Sivun näyttöjä yhteensä

31. joulukuuta 2008

Piiput



Eduskunta ja media ovat edelleen kiinnostuneempia tupakan kuin tuliaseiden vastustamisesta. Tulitikkujen myynti on ennen pitkää tiukemmin säänneltyä kuin aseiden.

Saa sanoa, että tuliaseet aiheuttavat suhteellisen vähän vahinkoa verrattuna erinäisiin aineisiin. Jos näin on, pitäisikö pistoolien myynti uskoa R-kioskeille? Vai olisiko tuliasekulttuurimme silti suhteellisen maltillinen? Väittäisin kuitenkin, ettei käsiase eli pistooli tai revolveri, kuulu kansalaisen varusteisiin se enempää kuin rikkihappo tai dynamiitti. – Tässä Yhdysvaltain tilanne on tunnetusti toinen.

Televisiossa ei saa näyttää tupakkaa eikä pahemmin viinapulloja eikä kikkeleitä. Häiriintyneet nuoret miehet oppivat sitä vastoin ampumaan palkkamurhaajan tapaan pistooli poikittain. Se on muuten revolveria käyttäessä turhaa. Mafiatyyli liittyy juoruavien hylsyjen pyydystämiseen. Revolverissa hylsyt jäävät rullaan.

Rinnastukseni on mielivaltainen, alhainen ja poleeminen. Pitkäpinnaiset lukijani tietävät myös, että minulla on kokonainen karja omia lehmiä erilaisissa ojissa.

Silti huomautan, että tupakointikiellot kohdistuvat valmiiksi sorrettuun kansanosaan eli yksinhuoltajiin, köyhiin, pikkutyttöihin, juoppoihin ja mielisairauden ja dementian välimaastossa hoippuviin eläkeläisukkoihin (viittaan itseeni).

Sen sijaa käsiaseet ja esimerkiksi doping, jonka sääntely on jalomielisesti jätetty enimmäkseen rehellisyydestään tunnetuille urheilujärjestöille, kohdistuvat äänestäjiin ja sanomalehtien lukijoihin.

Mieleen tulevat myös henkilöauto ja tietokone, kaksi suunnittelua ja käytettävyyttä ajatelle suunnattoman huonoa laitetta. Toinen tuhoaa ympäristöä ja toinen on omiaan hyökkäyksiin mieltä vastaan.

Näidenkään käyttäjäryhmiä ei sovi suututtaa, jos tahtoo menestyä.

Käsiaseista tiedän oikeasti jotain. Ammuimme vanhemman poikani kanssa pikku kilpailuissakin, tosin vailla menestystä. Se oli noin kaksikymmentä vuotta takaperin. Minulla ei ole takanani puukkoa kummempia aseita; pojallani on luvat ja aseiden säilytys kunnossa, vaikka hän ei nykyisin ammu, kun on perheessä pieniä poikia.

Mieluisin aseista on ”peniläisiä” eli .22 short –patruunoita käyttävä Waltherin olympiapistooli. Luodin iskuvoima on suunnilleen sama kuin jos kivellä viskaisi. Tulitikkulaatikkoon se tekee kyllä reiän.

Jo silloin eli kauan sitten räiskiminen oli muotia. Sen yksi muunnos oli ”silhuettiammunta”, johon muka tarvittiin magnum. Laittelivat hiekkakuopille peltisiä eläimen kuvatuksia, joita sitten kellistettiin ampumalla kahden käden combat-otteella eli televisio-ohjelmien tyyliin.

Kun kävin useinkin opettamassa silloisessa poliisiopistossa Espoossa erilaisilla komisariokursseilla, tulin tietämään, että ohjeen mukaan poliisimiesten on määrä jättää ampuminen erikoiskoulutettujen huoleksi ja paljastaa itse ase vain kun jonkun henki on katkolla.

Tietääkseni ase-fanit eivät pääse poliisiammattikorkeakouluun. Hiekkakuopalla ei opi ampumaan. Käsiase on niin vaikea, että pystykseen johonkin esimerkiksi poliisin ja armeijan erikoismiehet saavat luvan harjoitella vuosia, joka päivä. Aseistetun väen entinen 100 patruunaa kuukaudessa riittää kenties varoituslaukauksien ampumiseen ilmaan.

Entä ampumaurheilu ja metsästys? Kivääreistä ei ole huolta. Pistoolin tarve metsästyksessä on kukkua. Urheiluammunnassa, joka on siis oikeasti hupaisaa, nykyiset kehittyneet ilma-aseet ajavat saman asian kuin pienoispistoolit, ja isopistooli ja vapaapistooli kuuluvat kaupunkipaikkojen valvotuille radoille.

En keksi syytä, miksi räiskimisammuntaa ei ole jo kielletty. Tarkoitan pistooliammuntaa virallisten ja valvottujen ampumaratojen ulkopuolella. Vaikka haulikko on rikostilastoissa Suomen ylivoimaisesti vaarallisin ase, en sano siitä mitään pahaa. Paitsi että poliisi saisi kyllä viedä haulikon jo ensimmäisestä känniläistempauksesta, kuten kai tapahtuukin.

Tässä hahmoteltu ratkaisu sortaisi syrjäseutuja. Kuulin aikoinani tähdennettevän syrjäseutujen virkistystoimintana pontikankeittoa ja eläimeen sekaantumista. Ajatus ei vakuuttanut.

30. joulukuuta 2008

Laulun tunne



The Economistissa oli vallan heikko kirjoitus musiikista – laulaminen ja tanssiminen erikoisimpina piirteinämme.

Kuuntelin taannoin gibbonien laulua (www.gibbons.de/main/sound/06pil.html) . Kyllä ne todella laulavat. Ja kuuntelin saksalaista Alfred Wolfsohnia, jonka äänenkäytön kokeiluja löytyy verkosta ja verkkokaupoista – yhdeksän oktaavia jopa intervallihyppynä. Pianossa on seitsemän + molliterssi.

Mithenin kirjasta ”The Singing Neanderthals” olen kertonutkin. Neanderthalien vahvuus tai tuho tai molemmat johtuivat siitä, että he – kutaties – esittivät asiansa laulamalla. Anatomian erikoisihmiset ovat tietävinään, että äänen tuottamiseen tarvittavat elimet olisivat olleet samanlaisia kuin meillä Euroopan valkolaisilla.

The Economist viittaa ruotsalaisiin Upsalan yliopiston tutkijoihin (Patrik N. Juslin – ”Music and emotion, Theory and Research”, OUP 2001. Musiikillinen ilmaisu lähtee ainakin kuudesta eri kohdasta aivoista. Sävelten tuottaminen olisi siis paitsi kompleksinen myös emergentti ilmiö.

Nämä mielisanani eivät merkitse yleiskielessä ja pehmeissä tieteissä paljon mitään, mutta niillä voi pelotella pienempiään. Säätila ja piparkakku ovat emergenttejä, koska systeemin tilasta hetkellä H ei voi uskottavasti johtaa sen tilaa hetkellä H+n.

Sama yksinkertaisesti: tiedämme tavattoman tarkasti, mitä aineita piparkakkutaikinaan tarvitaan, ja tunnemme paistamisen prosessin. Piparkakun palauttaminen jauhoiksi, siirapiksi, sokeriksi, vedeksi jne. on joko mahdotonta tai käytännössä mahdotonta.

Musiikista emme tiedä, miksi se vaikuttaa tunteisiin, koska prosessi on niin monimutkainen ja lisäksi siihen sekoittuu kulttuurisia ja henkilöhistoriaan liittyviä seikkoja.

Siksi voi sanoa huoletta, että kaikki selvät selitykset ovat vääriä. Ja mielestäni tästä voi johtaa väitteen, jonka mukaan musiikkiin on paljon teitä ja keinoja, ja kohdittain ne tiet risteytyvät ja haarautuvat oikullisesti.

Ajatellaanpa: ainakin minusta on järkevää ja ymmärrettävää, että joku kieltäytyy syömästä lihaa, vaikka minusta itsestäni liha on kyllä hyvää ja pistelen sitä halukkaasti. Sekin järkevää, että joku lopettaa sanomalehtien lukemisen tai television katsomisen. Uutispimentoon vetäytyminen taas vaikutta hiukan hälyttävältä.

Mutta mitä sitä ajattelisi ihmisestä, joka kehuisi lopettaneensa musiikin kuuntelemisen tai kirjojen lukemisen?

Veikkaisin ensimmäiseksi mielenhäiriötä ja toiseksi vaikealaatuista ajatusvirhettä.

Kulttuurimme sisältää kyllä sen ainesosan, että sitä hyveellisempää, mitä enemmän itseään kiusaa. Käyttökelpoinen keino on kieltäytyä järjestelmällisesti sellaisesta, mikä tuottaa mielihyvää.

Osaan osoittaa tästä menetelmästä yhden vian. Se kääntyy varmasti muiden ihmisten vahingoksi eli tällaisesta ihmisestä kasvaa pahantekijä. Koska yksilöllisyys on oikeastaan harha, ihmisen ja toisen ihmisen välinen ero on häilyvä. Siten henkilö, joka järjestää itselleen kovan kurinpalautuksen, tulee järjestäneeksi sellaisen toisillekin.

Olettehan varmaan huomanneet, miten harmillisia henkilöitä kuivuneista juopoista tapaa tulla?

Häiriö terveydessä tai luonteessa ei taida olla korjattavissa ainakaan nopeasti eikä ainakaan helposti. Jos yhden vuodon saa tukituksi tai käryn sammutetuksi, ennen pitkää posahtaa jossain muualla.

