kulttuuriksi nimitetyn rajua vastustusta. Tavallisimmat keinot olivat pilkkaaminen ja vähättely.

Asenne vallitsee luultavasti edelleen kunnan- ja kaupunginvaltuustoissa. Niiden rientoisuudesta onkin paljon tietoja. Jos on raivattava suojelumetsän läpi lenkkipolku tai reitti koneladulle ja toisessa vaakakupissa on kirjaston kaipaamia määrärahoja, esimerkiksi kirjojen hankkimiseen, ei siinä tarvitse paljon äänestellä.

Mietin järjestelemällisesti läpi sukulaisiani ja tuttaviani. Olenko nähnyt heitä koskaan lukemassa romaanikirjaa?

Puhun tässä vain pojista. Se ymmärrettiin, että jos tytär oli hintelä ja ruma ja kotiaskareissa taitamaton, hän sai kouluttautua äidinkielen opettajaksi eli maisteriksi, ja ehkä suorittaa vielä kirjastotutkinnon siihen päälle tai sitten ruveta professoriksi.

(Joudun nykyisin selittelemään ilkeilyjäni; niin joutuvat muutkin. Perheessäni, suvussani ja lähituttavissani on aina ollut todella suuri määrä sävähdyttäviä kaunottaria, jotka ovat sitten hankkineet humanistin koulutuksen ja sitä vastaavan toimen.)

Anna-Liisa Haavikon radio-ohjelmat ovat kerran toisensa jälkeen huippuhyviä. Kuuntelin tarkoin Anu Kantolan haastattelun, jossa oli puhe vallan monista kasvoista ja vallan naamioitumisesta. Molemmat, haastattelija ja ”matalasta vallasta” kirjoittanut haastateltu, hallitsevat harvinaisen taidon olla vouhottamatta ja taiturimaisesti lankeamatta siinä hötäkässä kuivakiskoisuuteen tai vaikeaselkoisuuteen.

Teesi on kiitettävän rämäkkä: poliittinen valta ja rahavalta naamioituvat aina; vallan käsitteeseen kuuluu vimmattu halu saada lisää valtaa.

Tunnen tämän aiheen hyvin. Olen itsekin lukenut sotien jälkeiset Suomen Kuvalehdet ja Talouselämät niiden ilmestyessä ja lisäksi aika laajasti nyt, viime vuosina. Isällisten byrokraattien, vallankumouksellisten tienraivaajien ja ”yksi meistä”-tyyppien kuvaaminen ja myös valokuvaaminen on tuttua. Kerran kuvasin useita viikkoja korkeimmassa oikeudessa jäseniä, esittelijöitä ja hallintoväkeä. Toisen kerran kuvasin jäsenet jonkin tasavuosijuhlan vuoksi frakeissa istuntosaleissa poseeraamassa. Kuvat ovat tietokoneellani. Tuon sukupolven valtaeliitillä oli tapa laskea leukaansa rintamuksille niin että kuvattava muuttui vajaamielisen vauvan näköiseksi. Kekkonen piti Kultalasta ja kumppaneista, koska nämä ymmärsivät kuvata häntä hiukan yläkulmasta. Maan isä halusi näyttäytyä virkatehtävissään komea otsa edellä.

Lähes kaikki Mannerheimin kuvat ovat alakulmasta. Se on hoviperinne. Siksi patsaillekin tehtiin pedestaali.

Paha että vanhat lehdet ovat niin ikäviä käsitellä ja sidottuina painavia.

Mutta jos käytämme Kantolan jakoa isällinen (Paasikivi, Kekkonen), vallankumouksellinen (Kai Kairamo ja 90-luvun pankkikriisin jo unohtuneet päähenkilöt + Björn Wahlroos), ja tavallinen ihminen (Sipilä) jolla on sukupuolielämääkin (Vanhanen), kysymys jää: onko näistä eliitin ikoneista olemassa yhtään kuvaa tai edes sanallista kuvausta, joissa he lukisivat romaania, novellia tai runokokoelmaa vapaaehtoisesti? Siis se ei kelpaa, että Kekkonen lukee vaimonsa Sylvin romaania.

