Sivun näyttöjä yhteensä

24. marraskuuta 2010

Kun lehmä hyppäsi ylitse kuun

Hey diddle, diddle - a cat with a fiddle...



Zen-mestari kiinnitytti kukka-astiaa pylvääseen. Tikkailla munkki siirsi sitä maassa seisovan mestarin ohjeiden mukaan milloin oikealle, milloin vasemmalle, joskus ylös ja välillä alas. Kun oikea, mestarin haluama paikka oli löytynyt, munkki merkitsi sen hiilellä ja oli lipeävinään kukkineen tikapuilta.

Mestari käski munkkia aloittamaan alusta uudelleen. Vaikka tämä teeskenteli ja liioitteli, lopulta mestari oli taas tyytyväinen ja käski kiinnittää astian.

Se tuli hiuskarvan tarkkuudella ensimmäisellä kerralla katsottuun, hiilellä merkittyyn paikkaan.

Kyllä ihmisen kannattaa miettiä, miten kaukana puun on oltava. Ei se ole yhdentekevää, vaikka kysymyksessä onkin ”folly”, hullutus. Ja vastaavasti on yksi ja sama, mihin kohtaan pylvästä tai pilaria kukan lätkäiseen.

En ole käynyt Kamakuran temppelissä. En ole käynyt Japanissa. Los Angelesissa on erään tunnetun roiston, Huntingtonin puutarhassa Japanin valtion sata vuotta sitten lähettämä talo tarpeineen.

Sen näkeminen oli kova paikka. Niin suuri osa siitä, mitä olin luullut Kurosawan ja ennen kaikkea Michoguchin elokuvataiteeksi, olikin arkkitehtuuria.

Rakennus ja sitä ympäröivä pieni kivikkopuutarha kääpiöpuineen oli käsittämättömän rikas, ja taloon, talosta ja talon läpi avautui jatkuvasti uusia, aikaisemmista aivan poikkeavia näkymiä. Siitä alkaen olen suhtautunut hyvin varovasti puheisiin tilasta ja tilan tunnusta. ”Folly” voi parhaimmillaan keino jäsentään tilaa.

Jos joku lukijoistani sattuisi olemaan sortumaisillaan syntiin eli melkein valmis kuuntelemaan klassista eli hyödytöntä musiikkia oppimismielessä, Yle on mielestäni nyt räjäyttänyt pankin. Sibelius-viulukilpailun toteutus on loistava. Alkuerät voi kuunnella suorina digitaalikanavalta, mutta hauskaa on myös kuunnella niitä Areanasta (areena.yle.fi) ja todella juhlavan hyvä on ”kisastudio” (http://yle.fi/musiikki/tapahtumat/sibelius-viulukilpailu-2010/), jossa kaksi viulistia ja kaksi toimittajaa käy läpi päivän esityksiä. Samassa ruudussa pyörivät facebook-kommentit, jotka näyttävät olevan johdonmukaisen asiantuntevia.

Tässä vaiheessa kilpailijat ovat soittaneet pakolliset kappaleet. Kuullaan Paganinin kapriisi, Mozartin viulukonserton osa pianon säestämänä ja Bachin – en ole katsonut sääntöjä – itse valitun partitan osan.

Olen kuunnellut useimmat kilpailuesitykset. Kaikilta nuorilta soittajilta on karannut Bach käsistä. Nämä ”sooloviulusonaatit” ovat ylivaikeita. Kirja sanoo hauskasti: ”brutally difficult”. Jos ne saa soitetuksi teknisesti läpi, musiikki lentää ikkunasta ulos. Usea kilpailija on halunnut soittaa niitä ”kauniisti”. Silloin alkaa intonaatio äristä ja kuuntelija kummastella. Lisäksi rytmi särkyy.

Yksi todistettavasti mahdoton ongelma aiheutuu runsaista soinnuista, jotka on viululla tietenkin pakko soittaa arpeggioina, kiskaisemalla yli neljän kielen, ja jos meneillään on fuuga tai chaconne, ja vielä nopea, sävellyksen selvästi edellyttämä rytmin helminauhamaisuus (rukousnauhamaisuus) on mennyttä kalua.

Studion asiantuntijat selvittivät myös, että jousikäsi on useille se ongelma. Näin huimaavan vaikea ohjelma on useiden lihaksistolle liikaa, ja kun soitin on viulu, myös tämä tietysti kuuluu heti.