Tämän vuoksi kannatan lempeää vetelyyttä – mutta toisaalta samasta syystä arvostan kovia työmiehiä, olkoon titteli kirvesmies tai dosentti. On ihan hyvä, että ihmisellä on näytöt myös siitä, että tarvittaessa osaa panna itsensä koville. Ellei sitä tee itse, elämä tekee.

Ryypiskelystäkin tuli puhe eilisen kirjoituksen yhteydessä. Arvostan juopottelua kovasti mutta, kaikille se ei sovi. Siitä en pidä, että niin moni on pakotettu juopoksi tai laulamattomaksi. Häpäiseminen näyttää olevan kätevä keino molemmissa tapauksissa.

29. joulukuuta 2008

Loihe



Joulun levyistä etenkin Sonus Borealis häkellytti. Rouvani – lähes ainoa henkilö joka uskaltaa ostaa minulle levyn – oli poiminut ajatuksen Risto Nordellin oivallisesta radio-ohjelmasta ”Riston valinta”.

Puhe on Porin triviaalikoulun nuottikirjasta, joka löytyi sata vuotta sitten ja unohdettiin välittömästi. Nyt se on kuitenkin levyllä, ja kannatti.

Minä kumminkaan en tiennyt, että Suomessa oli tällaista renessanssisävyistä musiikkia (luultavasti kyllä suoraan Saksasta Poriin tuotua).

Esittävä yhtyekin on oikeasti hyvä. Nyt kun kaikenlainen laulu on ilahduttavasti muodissa, jää joskus ihmettelemään sekä kevyempää että raskaampaa musiikkia kuunneltuaan, kuinka mahdottoman kauniilta tuokin kuulostaisi, jos esittäjä saisi päähänsä ruveta laulamaan nuotilleen.

Tuo oli tarpeeton ilkeys ja osuu omaankin nilkkaan. Mutta rohkaistuin hiukan, kun onnistuin löytämään verkosta (ethesis.siba.fi) Sibelius-Akatemian verkkosivulta Ava Nummisen väitöskirjan ”Laulutaidottomasta kehittyväksi laulajaksi”. Samalla sivulla on erilaisia äänitiedostoja, mutta myös väitöskirja pdf:nä.

Kysymys on mielestäni erinomainen. Kun sitä henkeä on yhä enemmän, ett ”kaikki pelaavat”, ja kuvaamataidossa kaikki suttaavat – miksi musiikissa ei väittelijän mukaan ole vieläkään luovuttu hänestä mielivaltaisesta jaosta laulutaitoisiin ja laulutaidottomiin.

Tutkija on tehnyt työtä henkilöiden kanssa, jotka eivät ole osanneet laulaa ”Ukko Noaa” nuotilleen ja joiden äänialakaan ei olisi riittänyt siihen. Tuloksena on ollut laulajia, jotka kykenevät ilahduttamaan itsensä lisäksi ainakin ajoittain myös muista.

Väite on tämän suuntainen: vaikka jotkut kieltämättä saavat laulun lahjan syntymässä ja eräillä harvoilla tämä kyky on erikoisen kehittynyt, puhe ei kuitenkaan ole mistään kummallisesta. Poistamalla pelkoja ja harjoittelemalla oppii laulamaan.

Ajatus on hyvin kiinnostava. Saadun tiedon mukaan suomalaiset ovat kovia käymää yhteislaulutilaisuuksissa, etenkin jouluna. Väitetään että karaoke on hyvin suosittua mutta kyllä kovaa kuunneltavaa. Juoppoporukoissa ja sotaväessä laulaminen on kuulunut vanhastaan asiaan.

Mutta ei kai se ole totta, että saksalaiset olisivat erikoisen musikaalisia, kun saksalainen sotaväen osasto laulaa yleensä hyvin ja jopa äänissä, kun taas suomalaisista ei voi parhaalla tahdollakaan sanoa samaa.

Saksalaisten kuuluisa ja todellinen musikaalisuus lienee kulttuuripiirre – laulamiselle ja soittamiselle pannaan painoa eri tavalla kuin muissa maissa. Musikaalisuus-vamma on osoitettu, mutta se on samanlainen vaurio kuin tietyt kehitys- ja keskushermostoviat, jotka voivat aiheuttaa kyvyttömyyden käsittää vitsejä tai kiertoilmaisuja.

Olen aina vastustanut terveitä elämäntapoja ja koettanut patistella nuorisoa urheilukentiltä oluttuoppien ääreen.

Mitähän tapahtuisi, jos pohjaltaan fasistinen liikuntavimma ykskaikki saataisiin ohjatuksi laulamiseen, soittamiseen ja vastaavaan sosiaalisten taitojen kehittämiseen?

Mielestäni räkä poskella rautaa pumppaava henkilö tai itseään kirittävä hölkkähirmu on todellinen kuva itsekeskeisyyden kulttuurista. Kaikki mulle ja mitattavasti! Mikä on hapenottokykysi ja millaisissa lukemissa huitelee kolesteroli?

Ihastuin kovin Stephen Fryen uudessa blogissa (tai verkkopaikassa) www.stephen.fry.com esitetystä maininnasta. Hän oli hyvin haltioissaan ääneen lukemastaan Tshehovin novellien valikoimasta.

Tietämistä isompi asia on tunteminen ja tuntemiseen liittyy paljon mielikuvitusta.

”Jostain oudosta syystä mielikuvituksen on helpompi tunkeutua toisen elämään kuin kuvitella, miltä todella tuntuu olla omien silmiensä, oman äänensä omistaja.”

Muuten – sairaalle ja kuolevalle kannattaa lukemisen ohella tai sijasta laulaa.

Vaikka ei osaisi.

28. joulukuuta 2008

Mitä emme näe



Kukaties Henri Poincarén yli sata vuotta vanha kirja ”La science et l’hypothèse” on ansaitsemattomimmin tuntematon kansamme keskuudessa. Englanniksi kirja on jatkuvasti kaupan.

Taleb tekee hänelle kunniaa. Kuten tavallista, olimme ajoissa liikkeellä – kirjoitin 29.9.2007 vihjanneeni Kimo Pietiläiselle, että ”Musta joutsen” kannattaisi suomentaa, ja kerroin hänen vastanneen, että on työn alla.

Tässä välissä Talebista on tullut maailmankuulu. Se mahtaa harmittaa häntä, koska hänen kuuluisuutensa johtuu osittain ”mustista joutsenista”, eli odottamattomista tapahtumista, jotka sotkevat pelin. Hänhän tuli kirjoittaneeksi vähän ennen syyskuuta 2001 lentokoneen syöksymisestä pilvenpiirtäjään, ja viimeistään tämän vuoden alusta hän on pilkannut rajusti entisiä virkaveljiään, nimitäin pörssivälittäjiä (etenkin johdannaisten puolella) ja ekonometristejä luvaten, että järjestelmä tilttaa ja pankit kaatuvat.

Toimittajat kysyvät, miten hän arvasi, ja hän vastaa sitkeästi, ettei hän arvanut. Hän vain kiinnitti huomion asiaan, jonka Poincaré, suuri matemaatikko ja yksi kaikkien aikojen hienoimmista kielenkäyttäjistä tieteen maailmassa, oli todennut edellä mainitussa kirjassaan.

Yksinkertaistaen: systemaattinen virhe ei korjaannut, vaikka sitä miten hajauttaisi. Toiseksi: satunnaiset virheet eivät välttämättä kumoa toisiaan eivätkä aina noudata Gaussin kellokäyrää.

Lisää yksinkertaistaen: järkevin järki yhdistyneenä kiihkottomaan mieleen ja moitteettomaan työskentelyyn tekee yllättävän usein tepposet. Todellisuus ei suostu noudattamaan laskelmia.

Ettei teidän tarvitsisi katsoa miestä Wikipediasta, Einstein siis piti häntä tieteellisenä edeltäjänään, aivan perustellusti. Hän tuli myös kehittäneeksi joukon sellaisia matemaattisia aloja, joiden käytännön merkitys paljastui vasta myöhemmin. Aina vai lisää yleistäen: laskettavuuden yleinen teoria ja erityisesti sellaiset tietokoneohjelmat kuin Auto-CAD näyttävät polveutuva Poincarén oivalluksista (topologia. lukuteoria).

Ajatellen edessä olevaa maailmanloppua ja siihen liittyen taloudellista ja poliittista suunnittelua, näistä lähtökohdista voisi puristaa epäselvän ajatuksen: on se pirua, kun emme tiedä, mitä emme tiedä.

Tiedekirjojen kirjoittajat toimivat yleensä samalla tavalla kuin taloustoimittajat ja valtiovarainministerit. He noudattavat ”riittävien perustelujen sääntöä”. Juristi koko ammattitaito perustuu tähän. Kun mitään ei voi todistaa, on todisteltava riittävästi, eli niin kuin jenkki sanoo, niin ettei ole enää järkevää epäillä lopputulosta.

Taleb menee liian pitkälle arvostellessaan taloudellisten ja poliittisten ilmiöiden ennustamista.

Ennusteet ovat tarpeellisia. Niiden käyttäjät eli me pakkaamme olemaan liian pöljiä. Emme jaksa pitää mielessämme, että tuollainen ennustus on oikea vain jos lähtökohdat ovat oikeita. Taloudessa, politiikassa, kirjallisuudessa ja itsessään fysiikassa lähtökohdat eivät ehkä ole aina oikeita.