Kas kun lukeminen ei sovi tosi miehelle, niin vastaavasti se ei sovi liioin eliittinaiselle.

Tiedän yksityiskohtaisen hyvin aika monen eliitin huipulla olevan henkilön todellisen suhtautumisen kaunokirjallisuuteen. Päätelmäni on, että tuota sangen yleistä mielitekoa piilotellaan tietoisesti.

Vasta asianomaisen jäätyä eläkkeelle päädyin eri syistä käymään hänen kotonaan. Emme olleet koskaan maininneet sanaakaan runoudesta; älähdin nähtyäni kirjahyllyn. Eläkkeelle siirtynyt oikeusneuvos tuntui osaavan ulkoa Henryn ja muut Parlandit ja kun mainitsin olevani itsekin harras Gunnar Björlingin niukkojen runojen ihailija hän kertoi iloisia ja surullisia tarinoita kirjailijasta, jota oma ruotsinkielinen yleisökin piti tarpeettoman erikoisena. Sanoiko hän että runoilija asui jossain vaiheessa Kaivopuiston seuduilla lämmittämättömässä murjussa?

Toisen kerran kävin asioilla Töölössä juristiprofessorin luona, jota olin pitänyt hiukan rajoittuneena. Kaikki paikat olivat täynnä tauluja, kotimaisten tekijöiden, parempia kuin Ateneumissa – ja hän oli tuntenut kaikki nuo taiteilijat henkilökohtaisesti ja huomautti ujosti, ettei kysymys ollut kätketyistä palkkioista – ei heillä mitään lakiasioita ollut.

6 kommenttia:

  1. En tiedä ovatko ajat täälläkin muuttuneet mutta filologit ovat nykyään kauniit ja muodostavat sopivan taustan ulkonäölleni mikä muistuttaa maantieryöväriä. Kemialliselta koostumukselta, kasvojen perusteella, sekä 115 kiloisen neliömäisen kehonrakenteen perusteella sulautuisin helposti väkivaltarikoksista tuomittujen vankien joukkoon. Mutta minä olen filologi, joka ei ole koskaan elämässään ketään edes tönäissyt kunnolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuula kait sentään?

      Poista
    2. Hyvä huomautus. :) En sanonut 'mitään' vaan 'ketään'

      Poista
    3. Tosi mies ei lue, se työntää kuulaa!

      Poista
  2. Tämä on vähän sinnepäin:

    http://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/yksipainen-idealisti-don-quijote-oli-ukkn-suosikkihahmo

    VastaaPoista
  3. Kirja- ja sivistysmyönteisessä ilmapiirissä kasvaneena minun on ollut välillä vaikea ymmärtää, että tuollaista "tosimies ei lue" -asennetta maassa on aika paljon. Olen siihen kuitenkin välillä itsekin törmännyt, erityisesti maaseudulla. Pahimmillaan se ei ole edes välinpitämätöntä, vaan hyökkäävää. Ja näin siis sivistyneessä Suomessa. Iän myötä tuollainen on omiaan lisäämään kulttuuripessimismiä, viemään uskon ihmisen tulevaisuuteen.

    Löytyy maaseudulta toki toisenlaistakin todellisuutta. Olinpa muutama vuosi sitten sukukokouksen merkeissä liikkeellä Pohjois-Pohjanmaalla. Kävimme eräässä maatalossa Kiiminkijoen mutkassa. Talo ja sivurakennukset olivat täynnä kirjahyllyjä. Välillä laulettiin, sillä isäntäväeltä löytyi myös laulun lahja. Minulle sitä kykyä ei ole suotu, joten keskityin nauttimaan. Onneksi meidänkin seurueestamme löytyi pari osaajaa. Oli niin kaunista, että tuntui selkäpiissä asti. Kuinkahan paljon tällaista sivistystä Suomenkin eri puolilta löytyy? Sellainen palauttaa uskoa ihmiseen.

    VastaaPoista