Sivun näyttöjä yhteensä

13. elokuuta 2014

Elävät kuvat





Tämän jutun kuva on Putuksen kaupasta erinäisiä vuosikymmeniä sitten. Kamera on Leica M6 ja objektiivi Elmar 35 mm. Olin huvittunut kun huomasin, että velivainajani Mikon minusta ottama mustavalkoinen kuva ei ole edukseen tietokoneen näytöllä eikä tietenkään blogissa. Siinä kamera oli Linhof, negatiivi 24 x 36 cm, siis senttiä, ei milliä. On se niin eri maailmasta.

Kun Mikko kuoli, hänen kamerakokoelmansa päätyi roskiin. Se ei ollut minun tekojani. Hänellä oli kaikki mahdolliset Browniet eli Kodakin ja kilpailijoiden laatikkokamerat, myös Näpsä, ja muut keskeiset, kuten Hasselblad, Rolleiflex, Contax, työjuhta Asahi Pentax 6 x 7 mm, ties mitä. Silloin niillä ei ollut mainittavaa raha-arvoa. Nyt keräilijöitä olisi jokin pieni määrä. Väitin lapsenlapsille, että heillä kotona lasin takana oleva M-Leica ja sen viisi objektiivia saattaisivat tuottaa jossain eBayssa joitakin tuhansia euroja tai dollareita. Kävin katsomassa. Kyllä se niin on.

”Vaativan valokuvaajan” nykykameran saisi Helsingin keskustan erikoisliikkeestä keskikokoisen henkilöauton hinnalla (Leica S – runko € 18 000).

Elokuvien katsomisen aloitin kaksivuotiaana olosuhteissa, joita olen usein kuvannut. Kun olin kolmenkymmenen, olin nähnyt kolme tuhatta pitkää elokuvaa. Sekin johtui olosuhteista. Mainos-TV:n elokuvatoimittajan työ kesti vain vuoden, mutta silloin katsoin usein neljä pitkää elokuvaa työpäivän kuluessa, ja kun kirjoitin elokuva-arvosteluja, kävin katsomassa ehkä elokuva-arkiston näytöksen ja sitten kaksi ohjelmiston elokuvaa illalla. Harkitsematon nuori tulee ylittäneeksi tuon nykytekniikalla kevyesti. Nykyisen mielipiteeni mukaan liika elokuvien katsominen on epäterveellistä.

Kaitafilmien kuvaaminen aloitettiin meillä 1954. Kamera oli Paillard Bolex. Tuon 8-millisen lisäksi käyttöön saatiin aika pian 16-millinen. Elokuvien leikkaaminen tuli heti tutuksi. Nyt hallussani on muutamia 50-luvun ”videoita” (sanaa ei käytetty tuohon aikaan). Kävin katsomassa. Versioni näyttäisi olevan Betamax-nauhalla ja aiheena Lappi.

Eilen kommentoineista jotkut eivät ehkä tienneet kauheaa totuutta. Valokuvaamisessa vanha tekniikka tuhoutui. Filmille kuvaaminen on nyt käytännössä mahdotonta, koska filmiä ei saa. Sitä ei enää valmisteta.

Tuo ei sitten pidä aivan täysin paikkaansa, mutta uskokaa silti. Löydän minäkin itsekin filmimateriaalia ja tiedän, mistä sitä kenties saa, mutta hyvän tanskalaisen piipputupakan löytäminen ostettavaksi on lasten leikkiä tuohon vaivaan verrattuna. Toisin sanoen filmille kuvaaminen vanhoilla hyvillä laitteilla on sulaa hulluutta.

Sama koskee liikkuvaa kuvaa. Lisäksi ennen edellytetty laatu vaati kolme – viisi ammattilaista ja painavan ja sähköä syövän kaluston. Kysykää vaikka Sohlbergilta, millaista oli kantaa kuvauskalusto joka aamu tunturiin (”Maa on syntinen laulu”). (Huomaan muuten tuon elokuvan krediiteistä yllätyksekseni, että Panu Rajala oli toinen käsikirjoittaja. Toinen oli Pirjo Honkasalo.)

Minulle valokuva on hyvin lähellä maalausta tai grafiikkaa. Mieluisaa kuvaa siis haluaa katsella hyvinkin 20 vuotta, joka päivä. Koska se on hyvä, siitä vain aukeaa aina uutta.

Elokuvan vaikutus on epämiellyttävä. Se aiheuttaa minulle ehkä kevyen hypnoosin. Ikävämpää on että tammikuusta 1974 alkaen minulla on ilmennyt ajoittain häijyjäkin sydämen rytmihäiriöitä, joita elokuva aiheuttaa joskus ja teatteri ja ooppera harvakseltaan. Huonovointisuus täydessä katsomossa, josta on nolo yrittää kesken esityksen pois, on kokemus, jollaisia alkaa nopeasti vältellä. Jostain syystä muuten musiikki, siis konsertti, ei aiheuta tällaista.