Tällä kohdin Talebin esimerkki on hauska: laskettaessa biljardipallon suuntaa yhdeksän valliin törmäämisen jälkeen olisi jo pitänyt ottaa huomioon biljardipöydän ääressä seisovien henkilöiden vaikutus painovoimaan eli siis biljardipallon liikerataan.

Lisäisin tähän toisen, suosikkini, joka on Henning Mankellin poliisiromaanista: katsokaa tarkoin tämän matkalaukun sisältöä. Mitä ette näe?

Vaikka poliisin pöydällä olevan matkalaukun sisältöä olisi analysoitu fysikaalisten tieteiden hienoimmilla menetelmillä, niistä lähtökohdista ei olisi kyetty oivaltamaan, että matkalaukussa ei ollut kalsareita – josta Wallander päätteli, että se oli pakattu poliisille syötiksi. ”Ei kukaan ihminen unohda alushousuja, jos ylimalkaan pakkaa vaihtovaatteita laukkuun.”

Miten totta! Kun emme tiedä, mitä emme tiedä.

27. joulukuuta 2008

Likilukeminen



Nyt en enää tiedä, mitä kaikkea olen saanut, kopioinut ja omaksunut Matti Suurpäältä. ”Kuljin missä kuljin” sisältää lisäksi monia sellaisia seikkoja, joita kirjoittaja ei kukaties ole aikonut tuoda esiin.

Lähilukemine paljastaa intentioharhan. Valokuvasin silmilläni hänen Otavan työhuoneessaan 1964-1968 olleet kolhitun näköiset niteet. Ostin ja luin ne vaivihkaa. Tutustuin Wellek-Warreniin, I.A. Richardsiin ja Empsoniin. Charlie Parkerista luulin kuulleeni Pekka Gronowilta ja ”Parker’s Moodin” valikoineeni itse suosikikseni, mutta täällä ne ovat Suurpään kirjassa sulassa sovussa Stockhausenin, ja D. Scarlattin kanssa. Kun kirjan yksi teema on flaneeraaminen eli kuljeskeleminen, olen hiukan huvittunut Klingen päiväkirjasarjan takia. Suurpää voittaa sata – muna. Edellinen esittelee asenteita, jälkimmäinen asioita.

Suurpään kirja hätkähdyttää samalla tavalla kuin jokin 1930-luvun teksti. Miten vähän tiesimme! Miten avuttomia olimme!

Anhavan rinnalla esiintyy todella perustellusti Eino S. Repo, josta moni teistä, lapset, ei tiedäkään, että hän oli johtava omatekoinen kirjallisuusmies sotien jälkeen parikymmentä vuotta.

En tiedä, lukiko pikkuveli Ville hänelle englanninkielistä runoutta. Komppanian päällikön kielitaito ei riitä Eliotiin ja Poundiin.

Anteeksi, jos erehdyn, mutta näkyvistä modernisteista mielestäni Repo oli ainoa sodan tuntenut; Kai Laitinen oli jotenkin sairas, Lasse Heikkilä Ihantalassa pahasti alaikäisenä ja Anhavasta muistelen ja päättelen, että hän ei joutunut sotatoimiin, mikä selittäisikin paljon (synt. 1927).

Mutta Repo ja Anhava mellastivat kulttuurilehdissä ja panivat alulle Apu-lehden rahallisesti tukeman Suomen kirjallisuus I-VIII –sarjan, ja maisteri Suurpää oli sihteerinä ja toimitti Suomen kirjallisuuden antologiaa hyvin laajasti. Niin systemaattista ja perustellusti laadittua antologiaa emme tule enää näkemään.

Mielipiteistä ja painotuksista saa olla mitä mieltä tykkää, mutta näiden herrojen toiminnan tuloksena Suomessa paljastettiin paljon falskia kirjoittamista, koska nyt sekä lauseet että sanat oli osattava perustella.

Suurpää, jonka suku ja sukunimi on siis Säkkijärveltä, toistaa omaakin mieltäni kirvelleen anhavaismin Parnassoon menevän tekstin ääreltä: ”Mitämitämitähän herra mahtaa tällä tarkoittaa?” – (Sönkötystä.) – ”Miksi et sitten sano niin?”

Käytin Anhavalle kirjoittaessani ja kääntäessä saatua oppia 70-luvulla Korkeimman oikeuden esittelijänä, ja epäilen, että se oli huonon maineeni alku. Ainakin tunnelma pyhissä saleissa laski kuin lämpötila Napoleonin idänretkellä, kun laatimiani muistioita ja niihin sisällytettyjä ratkaisuehdotuksia käsiteltiin.

Lähilukeminen tuli mieleeni, kun panin merkille, että tässä blogissa viitataan kirjojen pituuteen ja lyhyyteen usein.

Pikalukeminen on humpuukia. Ei ihmisen lapsen pidä opetella lukemaan huonosti. Jokin osa lukemisen tavasta ja taidosta on taipumusta, jokin osa opittua. Taitavuus on kykyä sopeuttaa lukeminen kulloiseenkin tekstiin.

Olen lukenut – tenttiin – vaikka mitkä määrät päivässä ja luen ehkä yleensä nopeasti. Muta olen lukenut – Homerosta, Catullusta ja Propertiusta kaksi riviä tunnissa, joka on sangen vähän jopa kuolleen kielen vaikeuden huomioon ottaen. Se on lähilukemista. Siinä punnitaan sanavalinnat ja rakenteet, kielioppi vaihtoehtoineen ja sanojen sijainti kirjallisuuden kentässä.

Hyvä kirjoittaja keksii itselleen edeltäjät. Eino S. Repo ja Matti Suurpää ottivat kumikin esikuvakseen Juhani Siljon, mitä en totta puhuen ymmärtänyt. Minun makuuni Siljo on kolea ja näiden herrojen lauseen löyhyydestä moittima Leino on lempeän epämääräinen kuin suvi-ilta.

Suurpään kirjassa on viljalti esimerkkejä lähilukemisesta. Joku venäläinen julkaisi kerran Haavikkoa, ja nuori Anhava käänsi venäläisen tekstin takaisin suomeksi:

”… kasvaa Balkanin maaperällä/ siellä samat männyt, kuuset ja hiljaiset rantapajut… /Valkea lintu, Tonavan kuningatar, en tiedä/ mitä sinä kaihoisasti laulat.”

”…syvälle Balkanin santaan,/ siellä nousee hiekasta mänty, kuusi ja rantapaju,/ toisella puolella Tonavan/ istuu valkea lintu ja siellä se huutaa surkeasti.”/

Täydennän Suurpäätä sanomalla, ettei modernismi suosinut allegorioita, eikä sen metaforilla (”valkea lintu”) ole ”selitystä”. Tai… Topeliuksesta alkaen sielulintu on esiintynyt kirjallisuudessamme.

Lähilukeminen on tarpeen, koska on niin hidasta ja vaivalloista käsittää, mitä kirjoittaja on jättänyt sanomatta, kertomatta.

24. joulukuuta 2008

Pato



Olen oppinut odottamattomia asioita lukiessani Päätalon Iijoki-sarjaa, josta nyt on lopuillaan viimeinen eli 24. osa.

Suuri häpeä on, että paljon on opettanut nuori likka, Jenni Janatuinen, jonka Päätalo-kirjasta ”Miehenkuva” olin ajatellut ilkeillä, että kirjoittaisi sen väitöskirjan ensin valmiiksi ja sitten vasta muuta.

Lukeminen on ollut välillä vaikeaa. Olen hakenut syytä alkavasta dementoitumisestani, joka ilmenee muun muassa kovana taipumuksena hempeämielisyyteen.

Syy näyttääkin olevan akkamaisuus, koska tämä valokuvasta päätellen nuori Jenni raportoi juuri samasta ongelmasta ja ilmaisee sen paremmin kuin olisin itse osannut.

Hän sanoo nukkuneensa Päätaloa luettuaan osan öistä pipo päässä ja tumput kädessä, koska Kalle oli palellut kirjassa niin kovasti murjujen lattioilla.

Saman kirjan mukaa Syrjän Jaakko oli maininnut päätyvänsä aina jääkaapille pistelemään mitä siellä sattuu olemaan Päätaloa luettuaan. Jaakko on epätavallisen laiha mies. Päätalo kasvoi nälässä ja oli pitkään raskasruokainen mies.

Sanoin jo kerran, Kanavassa, Päätaloa proustilaiseksi. Kun hänessä on myös Kafkaa ja Musilia, joita en usko hänen koskaan lukeneen, hän on maailman huippua kolmessa asiassa: mikrohistorian välittäjänä, romaanin rakenteen uudistajana ja dramaturgina.

Voitte käydä kysymässä Kosmoksesta. Riittää kun huutaa ovelta tai tiedustelee vahtimestarilta. Päätalo on edelleen huono eli pitkäpiimäinen ja vanhanaikainen ja teknisesti taitamaton kirjoittelija, jonka nimeä ei sovi mainita ilman naurun hörähdystä.

Joku Päätalo-elokuva nähneistä kuului sanovan, että Kai Lehtisen esittämä Kalle Päätalo oli elokuva vittumaisin henkilö. Romaaneista saa juuri saman käsityksen. Päähenkilö eli ”Kalle Päätalo” ei herätä mainittavaa myötätuntoa, vaikka hänen vaiheensa ja kohtalonsa pitävät lukijaa ruuvipenkissä. ”Kalle” on juuri niitä ihmisiä, jotka tekevät väärällä hetkellä väärän liikkeen – mies jonka on ihan pakko hakata päätään jokaiseen seinään vaikka pikkuisen kiertämällä ja eteensä katsomalla säilyisi vähemmin kolhuin. Hän on sönköttäjän, joka rupeaa selittelemään, kun olisi pidettävä turpa kiinni, ja koheltaja, kun pitäisi miettiä, mistä päästä urkkoon isketään.