Ihmettelen, ihailen ja säälin ihmisiä, jotka ryhtyvät tällaiseen. Ja ainakin nämä teokset on sävelletty kerran kuultavasti, jotta ne häipyisivät avaruuteen, kukaties johonkin toiseen maailmankaikkeuteen, kukaties ei.

Kun olin pieni vielä, tai ainakin nuori, minulla oli nämä Bachit kolmena LP-levynä, Menuhinin, Szeryngin ja Grumiaux’n . En päässyt niistä mihinkään sisään. Erikoista kyllä, Heifitzin 1952 levytys, joka on nytkin saatavissa helppohintaisena kaikissa muodoissa, on oma valintani. Se on erikoista mm. siksi, että en pidä Heifitzista, siis yleensä, vaikka hän soittaa nuotilleen. Nykyisistä ehkä Rachel Podger? Täytyy kuunnella lisää. Löytyy runsain mitoin Spotifysta.

13 kommenttia:

  1. Ehkä ei Japaniin pidäkään mennä. Tuttujen mukaan Ryoanjin kivipuutarhaa joutuu yleensä katsomaan vähintään parin japanilaisen koulululokan seurassa. Mietiskele siinä sitten.

    AW

    VastaaPoista
  2. Olen tietenkin puolueellinen edes tarjotessani tätä, mutta kuulisimme mielellämme arvioita tästä.

    VastaaPoista
  3. Näistä Bachin partitoista on tietysti kasapäin uusiakin äänityksiä. Viimeksi kuuntelemistani suuren vaikutuksen ovat tehneet Sigiswald Kuijken ja Alina Ibragimova. Eroa on soittimissa ja soittotavoissa, mutta mieltä lämmittävää musisointia molemmat.

    VastaaPoista
  4. Ad Anonyymi: S. Kuijkenin ja velimies Weilandin soolosellolevytykset tunnen hyvin. He ovat sitä siunattua sukupolvea, jonka käsissä periodisoittimet eivät enää kuulosta pahalta. Mutta eri soittimia ne ovat kuin nykyiset.

    Oma mielipiteeni: molempi parempi.

    Jos linjoilla on joku viulisti, hän osannee valistaa, käytetäänkö suhteellisen uuden viulun kanssa joskus barokkijousta - sehän oli merkittävän erilainen.

    Barokkiviulusta tulee ensimmäisenä mieleeni Alice Harnoncourt ja muutamat muut yli 30 v. sitten. Varmaan autenttista mutta aika pelottavaa, kun nämä puhdasmieliset soittivat aluksi kuin purpuripelimannit, aivan vailla vibratoa.

    VastaaPoista
  5. ... on oma valintani. Se on erikoista mm. siksi, että en pidä Heifitzista, siis yleensä, vaikka hän soittaa nuotilleen.

    Raskauttava asiainhaara mutta yleensähän se, mikä kolahtaa jossain tieni-iässä maailman avautuessa yksilölle, toimii lopunikää.

    tätähän voi testata: ennen tai jälkeen tuon ko. ajankohan vaikuttanut musa ei ole samanväärtiä.

    Kiekkoradio muuten soittaa kummallista happorockia - 1960-luvun Creamia, myöhäistä Led Zeppeliniä ja välistä jotain hourumusaa (ehkä Lovea) jotennoo koskaan ennen kuullut.

    VastaaPoista
  6. Ad -rh: - kiistetään. Havainto sinänsä on varmaan tosi. Kun itse olin teini-iässä ja nuori aikuinen, LP-levyt olivat monolevyjä. Se pudottaa melkein kaiken orkesterimusiikin kuvasta. Intrumentaalimusiikin taso puoletaan on noussut suunnattomasti. Poikkeuksia on jokin harva, A. Rubinstein, Oistrah. Tiettyä Lisztiä, jota soitetaan nyt konservatorion näytteissä (liioittelen) ei edes Timo Mikkilä osannut esittää (esim. transendentaalietydit).

    VastaaPoista
  7. Lisztiä (liioittelen).

    Musassa joka sisäisellä ranteellaan jotenkin houkuttaa liioittelemaan ja yliesittämän, pitäisi juuri päinvastoin painaa jarrua.
    Epäilen että jengi ei äänitä riittävän paljon omia esityksiään, sitten, että se kuunneltaisiin myös jäähtyneenä.