Tuo 1974, Peckinpahin Pat Garret ja Billy the Kid, oli raju kokemus. Rauhassa istuessa pulssi hyppäsi yli 200:n, vatsaa käänsi ja silmissä pimeni, enkä lainkaan tiennyt, mitä tämä oli. Sydänkohtaus? Elokuva oli mainio.

Nykymaailmassa yleisön voisi jakaa kahteen luokkaan, niihin jotka katsovat (kotona) elokuva kerralla ja kohtuullisen tarkasti, ja niihin jotka tekevät asiaa jääkaapille tai pikkukamariin.

En tiedä, kumpaan ryhmään kuulun. En yleensä katso elokuvia enkä näytelmiä. Vaivoihin on löytynyt keinot, ilman lääkkeitä, mutta tapa on jäänyt. Nuo sydän- ja paniikkioireet ovat vaarattomia. Tosin niihin voi kuolla.

Tuosta hypnoosin kaltaisesta tilasta on maininnut eräässä kirjoituksessaan Luis Bunuel. Hän kehotti katsomaan elokuvateatterista poistuvia ihmisiä. He ovat pöllähtäneen näköisiä.

Elokuvat? – Maksettuja unia.

10 kommenttia:

  1. Minä kuulun siihen ryhmään, joka haluaa katsoa elokuvan isolta kankaalta elokuvateatterissa, kaiken muun unhoittaen, maksettuun uneen vaipuen, pöllähtäneenä poistuen.

    VastaaPoista
  2. Paniikki elokuvateatterissa ? Tuttu tapaus. Brad Pitt ja elokuva "seitsemän". En sitten tullutkaan tämän hullummaksi, enkä kuollut. Ihminen on mysteeri.

    VastaaPoista
  3. "Filmille kuvaaminen on nyt käytännössä mahdotonta, koska filmiä ei saa. Sitä ei enää valmisteta.

    Tuo ei sitten pidä aivan täysin paikkaansa, mutta uskokaa silti".

    Eikö Kirkkonummelta enää saa filmiä? Täällä Vantaalla asiat ovat paremmin. Minulla on riittävästi filmiä pakastimessa, mutta tarvittaessa saisin lisää paikallisesta marketista. Toinen vantaalainen yritys on hoitanut filmini kymppikuviksi hyvin tuloksin ja lupasi hoitaa jatkossakin. Käytännön toiminta ehkä tapahtuu jossakin Turun suunnalla, mutta mitäpä se minulle kuuluu.

    Blogi-isäntäämme ehkä himottaa Nikon EF, mutta minullapa on jo FE!

    VastaaPoista
  4. Korjaan, se uudempi on DF.

    VastaaPoista
  5. Wanhoista rainoista tuli mieleeni, että Iltasanomissa (tai Iltalehdessä) julkaistiin pari-kolme vuotta sitten lyhyt 16mm kuvaraina Suomi - Saksa maaottelun tunnelmista Helsingissä juuri ennen sotia. Harmikseni en ole tätä varsin harvinaista klippiä enää kyennyt löytämään. Kuvaajaksi mainittiin herra Wilhelm Hilbert. Mainittu herra lienee edustanut Suomessa saksalaista kamera- ja filmiteollisuutta. Filmiteollisuus tarkoitti silloin Agfa nimistä yritystä, joka oli silloin osa suurta IG Farben konsernia. Tämä konserni taas oli jo aiemmin tehnyt päätöksen, että ulkomaan edustuksia ei anneta kuin "luotettaville saksalaisille". Filmikamerat olivat siihen aikaan usein merkiltään Bolex tai Siemens. Hienoja laitteita jotka viritettiin kelaamaan filmiä vanhojen kellojen tapaan kiertämällä jousta. Monet ovat edelleen käyttökuntoisia.

    VastaaPoista
  6. Kiitoksia mainiosta blogista. On mielenkiintoista mihin vaikuttaa meissä hieno elokuvakokemus, musiikkikokoemus, lukukokemus. Johonkin näistä voi jäädä koko iäkseen vangiksi ja koukkuun. Muistan erään prof. Kemppisen blogin, jossa kerrottiin siitä kuinka ihminen elämänsä viime metreillä tunsi tärkeäksi Puccinin musiikin. Nämä ovat asioita kenties järjen ulottumattomissa. Tunteet ovat vahvoja ja arki niitä yhteisöissä kaltoin kahlitsee. Nämä blogit ovat hienoja, koska jostain voi aina innostua ja jotain juontuu mieleen oman mielen sopukoista. Kun luen Hesaria, en itse saa kirjoittaa. Tämä blogi on koko kansalle niin kuin karaoke, kaikki saavat laulaa. Ei yksin Saska.