Hän tuntee vetoa huijareihin ja joutuu huononkin petkuttajan saaliiksi. Hän tuhoaa ihmissuhteensa. Hänen välinsä äitiin ja isään, veljeen ja sisariin ovat pelkästään oma edun sävyttämiä. Hänen oma haikeutensa on aina tärkeämpi asia kuin toisen ihmisen kipu.

Teossarjan nimeksi sopisi ”Mies vailla omaatuntoa”. Se ei kuitenkaan käy, koska nimi olisi itseironinen teokselle, jonka keskeinen tunnetila on häpeä ja harhakuvien tavoittelu. Vastaan ei ole tullut ainuttakaan kohtaa, jossa hän olisi jättänyt teon tekemättä, sanan sanomatta siksi, että se olisi voinut pahoittaa toisen mielen. Pidäke on arvioidun vaikutuksen takapotku eli se kysymys, mitä teko vaikuttaisi ”Kalleen” takaisin kimmotessaan.

Kasvattajilla oli kauan vaikeuksia käsittää, että omatunto ja häpeä ovat toistensa vastakohtia. Omatunto on jotain, joka ainakin yrittää estää ihmistä häpeää aiheuttavista toiminnoista.

Tämä kuvailu on psykopaatin diagnoosi. Ihminen joka elää harvinaisen tukevasti omien luulojensa ja harhojensa maailmassa.

Haren psyko- tai sosiopaatin piirreluettelo: lipevyys ja pinnallinen viehätysvoima, vahvalta vaikuttava omanarvontunto, stimulaation tarve ja taipumus ikävystymiseen, patologinen valehtelu, petkuttaminen ja manipulointi, katumuksen ja syyllisyydentunteen puuttuminen, tunteiden pinnallisuus, kovuus ja tunteettomuus, empatian puuttuminen, loismainen elämäntyyli, heikko käyttäytymisen kontrolli, sukupuolinen holtittomuus tai valikoimaton sukupuoliyhteys eri partnerien kanssa, varhaiset käyttäytymisongelmat, realististen pitkän tähtäimen päämäärien puuttuminen, impulsiivisuus, vastuuttomuus, kyvyttömyys ottaa vastuuta omasta käyttäytymisestä, useita lyhytaikaisia avo- tai aviosuhteita.

Iijoki-sarjaa kuvailtaessa sanotaan kirjoittajan ja hänen sankarinsa hakevan hyväksymistä mielettömällä työnteolla ja järjettömällä tunnollisuudella. Tämän ryskäämisen rahalliset tulokset jäävät kuitenkin vähiin ja sosiaaliset tulokset puheiksi. Kun ”eturivin työmiestä” punnitaan kunnanhallituksessa, hänet arvioidaan kevyeksi ja pannaan tehtäviin, joita kukaan järjissään oleva ei hyväksyisi.

Päätalo on kotoisin Taivalkoski-nimisestä viidakosta, jossa vallitsee viidakon laki. Hän haluaa kivenkovaa olla parempi kuin kukaan toinen. Käy ilmi, että se on sukupiirre – miesten puolella. Miespuoliset Päätalot eivät, sellaisina kuin heidät on luultavasti oikein kuvattu, saisi täysjärkisen papereita.

Suomen kuntien onnellisuutta mitattaessa jouluna 2008 käytettiin osittain aivan järkeviä mittareita, kuten itsemurhat, avioeroisuus jne. Onnellisen kunta oli Larsmo (Luoto) ja koko maan toiseksi onnettomin – Taivalkoski.

Päätalon maaginen kyky nostattaa lukijassa tunteita on pohjaltaan paranoidista psykoosia, ja se on sama tauti, josta hänen isänsä oli hoidossa. Setämiehen, Kummun patruunan, jatustelussa ja oudoissa reaktioissa se ilmenee erikoisen näkyvänä.

Ehkä Päätalo oli vilpittömästi sitä mieltä, että oikeus ei toteutunut, kun ”Kallen” veljen hengiltä puukottanut jätkä pääsi liian pienellä rangaistuksella. Puukotusta ei kuvata, mutta siitä esitetään tietoja. Vastaus on selvä – puukottaja tuomittiin hätävarjelun liioitteluna tehdystä taposta eli erittäin lieventävien asianhaarojen vallitessa. Puukotettu Manne oli pidellyt tekijää kovakouraisesti ja lähtenyt repimään väkisin portaita alas viinanhakumatkalle, niin että tällä oli aihe pelätä henkeään.

Manne oli mies, joka osasi purkaa tunteitaan – juomiseen, kalastamiseen, naisiin ja tappelemiseen, eli hän hallitsi periteiset keinot. Kalle ei osannut tapella eikä kunnolla kalastaakaan.

Sääli miestä.

”Olemme kaikki mielisairaita nähdessämme unta.” – Päätalo antoi asun pulavuosien ja etenkin sodan traumalle.

Kunnioittaessamme veteraaneja emme ilkeä muistella, miten yksin he olivat. Jotkut melkein leuhkivat, ettei mitään kriisihoitoa ollut. Ei ollut, ja kyllä näkyi. Veteraanipolvi oli melkein poikkeuksetta kyvytöntä ja halutonta etsimään kielellisiä kanavia kokemuksilleen.

Jälkimaailma on uskotellut, että sodan käyneet puhuivat pullojensa ääressä kauhukokemuksiaan. Ei se niin ollen. Pahoista asioista ei puhuttu lainkaan. Keskustelu oli kaskuilua ja uhoa ja herravihan nostattamista, viimeksi mainittu sinänsä täysin aiheesta.

Linna ja Päätalo eivät kirjoittaneet mukana olleita irti sodan (kapinan ja sodan) kokemuksista, vaan kuvittivat painajaiset, jotka ovat siirtyneet jo seuraavalle sukupolvelle. Voi olla, että se alkaa nyt helpottaa, koska maahanmuuttajiltakin tärväytyy runsas sukupolvi sovittaessa opittua käyttäytymistä outoon sosiaaliseen rakenteeseen.

Päätalon Messukylän vaiheista joulusta 1944 eteenpäin voisi käyttää otsikkoa ”valkoinen maahanmuuttaja kaupungin varjossa”.

Miksi miljoona ihmistä sitten lukee tämän kirjasarjan, kuten nyt minä? Se käy pirtaan, se kolahtaa, se sopii kuin suutarin peukalo mummun perseeseen.

Päätalon mikrohistoria on valikoivaa. Se on kerrassaan huonoa lukemista, jonka tuloksena väitetään, että hän on kirjannut elämänsä tapahtumia ”sellaisinaan”. Kerronta on todellisuudessa täynnä taitavia katkoja, pimennyksiä, harhautuksia, vääriä avauksia ja ennen kaikkea toistoja, joiden keskeinen tarkoitus on valehteleminen. Esimerkiksi omien ruumiinvoimien korostaminen – kirjoittaja saattoi olla vahva mies, mutta ei poikkeuksellinen. Hän saattoi olla kova lukemaan, mutta 24 romaanin matkalla vain kolme teosta mainitaan tärkeiksi ja Waltarin, Jack Londonin ja Haanpään lisäksi nimetään vain neljä muuta.

Waltarin henkisestä tasapainottomuudesta on nyt mustaa valkoisella (Rajala, ”Unio mystica”). Aleksis Kiven diagnoosi Lapinlahden mielisairaalasta oli selvästi oikea, paitsi ettei kukaan suistu pitkää mielenvikaisuuteen loukatun taiteilijakunnian takia.

Väinö Linnan henkilöstä on kirjoitettu mielenkiintoisen vähän. Samainen Jaakko Syrjä, joka tunsi Päätalon niin hyvin, on kuvaillut istumistaan Linnan hetekan reunalla ”Tuntematonta” kirjoitettaessa, ja kuvannut vakuuttavasti Linnan vaipumista transsia muistuttavaan tilaan sekä kirjoittaessa että kirjoitettua ääneen lukiessa.

Ihmisen lapsen ei pidä ryhtyä romaanikirjailijaksi, jos sen voi suinkin välttää. Siinä on joka tapauksessa mielenterveys katkolla. Parhaassakin tapauksessa kirjoittajan on rakennettava suojakseen kokonainen keinotekoinen elämäntapa rooleineen, minkä Waltari, Linna ja Päätalo myös tekivät. Ja Kivi.

Maailman ensimmäinen eepikko – Homeros, ja hänen mallinsa mukaan Teiresias – oli sokea. Maailman ensimmäinen lyyrikko – Orfeus – tunkeutui kuolleiden valtakuntaan, eikä päässyt sieltä rankaisematta takaisin.

Kuten edellä olevasta käy ilmi, ihailen Kalle Päätaloa syvästi, ja hänen romaanisarjansa pysyy kunniapaikalla hyllyssäni. Olen edellä kuvaillut kirjailijaa loukkaavasti. Tunnen kirjailijoita – paljon.

Heikkolahjainen henkilö ryhtyy opettamaan esimerkiksi sosiaalipsykologiaa tai – anteeksi kaamea kielikuva – juridiikkaa.