    VastaaPoista
  8. Teininä kuuntelin Bachin näitä juttuja Menuhinin (ei sytytä), Mullovan (tasainen säästöliekki) ja Perlmanin (tyhjää ilotulitusta) esityksinä. Nytkään ei ole suosikkia. Chaconne on makea, jos se osuisi, yleensä on kuin epäonnistunut aivastus, ok, mutta ainesta olisi enempäänkin.

    VastaaPoista
  9. Ad Rienzi: - tunnen ja lisäksi kuuntelin YouTubesta ennen jutun kirjoittamista Menuhinia, Mullovaa ja Perlmania ja olen täsmälleen samaa mieltä kuin Sinä. Szeryng kuulostaa falskilta, koska hän aloittaa vibraton alhaalta niin että jo Chaconnen ensimmäisen intervalli hätkähdyttää.

    Mutta kokeile tätä Podgeria Spotifystä.

    Kuuntelin samasta lähteestä huolellisesti Risto Laurialan esittämän vanhan pianotranskription samaisesta Chaconnesta. Kappaleen nerokkuus tuli vahvana esiin. Pianoversio nimittääin kuulostaa yhdentekevältä pyörittelyltä.

    VastaaPoista
  10. Barokki- ja modernin viulun eroja ihmetteleville lyhyt tietoisku: viulun jousia on vuosisatojen saatossa ollut hyvin monenlaisia eri malleja, renessanssiviulujen jousipyssyä muistuttavista päärynä- ja omenapuusta rakennetuista nykyiseen melko standardoituun moderniin jouseen, joka kehittyi 1800-luvulla. Ns. autenttisuuteen pyrkivät esittäjät käyttävät joko aitoja kyseisen ajan soittimia ja jousia, tai sitten edullisempana vaihtoehtona niistä tehtyjä kopioita, jotka saattavat siis olla vaikka viikon vanhoja mutta kulkevat silti esim. barokkiviulun tai -jousen nimellä rakenteensa perusteella.

    Barokkijousella on mukavinta soittaa barokkiviulun kanssa, mutta toki modernissakin trimmissä olevan viulun kanssa voi kokeilla barokkijousta, joka luonnostaan tuottaa erilaista artikulaatiota. Modernin jousen yksi tärkeä ominaisuus on tasaisuus, eli pitäisi tuntua samalta soittaa kärjessä tahi kannassa - barokkijousi taas päinvastoin synnyttää voimakkaan vetojousen ja kevyen työntöjousen.

    Viulu on muuttunut n. 500 olemassaolovuotensa aikana vähemmän kuin jousi. Kopan muoto on sama, mutta kielten materiaali on vaihtunut suolista metallisiin ja synteettisiin. Samoin kaulan kulmaa- ja liitostapaa sekä kopan sisuskaluja muuttamalla soittimeen on lisätty jännitystä ja ääntä sorvattu isompiin saleihin sopivaksi.

    Podger myös oma suosikkini. Kannattaa kokeilla myös Mira Glodeaunua.

    VastaaPoista
  11. Gidon Kremer ?
    Ankara , rosoinen ja tinkimätön.

    VastaaPoista
  12. Kilpailujen ensimmäisessä erässä ei soitettu Bachin partitojen osia lainkaan, vaan ensimmäinen osa ja fuuga sooloviulusonaatista (jotka toki ovat rinnakkaisteoksia viulupartitoille). Viulistina olen tottunut tallan, neljän kielen ja jousen tuomiin rajoituksiin ja mahdollisuuksiin. Neljää kieltä ei yleensä soiteta yhtä aikaa, sointu murretaan; kolmea kieltä voidaan sen sijaan soittaa yhtä aikaa (tai murtaa). Murtamistekniikasta ja kolmen kielen yhdessä soittamisen tekniikasta riippuu paljolti soiton miellyttävyys noissa fuugissa. Kilpailuissa moni - esim. Dogadin, Yoo, Zhou, Gourdjian, Gendron - soittivat fuugan akordeineen päivineen niin "siististi" ja linjaa katkaisematta muiden kvaliteettien ohella kuin vain viululla voi. Ylen areenalta voi käydä ihailemassa näitä ja muitakin esityksiä.

    VastaaPoista