    VastaaPoista
  7. Ihmettelen kyllä suuresti ettei Kemppinen ole tiennyt että Rajala oli käsikirjoittamassa Maa on syntinen laulu elokuvaa. Itse olen ollut siitä tietoinen about 40 vuotta. Panu itse kirjoittaa siitä kotisivuillaan v.2006 juurtajaksain. Kannattaa lukea. Ohessa pieni pätkä alusta:

    - Luin Timo K. Mukan teoksen Maa on syntinen laulu jokseenkin tuoreeltaan syksyllä 1964. Lainasin sen Töölön vanhasta kirjastosta, lukemaani kappaletta ei minulla siis enää ole - ja muutamat taskukirjapainokset romaanista näyttävät, etten voikaan sitä enää lukea. Ne ovat repeilleitä, irtolehtisiä ja täynnä elokuvan tekoon liittyviä merkintöjä.
    Joskus käy niin, että kirjasta tehty elokuva tuhoaa alkuteoksen lopullisesti. Niin on käynyt minulle Syntisen laulun kohdalla.
    Jouduin Rauni Mollbergin käsikirjoittajaksi sattumalta. Molle tuli kesällä 1969 Pohjois-Savon kansanopistoon kyselemään sopivaa kirjoittajaa avukseen. Opistossa pidettiin WSOY:n ja Vestäjien järjestämä kirjoittajakurssi, johon oli saanut kutsun sijoituttuani novelleillani palkinnoille Nuoren Voiman Liiton talvipäivillä. Yksi kurssin vetäjistä oli Jouko Tyyri, hallitseva hahmo ja loistava vapaa analyytikko, erityisesti Freudin ideoista silloin innostunut. Seksuaalisuus kuumotti pinnassa suomalaisessa kirjallisuudessa.
    Eräänä iltana opiston käytävälle ilmaantui tuskaisesti huokaileva ja hiuksiaan harova mies, joka näytti tuntevan Tyyrin. Kuulimme että hän oli tv-ohjauksistaan mainetta saanut keskipolven ohjaaja Rauni Mollberg, Toivo Pekkaseen erikoistunut. Muistamme mustavalkoiset, hitaat, realistisen voimakkaasti kuvatut vähäpuheiset tv-elokuvat Lapsuuteni ja Tehtaan varjosta. Nyt Mollberg suunnitteli ensimmäistä koko illan elokuvaansa ja tarvitsi käsikirjoittajaa. Kun Erkki Mäkiselle, jolta oli tulossa esikoisromaani, ei sopinut, Tyyri suositteli minua. Olin vapaa lähtemään. Pitkä reissu siitä tulikin.

    Klick!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin huomattu tuo, että on elokuvia jotka "tuhoavat" alkuperäisen kirjan.

      Lähinnä tulee mieleen Tuntematon ja Pohjantähti, joissa elokuvat ovat lähes syrjäyttäneet kirjat kansallisesta tietoisuudestamme. Melkein aina, kun joku siteeraa näitä teoksia, hän siteeraa elokuvaa.

      Moni ei tiedä, että esim. Kariluoto on kirjassa vaaleatukkainen. Ja mainio Viirilä on unohdettu tykkänään! Millainen hahmo hän olisikaan, jos joku aikansa parhaista näyttelijöistä olisi häntä elokuvassa näytellyt... Kuka siihen olisi sopinut? (Viittaan Laineen elokuviin, sillä Mollbergin versiosta ei varmaan muisteta kuin korkeintaan Liski Rokkana. Kukahan siinä näytteli Viirilää?)

      Sen sijaan Seitsemälle veljekselle ei ole näin käynyt. Tuskinpa enää käykään. Olisikohan se kuitenkin pilattu koulujen äidinkielentunneilla?

      Poista
    2. Samoin Komisario Palmu elokuvat ovat jättäneet täysin varjoonsa Waltarin alkuperäiset teokset. Liekö kukaan edes lukenut niitä. Mutta elokuvat tuntevat kaikki, mainioine näyttelijöineen.

      Poista
  8. Elokuvan esitystavoilla ja -tilanteilla on vaikutusta. Filmikuva on atavistisempi, digikuva enemmän tietoisuuden piirissä. (Mutta sekä filmin että digin skaala on laaja ja muuttuva.) Televisio, video, dvd, blu-ray, eri tietokoneruudut, mobiilikuva... elokuvan vaikutus voi muuttua oleellisesti riippuen siitä miten sen katsoo.

    VastaaPoista