Romaanikirjailija kuvaa yhteisön hulluutta oman hulluutensa kautta. Hän kuvaa niitä pimeitä voimia, jotka kaikki itse asiassa tunnemme, vaikka olemme niin nihkeitä myöntämään sitä. Hän kuvaa sitä järjenvastaisuutta, jonka todisteita sanomalehdet julkaisevat joka päivä vakiintuneeseen tapaan. Hulluudet ovat etusivulla, järkevät jutut lehden lopussa otsikolla ”sarjakuvia”.

Ja vielä kerran – Proust, Kafka ja Musil? ”Kadonneen ajan etsiminen” tarkoittaa yritystä muuttaa menneisyyttä. Juuri Kafkaan liitetty tarkoitusperä ei ole päätalolle vieras – halu kostaa isälle.

Freud erehtyi sen verran, että seksi ja kuolema ovat sama asia. Kuvitteellinen kirjallisuus eli etenkin romaani on yritys rikkoa tämä kovan kuolemisen väistämättömyys – harhaisen mielen haave.

Kaiken edellä esittämäni perusteella suosittelen, että jos Jenni Janatuinen nukkui Päätaloa luettuaan tumput kädessä, kauaskatseinen lukija varustautuisi myös kuumuutta kestävin kintain. Näitä niteitä on syytä käsitellä samalla tavalla kuin kinkkua nostetaan uunista.

Kehotetaan varomaan roiskerasvoja.

23. joulukuuta 2008

Afluenssa



Olen samaa mieltä kuin Paavo Lipponen tai mahdollisesti Lipponen on samaa mieltä kuin minä: meneillään on Harmageddon. Maanpiirin kuninkaat käyvät sotaan lopun ajan lähestyessä. Tästähän kirjakulta vihjaa.

Katsoin New York Timesistä Krugmanin kolumnin – vaikka osasi varoittaa ennakolta, ei hänkään osaa sanoa mitään oikeasti käyttökelpoista taloudellisesta katastrofista. Kun japanilainen, maailman volyymillä mitaten suurin autotehdas (Toyota) pierii verta, ovat vitsit lopussa.

Seuraava vaihe on sisällissota.

Japanilaiset ovat yrittäneet melkein kymmenen vuotta mäkilähtöä hyytyneelle kansantaloudelleen juuri samoilla keinoilla, joihin EY ja USA panevat nyt uskonsa.

Ehkä seuraava vaihe ei ole sisällissota, vaan ”kolmekymmentä tyrannia”.

Olen tottunut hakemaan lukuohjeet aikamme historiaan Thukydideeltä. Voisitteko kuvitella, että hän ei tarkoittanut Stalinia eikä Putinia kirjoittaessaan, että ihmiset halveksivat hallitsijoita, jotka kohtelevat heitä hyvin, ja tukevat niitä, joilta ei heru mitään? Hän oli siis Perikleen kavereita ja selvisi hengissä peloponnesolaissodista ainakin 21 vuotta ja lisäksi Ateenan rutosta.

Luulisin, että de Graaf –niminen henkilö teki oikean diagnoosin keksiessään pari vuotta sitten taudinnimen ”afluenssa” (affluenza). ”Tarttuva tauti, jonka oireita ovat rajattoman ahneuden aiheuttama ahdistus, rasitus, velkaantuminen ja luonnonvarojen korvaamaton ylikäyttö.”

Kukaties kysymyksessä on kehäpäätelmä, koska ihminen on itse luonnonvara, mitä fundamentaali-vihreät eivät tunnusta. Mutta vihreä liike on aiheuttanut muutenkin paljon häverikkiä keskittämällä huomion nähdäkseni jokseenkin sattumanvaraisesti eri ilmiöihin.

Monilta on jäänyt huomaamatta, että informaatio on osa ekosysteemiä ja kärsimme jo nyt pahasti informaatiodiversiteetin eli tiedon monimuotoisuuden puutteista. DNA:n kopioituminen on sekä aineen että sitä koskevan informaation kopioitumista. Tarkoitus ei ole keikailla keksityillä sanoilla, vaan tähdentää, että informaatio on mainittava arkkien (archaea) ja bakteerien rinnalla.

Väliajatelma: en ole vieläkään varma, kumpi on maailman hienoin ala, diskreetti matematiikka vai mikrobiologia. Molemmista löytyy paljon tietoa Internetistä. Mikrobiologiassa Madiganin ja muiden ”Brock” sattuu olemaan harvinaisen hyvä perusoppikirja vaikka mihin alaan verrattuna, mutta on siinäkin yli tuhat sivua.

Meneillään olisi siis ensimmäinen maanosien ja maapallon mittakaavan kulkutauti, joka ei ole pieneliöiden tekoa.

Tai sitten olemme oppimassa kovan kautta, että taustalla kuitenkin on solu- tai molekyylitason muutoksia.

Silloin Jared Diamond olisi oikeassa ja kävisi ilmi, että hänen jälkimmäinen kirjansa – ”Romahdus” – on sittenkin parempi ja ajankohtaisempi kuin ”Tykit, taudit ja teräs”.

Tänään täytän sen kunniaksi vuosia ja julkaisen kirjallisuusjutun. Sen jälkeen keskitytään tuokio läsnä oleviin ihmisiin, mutta valitettavasti en voi kaikessa rakkauvessa luvata lukijoille edes kunnon joulutaukoa.

22. joulukuuta 2008

Puujalka



Opettajan lisäksi juopolla oli puujalka, mutta he ajoivat eri tavalla polkupyörää. Opettaja polki kenties verkkaisesti. Juopolla, joka oli menettänyt jalkansa ryömiessään tasoristeyksessä junan ali, oli pyörän toinen poljin ruuvattu pois niin että hän pyöräili yhdellä jalalla.

Viinanhakumatkoilla ei ollut mainittavia ylämäkiä.

Kun autokoulunopettajan tytär näki opettajan pyöräilevän, hän pyörtyi. Opettaja sai siitä ajatuksen opetella hypnotisoimista. Se onnistui hyvin. Hän heilutti sormillaan pientä Eiffel-tornia, vaikka oppilaat tiesivät, ettei se ollut oikea. Toisaalta oppilaat olivat kyllä kiinnostuneita tornista, jota säilytettiin lasikaapissa täytetyn kuikan vieressä lukon takana.

Kun opettaja hypnotisoi tunnilla, se tehosi muihinkin. Matti nousi pulpetista ja pissasi kranaatin hylsyn täyteen. Hylsy oli luokassa ja se oli opettajan sotamuisto. Siitä ei ollut puhetta, oliko juuri siitä hylsystä lähtenyt ammus vienyt opettajalta jalan.

Kun asia tuli puheeksi, opettaja sanoi, että jalka oli jäänyt Röhöön. Siitä oppilaat eivät ymmärtäneet sanaakaan. Joku heistä huomasi kuitenkin kerran, että Röhö on joku ranta, ja oppilaiden keskuuteen levisi oikeaksi osoittautunut käsitys, että puhe oli sotatoimialueen paikannimestä.

Hypnotisoitu tyttö osasi kahdentoista kertotaulun ja lauloi vinkuvalla äänellä ”Lasten liikennelaulua”. Se sopi hyvin, koska opettajakin muisti aina liikenteessä.

Tämä pissaileva Matti oli syntynyt sydän reikäisenä mutta oppi kuitenkin lukemaan ennen kuin parta kasvoi pitkäksi. Se oli opettajan päämäärä. Asia herätti kummastusta, koska kaikki tiesivät, että Matti oli vajaa.

Juoppo oli ollut sahalla, jossa niitä lautoja sahattiin, mutta vaihtanut haalarit hattuun ja ruvennut liikemieheksi. Ja liikemiehet olivat juoppoja, vaikka se on eri asia kuin humalainen.

Kun juoppo lepuutti jalkaansa, siis ei puujalkaa vaan oikeaa jalkaa, jolla polkupyörää poljettiin, ja opettaja herätti autokoulunopettajan tyttöä napsuttelemalla sormiaan, heidän katseensa kohtasivat ja he nostivat hattua toisilleen. Opettajan hattu oli harmaa, vaikka juoppo käytti mustaa hattua.

Tapahtumaa seurasi poliisi, jolta jäi sillä kertaa huomaamatta, että Huugo joi vaakunaviinaa syreenipensaan takana. Koululaiset eivät olleet yhtä hajamielisiä. Huugolla oli talon juominen vielä kesken. Koska rahaa riitti, vaimo teetti hänelle jatkuvasti uusia diagonaalihousuja, jotka näyttivät tosi hienoilta jatsarisaappaiden kanssa. Housuja meni, koska Huugo kasteli housunsa juodessaan. Se tapahtui niin nopeasti, että kun hän pulputti pullon suusta, märkä läikkä alkoi melkein samalla hetkellä levitä housujen etumuksessa.

Mutta ison koivun takana, piharakennuksessa, ahkeroi suutari, ja se naputtelun ääni seurasi oppilaita kesästä talveen, vuodesta jouluun kuin omatunto.

21. joulukuuta 2008

Salaman roolittomuus



Lauantaina aamulla sieppasi mukaansa televisio-ohjelma, jonka kaltaiset tahtovat jäädä katsomatta. Paula Holmilan haastateltavana itse asiassa kuultuna oli Salama. Ohjelma näytti olevan uusinta, mutta en tiedä, kolmeko vai viisi vuotta sitten tehty.

Ihastuin syvästi Salaman puheisiin. En tarkoita sitä tavallista, kun kehutaan jonkun juttuja; silloin tarkoitetaan, että on kuultu omia mielipiteitä tai omia ennakkoluuloja hiveleviä asioita.

Tässä oli näkemyksiä, jotka eivät vastaa omiani, mutta siinä näyttäisimme olevan samaa mieltä, että yksiä totuuksia on ihmisten maailmassa vähän.

Harvinaista oli kuunnella henkilöä, joka ei ole jäänyt oman historiansa vangiksi ja on lisäksi romaanikirjailija hyvin syvällisellä tavalla.

Pienemmälläkin pyörityksellä ihminen alkaa esittää itseään eli olla sen kuvan näköinen, joka hänestä on luotu. Tällaisia eläviä näköispatsaita on jos mitkä määrät.

En satu tietämään, missä ja miten Salama on ollut viimeksi kuluneet ajat – poissa parrasvaloista joka tapauksessa. Uskomattoman hyväkuntoinen ja terävä hän oli, ja näkyi asuvan kuin vuorineuvos, jolla on hyvä vuorineuvoksetar, eli mukavasti ja arvokkaasti.

Romaanikirjailijan kirous, jonka uhrina näyttäisi nyt olevan vuorollaan huiman lahjakas Sofi Oksanen, on lukeva yleisö. Lukijat haluavat vimmatusti kirjailijoilta totuuksia, avauksia tai paljastuksia, vaikkei mikään sellainen kuulu kirjailijan tehtäviin eikä kykyihin.

Malliesimerkkini Pentti Haanpää oli jälkikäteen arvioiden väärässä jokseenkin kaikissa arvioissaan ja asenteissaan. Paavo Haavikko saattoi tehdä uuden ennätyksen epäonnistuneissa ennustuksissa, joita hän lateli proosan, aforismin ja runon muodossa. Molemmat olivat suuria kirjailijoita.

Tämä on yksi monista syistä poliittisen ja muun tendenssitekstin, kuten esimerkiksi melkein aina uskonnollisen tai poliittisen kaunokirjallisuuden heiveröisyyteen ja lyhytikäisyyteen.

Toinen syy perustuu itsesäälin ja uhon tekstiä syövyttävään voimaan. Ei yksittäinen ihminen ole todellisuudessa erikoisen kiinnostava, muille kuin itselleen. Kun mies menee hirteen, hänen maailmansa loppuu, mutta muiden ei lopu.

Kuolleilla ei ole postiosoitetta siksi, että ei meillä olisi heille kuin yksi viesti: täällä elellään niin kuin ennenkin.

Lattea tapa lukea kirjallisuutta on omaksuttu keskikoulun geometriasta. Suuntia on vain kaksi, ulottuvuuksia tunnustetaan kolme, mutta se kolmas esitetään vippaskonstein projektioina.

Kirjailijan tehtävä – Salama ymmärtää – ei ole löytää ”oikeaa” kohtaa millimetripaperilla, koska hyvä kirjailija liikkuu syvyys- ja korkeussuuntaan eikä vasemmiston ja oikeiston, ylhäisön ja alhaison x-y-koordinaatistossa

Hyvistä parhaat käyttävät tensoreita (etäisyys, kulma ja kaarevuus). Huonoimmille riittää matriisilaskenta.

20. joulukuuta 2008

Ei juoksuhautoja



Joka ei tunnusta menneisyyttä, on tuomittu toistamaan sitä.

Tämä on käsitykseni ihmisen elämästä ja valtion historiasta.

Nyt kun Yhdysvallat ja Venäjä ovat romahtamassa, on hupaisaa seurata, miten asiat heijastuvat.

Näissä maissa ja Saksassa suuret muutokset ovat näkyneet raivokkaana menneisyyden uudelleen valehtelemisena. Yhdysvalloista tätä ei tiedetä kovin yleisesti. Esimerkkitapaus onkin niin etäinen kuin sisällissota – mutta ei normaali yliopiston professori siellä niele kakistelematta väitettä, että heidän maansa oli 1941-1945 liitossa kommunistien kanssa ja avusti heidän valtiotaan todella tuntuvasti. Venäjällä saman asian kääntöpuoli lienee tuntematon.

Juuri tällä hetkellä Yhdysvaltain julkisuudessa kukaan ei patistele ihmisiä ylös vuoden 1928, 1973, 1991, 1998 tai 2001 juoksuhaudoista. Lehdissä ihmetellään päinvastoin, miksi juuri kukaan ei oppinut juuri mitään, eivät varsinkaan ne, jotka opettivat toisille, mitä kuuluu ja kuka käski.

Myös käsitys Mr. Greenspanin nerokkuudesta on haalistunut nopeasti eikä tule takaisin.

Toisen maailmansodan historiassa on suuria arvoituksia, joihin ei ole vastausta. Miksi Neuvostoliitto ei romahtanut 1941 Hitlerin hyökättyä kesäkuussa 1941? Virallisesti sovelletaan ajopuuteoriaa. Maa oli ilman omaa aiheutustaan ajautunut historian kovaan koskeen ja selvisi siitä sankarillisuutensa turvin.

Väitin eilen että Stalin ja Hitler olivat puolin ja toisi vahvistamassa vuoden 1939 liittonsa hyökkäämällä toistensa kimppuun. Saksa arveli olevansa oikeutettu elintilaan ja Stalinin nimi on monissa papereissa, joissa tähdennettiin maailmanvallankumouksen viemistä ensin Eurooppaan ja sitten sitäkin edemmäs. Aatteen asiaa oli edistettävä tarvittaessa asein.

Tätä on hiukan vaikea kyseenalaistaa vuoden 1939 tapahtumien jälkeen. Niihin kuului myös Suomen Talvisota.

Eilinen huomautukseni oli, että tietyssä teknisessä mielessä Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ilmavoimillaan taitamattomasti 1941. Ehkä halusin nähdä, miten selvää lukijoille oli, että Saksa oli silloin jo hyökännyt Neuvostoliiton kimppuun ja Hitler nimennyt Suomen liittolaiseksi. Pidän mielenkiintoisena, että Neuvostoliitto oli hyökkäykseen keskitetty ja käytti Suomessa maaliskuun 1941 suunnitelmaa.

Mutta tästä on kirjoitettu niin paljon. Vieläkään emme tiedä, miksi Stalin ei uskonut varmoja varoituksia Saksan hyökkäyksestä.

Vuoden 1944 suurhyökkäys esitetään Suomessa monissa kirjoissa ja muistetaan murheella erillisenä tilanteesta Viron rintamalla, Jäämeren rannikolla ja Ukrainassa.

Joku kysyi, oliko meidän Mannerheimimme kovakorvaisuus sittenkin oveluutta, kun sodasta kerran selvittiin. En tiedä. Jos hän olisi arvioinut, että suurhyökkäys tulee kesäkuussa, hän ei olisi kertonut sitä monelle. Oli täysin varmaa, että ensimmäisessä iskussa kuolee monta tuhatta suomalaista.

Uskoiko hän linnoitusketjun (VKT-linja) kestävän? Tuskin. Se oli liian pitkä ja keskeneräinen.

Viipurin kapeikko osoittautui sitten ratkaisevaksi. Se on niin ahdas.

Mutta olen edelleen sitä mieltä, että Helsinkiin tarvittaisiin Stalinin patsaita. Viipurin valloitukseen keskityttiin liiaksi ja Suomen luultiin romahtavan siihen. Kun tie oli auki taivasta myöten, puna-armeija sen kuin ihmetteli.

Toisaalta jo 11.6. Moskovassa ammuttiin kolmattasataa tykinlaukausta Suomen pääkaupungin valloittamisen juhlistamiseksi. – Pääkaupunki oli Terijoki. Niin Otto Ville Kuusisen kansanhallitus oli julistanut 1939.

Suomalaiset arvioivat 1944-1987 hävinneensä sodan. Ja se on totuus. Eilen ministeri ehdotteli Talvisodan henkeä vallitsevaan taloudelliseen katastrofiin. Talvisodan henki oli omalla oudolla tavallaan ilmestyksenomainen eli siis psykoottinen. Lieneekö ilmassa ollut jotain, sillä myös englantilaiset olivat hulluja kun eivät antautuneet kesällä 1940. He olivat aivan yksin Saksan armoilla.

Jatkosodan alkamisen ja siis päättymisen kannalta tärkein päivämäärä on harvoin mainittu 10.5.1940, jolloin Hitler hyökkäsi Alankomaihin ja edelleen Raskaan.

Stalinin oli välttämättömästi päästävä irti Suomesta. Kun Hitler oli onnistunut kaikessa lännessä ja etelässä, sota Stalinin kanssa oli edessä – mutta milloin ja missä?

Suomi olisi hyökännyt kesällä 1941, vaikka Stalin ei olisi tehnyt asiaa helposti. Viimeistään hyökkäyksen lähestyessä Leningradia Saksan suunnasta, tarvittiin isku Suomen suunnasta. Saksalaiset olisivat varmaan mielellään tehneet sen itsekin.

Mutta meillä oli kiitos Talvisodan varsin hurja henki ja kiuaskivet kuumina. Jatkosodan vuoden 1941 hyökkäys tuli inhimillisesti ja moraalisesti hirvittävän kalliiksi. Menestys sitoi meidät Saksaan ja siis ruokaan ja aseisiin ja etenemään Syvärille ja Poventsaan ja muihin ihmeellisiin paikkoihin.

Jatkossa muista aiheista.

Joku neuvoi kommentissaan minuakin irrottautumaa Talin ja Ihantalan juoksuhaudoista. Ei siellä ollut juoksuhautoja. Se oli valmistelematon asema.

19. joulukuuta 2008

Miten Suomi valloitetaan



Älkää suotta lukeko Ohto Mannisen uutta kirjaa, jonka nimi on tuo otsikossa oleva.

Kirja on mainion hyvä mutta koskee alaotsikkonsa mukaan puna-armeijan operaatiosuunnitelmia 1939-1944, ja siksi sen hurjien johtopäätösten käsittäminen edellyttää ammattilaistason sotahistorian ja poliittisen historian osaamista.

Erkki Tuomioja löytäisi tästä teoksesta perusteet muuttaa virheelliset käsityksensä kesän 1944 torjuntataisteluista.

Kirja on toisin sanoen parhaan asiantuntijan kirjoittama piinallisen yksityiskohtainen selostus tähän mennessä käyttöön saaduista asiakirjoista, mutta toisin kuin luulisi, puhe on vain harvoin sellaisista suunnitelmista, joiden laatiminen kuuluu esikuntien tavallisiin tehtäviin. Tässä ovat mukana operaatiosuunnitelmat, jotka etenivät joukkojen siirroiksi, huollon järjestelyiksi ja aikataulutukseksi.

Kaiken vatvomisen jälkeen – Neuvostoliitto oli sittenkin jatkosodan hyökkääjä kesäkuussa 1941! Se aloitti taistelutoimet. Pommitukset eivät olleet torjuntaa sodan jo alkaneen Saksan liittolaista vastaan vaan osa aikaisemmin laadittua ja vahvistettua hyökkäyssuunnitelmaa.

Ajopuuteoria on tietenkin mennyttä. Luonnollisesti kaikki ovat selvillä siitä, että Stalin valmistautui hyökkäämään Saksan kimppuun ja siinä sivussa Suomen. Mutta se oli minulle uutta, että Neuvostoliiton kesäkuun 41 sotatila- ja hyökkäyskäskyistä on mustaa valkoisella, myös Suomessa. Ryti ja kumppanit olivat jo laatineet puolueettomuusjulistuksen, joka olisi tietysti ollut valheellinen, kun tieto pommituksista tuli.

Se oli se onneton lentohyökkäys. Käsky oli hävittää Suomen ilmavoimat kentille – sama minkä Hitler teki erittäin tehokkaasti Neuvostoliiton ilmavoimille.

Mukana olevat suoritusilmoitukset ovat sävyltään tuttuja. Niissä ei mainita, että lentokenttien ja siviilikohteiden pommittaminen epäonnistui surkeasti.

Joroisissa oleva suomalaisten Messerschmitt-osasto (!) oli määrä tuhota. Joroisten Brewsterit ja lähistön Fiatit pudottivat selvästi yli 20 hyökkäjän konetta.

Siitäkin on nyt uskottava näyttö, että Stalin ja hänen esikuntansa luulivat Helsingin helmikuun pommitusten 1944 vieneen suomalaiset polvilleen. Heille selvisi vasta välirauhan jälkeen, että pommeista alle 10 prosenttia oli osunut kaupungin alueelle.

Toistelemani väite välirauhasta syyskuussa 1944 saa tukea. Neuvostoliitto oli valmis hyökkäämään Ouluun, mutta armeijamme sen kuin viivytteli kotiuttamista, ja suurpoliittiset tilanteet muuttuivat.

Kesäkuun ja heinäkuun hyökkäystavoitteet ja niihin varatut joukot on kirjattu yksityiskohdin – Kymijoki oli ylitettävä. Laatokan takana Impilahden (Nietjärven) U-asema näyttää olleen yllätys, koska sieltä oltiin muka menossa pysähtymättä Kuopioon, Jyväskylään ja Tampereelle.

Talvisodan alkuvaihe, joka on hyvin kauan tiedetty kaikkien aikojen munaukseksi, sävyttyy nyt vielä uudella tavalla.

Olen pahoillani, Neuvostoliiton ja Venäjän ihailijat ja kestostalinistit – mutta Neuvostoliiton sodanjohto oli eversteistä Voroshiloviin, Zhdanoviin ja Staliniin ammattitaidoltaan tavattoman heikkoa.

Miksi he voittivat? Koska Hitler oli yhtä huono ja koska Amerikan ja Englannin apu oli niin runsasta. Koska miehiä riitti ja teollisuus toimi Uralilla. Mutta tuo voitto oli 1970-luvun pysähtymisen ja 1980-luvun romahduksen siemen.

Miten se huonous näkyi? Monin tavoin, mutta etenkin sekä strategian että taktiikan tasolla kyvyttömyytenä luoda painopisteitä. Suuri poikkeus oli Valkeasaari, mutta senkin he lopulta möhläsivät.

Ylivoimasta ei ole paljon iloa, kun joukot ripotellaan eri puolille ja niitä kuljetellaan jatkuvasti edestakaisin.

Entä Summan läpimurto helmikuussa 1940? Läpimurto onnistui huolellisen valmistelun jälkeen, mutta saatto epäonnistui. Suomalaiset pääsivät pureutumaan taka-asemaan. Meillä oli koko armeijassa 380 000 miestä, Neuvostoliitolla Karjalan kannaksella noin miljoona.

Me menetimme 25 000 miestä, he 250 000.

18. joulukuuta 2008

Pitkänomainen kakku



Harmittelen että joudun kirjoittamaan asiallisista asioista olemattomin tiedoin. Markkinaoikeuden ratkaisu Stockmannin ja konkurssiin vaipuneen Stellan konditorian kakkuriidasta ei ole vielä verkossa.

Kyllä. Kerään systemaattisesti ja luen KKO:n, tekijänoikeusneuvoston ja eräiden muiden elinten ratkaisut ja luulen seuraavani hovioikeuksien ja markkinaoikeuden tuomioita. Hiukan puuskittaisesti käy läpi ylimpien oikeusasteiden ratkaisut Pohjoismaista, Saksasta, Benelux-maista, Ranskasta, Englannista ja Yhdysvalloista. Ja EY:n tuomioistuimista.

Siis päivän kirjoituksen ainoa todellinen asia pitkänomaisesta Ellen Svinhufvudin kakusta.

Älkää luulko että kakku voisi olla oikeudellisesti suojattu, vaikka olisi miten ihmeellinen. Vanha sääntö pätee – reseptit eivät ole ainakaan ruuaksi toteutettuina suojattuja teoksia ja keittokirjoja kirjoittavat saavat napsia ruuanvalmistusohjeita jokseenkin vapaasti kaikkialta.

Jos ihmettelette, miettikää vastakohtaa. Valvonta olisi mahdotonta ja oikeudellinen suoja ei edistäisi juuri ketään.

Tulkintani mukaan kakkujutun oikeuspaikka (markkinaoikeus) osoittaa jo sen, että kielto annettiin ja uhkasakko määrättiin menettelystä ja tuossa sopimattomaksi tuomitussa menettelyssä oli tulkintani mukaan keskeistä se, että Stockmann oli ensin – luullakseni hyvinkin kauan – ostanut myyntiin nämä kakut Stellalta. Sitten se oli jossain vaiheessa ryhtynyt itse valmistamaan samanlaisia kakkuja toisella nimellä ja myymään niitä.

Sitä en tiedä, lopettiko Stockmann kakkujen tilaamisen Stellalta.

Katukielellä ilmaistua Stockmannin menettely oli niin härski välistäveto eli ohari, ettei sellaista totta puhuen odottaisi maineestaan väitteen mukaan aralta tavarataloyritykseltä.

Oman tulkintani mukaan tavaratalo voisi ilman muuta valmistaa sivullisen kanssa kilpailevaa kakkua, leivosta tai muuta pöperrystä.

Pääsääntö on niin vahva. Tuotejäljittely on sallittua, ellei se ole lain selvän sanan mukaan yksittäisessä tilanteessa kiellettyä. Vanhentuneen kielenkäytön tarkoittama ”orjallinen jäljittely” ja sitäkin vanhemman kielenkäytön tarkoittama ”norkkiminen” (schmarotzen) ovat sallittuja.
Kun kilpailun esteiden poistaminen on Euroopan yhteisöjen ja unionin aikana noussut entistä verrattomasti tärkeämpään asemaan, tuotejäljittelytilanteet ovat ja niiden tulee olla harvinaisia.

Ehkä ei tarvitsisi mainita, että tavaramerkki on suuri poikkeus – merkkiä ei saa jäljitellä mutta merkkiä kantavaa tuotetta saa. Esimerkki: sitä mukaan kuin jokin ihme Omega tai Philip Patek kehittää järkyttäviä rannekelloja, ihan samat taulut ja ilmeet tulevat japanilaisten ja Swatchin halpakelloihin. – Sallittua. Rolexin näköisen kellon saa tehdä – jos nyt kuka siitä housunsa kastelee – kunhan ei käytä Rolexin nimeä tai logoa eli tavaramerkkiä.

Tänään saatavilla olevan tiedon perusteella ole iloinen markkinaoikeuden päätöksestä. Liikemiehet valehtelevat, että sota on julmaa ja ratsuväki raakaa. Todellisuudessa elinkeinotoiminnassa ja liikekilpailussa ei saa tehdä kaikkea, mikä juolahtaa mieleen.

Kun sitä viimeksi erikseen kysyttiin, sanon vielä päivän teemaan liittymättä, että Euroopassa tavaramerkin painaminen asialliseen yhteyteen – esimerkiksi sanomalehtiuutiseen tai satiiriseen kuvaan – ei edellytä merkinhaltijan lupaa eikä yhteydenottoa häneen.

Yhdysvalloissa on lakeja, joiden mukaan tavaramerkin yhteydessä oli aina mainittava, että kysymyksessä on rekisteröity tavaramerkki, tai käytettävä erikoismerkkiä. Euroopassa ei ole näin, ja kussakin maassa noudatetaan maan omaa lakia.

Jos siis minä kirjoita tavaramerkeistä, saan poimia verkosta erilaisia kuvia ja luetella merkkejä lupia kyselemättä. Samoin teki Y.J. Hakulinen oivallisessa tavaramerkkioikeutta käsittelevässä kirjassaan (ja Allan Huttunen kirjoittaessaan vanhan lain mukaan toiminimistä.)

Amerikkalaiset joskus vaativat, että jos kirjoitan tähän ”Coca-Cola”, minun pitäisi jatkaa ”reg. trade mark”.

Ei pidä.

17. joulukuuta 2008

Tittelit takaisin



Ennen heitettiin tittelit pois. Olen niitä itsekin viskonut.

Tänään päätin kirjoittaa vaihtelun vuoksi asiallisesti.

Isä oli harmistunut ja ehkä peloissaankin laitteesta, jota sairaalassa oli käytetty hänen nostamiseensa vuoteesta. Sain selitetyksi – vaikka hänen kuulossaan ei ole kehumista – että on se vastuukysymyskin.

Potilaalle on mieluisampaa, että hoitaja nostaa hänet sylissään pyörätuoliin, kun siis puuttuu toinen jalka. Mutta entä jos ote lipeää? Potilasvahinkolain mukaan ainakin sairaala on vastuussa.

Toinen huomio Puolarmetsästä, joka on mainettaan tavattoman paljon parempi eli erinomainen sairaala. Suurin osa hoitajista ja lääkäristä on kuin onkin syntyperältään muita kuin suomalaisia.

Asia on niin tiuhaan uutisissa, että päivänselvät ongelmat unohtuvat. Niin päivänselvästä asiasta kuin kielitaidosta en nyt puhu. Ajattelin neuvoa, että Suomessa on uusi laki ammattipätevyyden tunnustamisesta. Sen taustalla on Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2005/36/EY, joka löytyy juuri noilla numeroilla Googlesta.

EY-direktiivejä on naureskeltu niin kauan ja unionia on vastustettu niin tunteikkaasti että asiallinen pohja on unohtunut. Tuo laki ja direktiivi selvittävät tarkoin, kuka saa harjoittaa mitäkin ammattia ja käyttää ammattinimikettä. Kelpaanko esimerkiksi minä lukion lehtoriksi? En. Puuttuu ainakin kasvatustieteen apro, eikä siinä auta tohtorin tutkinto historiasta.

Pikkuasia? Ei toki.

Minusta on hyvin tärkeä asia, että sairaala lääkärit ovat lääkäreitä ja hoitajat hoitajia. Säännöstasolla on nyt selvitetty yksityiskohtaisen tarkasti, miten ja mistä saadaan sellainen ammattioppi, joka vastaa esimerkiksi Suomen ”laillistettu lääkäri” –perinnettä. Olen joutunut seuraamaan sivusta paria rikosjuttua, joissa on ollut kysymys luvattomasta lääkärintoimen harjoittamisesta – syöpäpotilasta on maksua vastaan neuvottu jättämään kaikki lääkkeet ja sädehoidot sikseen ja syömään saunavihtoja.

Sekin tuntuu tärkeältä asialta, että apteekissa on proviisori. On tullut joskus asiaa.

Näissä säännöksissä on valtavat määrät yksityiskohtia asioista, jotka ovat ainakin minulle epäselviä – mitä optikko tai hammasteknikko saa tehdä; mikä on sellainen insinööri, jonka tekemiin lujuuslaskelmiin sopii luottaa. Minulla ei ollut aavistustakaan, että ”deck officer” on matkustajaliikenteessä pätevä perämies eikä hajuakaan, että saksalaisten merenkulkualan ammattinimikkeen perässä olevat salaperäiset kirjaimet oikeasti tarkoittavat jotain.

Suomessa turhamainen ja venäläinen perinne ovat tietenkin sekoittaneet asioita. Kerran yritin selvittää teknikon ja insinöörin eroja, mutta en saanut selvää. Rakennusmestareita ei kuulemma välillä koulutettu mutta nyt heitä valmistuu taas.

Tiedättekö te, mitä eroa on diplomi-arkkitehdilla ja arkkitehdilla tai diplomi-insinöörillä ja insinöörillä? Minun tietääkseni ei mitään. Mutta diplomi-insinööri on korkeakoulututkinto ja insinööri on (entisen kielenkäytön mukaan) opistotason tutkinto.

Joudun selittämään huomattavan usein, miksi Teknillisen korkeakoulun nimi on korkeakoulu – eikö se olekaan yliopisto. On se yliopisto, mutta Saksan polyteknisten korkeakoulujen nimityksen siirtyminen Suomeen ja jähmettyminen vanhaan asuun on mutkikas tarina.

Se laitos, joka maksaa osa palkastani ja on osoittanut minulle lämmitetyn, vettäpitävän huoneen mahdollista työskentelyä silmälläpitäen, on oikeastaan Helsingin tekninen yliopisto. – Tällä mielipiteellä herätän karsautta kollegoissani. Ja asia menettää ajankohtaisuutensa vuodenvaihteessa.

Käytössä on höpötitteleitä, ja se on pelkkä perinne. Käytössä on kunniamerkkejä, joita annetaan palkankorotuksen tai kiitoksen sijasta. Sekin on perinne. Saa olla mitä mieltä haluaa.

Eräin kohdin tittelit menevät päällekkäin. On muuten-vain-professoreita ja oikeita professoreita. Itse luen itseni jälkimmäisiin, koska minut on nimitetty sellaiseen virkaan ja olen laiminlyönyt toistaiseksi tämän vuoden tunti-ilmoituksen tekemisen.

Esimerkiksi rovasti on arvonimi. Väitteen mukaan sen voi saada kirkkoherra tai muu pappi, joka osoittaa kykenevänsä pitelemään virsikirjaa, kahvikuppia ja kakkulautasta ja samanaikaisesti tervehtimään kädestä.

Jutun kuvassa äitini työhuone. Suunnittelemme hänelle sopivaa arvonimeä. Virkkaustieteen kandidaatti? Sivukamarineuvos?

16. joulukuuta 2008

Kansankirjailijat



Muuankin on julkaissut tutkimuksen kansankirjailijoista, joilla alan teoksissa tarkoitetaan Kauppis-Heikkiä, Pietari Päivärintaa ja näitä. Samassa yhteydessä mainittiin, että Kalle Päätalo oli uudemman ajan kansankirjailija. Joku oli siis sanonut niin, ei väliä kuka. Tai siis Pertti Lassila, tuon kirjan kirjoittaja.

Tosikkoudesta tunnettu MOT raportoi Mauri Sariolan lesken alioikeudessa annetusta petostuomiosta. Kun juttu on hovioikeudessa, en osaa olla oudostelematta asia käsittelemistä. En tunne asiaa – kirjastokorvausten saaminen perättömin kirjoittajatiedoin – mutta vaikka tuntisin, en uskaltaisi ottaa kantaa menettelyn rangaistavuuteen.

Asia ei nimittäin ole oikeudellisesti helppo.

Maallikot eli tässä tapauksessa televisiotoimittajat eivät tunnu käsittävän kirjoittamisen prosesseja. Eräässä mielessä kirjoittaja ”on” se, jonka nimi on yhteisellä sopimuksella merkitty kirjaan. Ian Fleming ”on” James Bondin kirjoittaja edelleen. Kirjoittajan nimi on muuttunut tavaramerkiksi. Walt Disney on ”piirtänyt” lukemattomia sarjakuvia ja elokuvia, vaikka ei liene todellisuudessa paljon tussikynään tarttunut. Henkilö joka soittaa tai laulaa levyllä toisen nimellä tai väärällä nimellä on se, jonka nimi osoittaa, kunnes asiasta ehkä syntyy riita ja toisin päätetään.

Muistaakseni en ole kirjoittanut ainakaan monta kirjaa toisten nimillä, mutta suorittanut raskasta ja järeää editointia kymmenien, ehkä noin sadan nimikkeen kimpussa. Tiedän suhteellisen tarkoin, miten paljon eräät kustannusliikkeiden luottamushenkilöt ovat tehneet muokkaamalla viihde- tai korkeakirjailijoiden tekstejä.

Tutkimuksessa en ole mennyt yhtä pitkälle kuin eräs kollega, joka sanoi väitöskirjan tekijälle, että kirjoitat uudelleen luvut 1 ja 3-11 ja heität ne sitten menemään. Luku 2 on ihan hyvä. Kun vähän laajentaa, siinä on väikkäri.

(Tämä ei ole absurdi vitsi. Tieteellinen kirjoittaminen tapahtuu juuri näin: asiat kirjoitetaan ulos, jotta kirjoittaja ja esitarkastaja näkisivät, miten ajatus juoksee. Sen jälkeen aloitetaan järjestämine ja siivoaminen, joka on ennen kaikkea karsimista ja tiivistämistä.)

Kun kirjoitin yli 500-sivuisen kirjani digitaalisen ympäristön oikeudellisista ongelmista, haamukirjoittajana oli apuna filosofian ylioppilas, joka ilmoituksensa mukaan ei ymmärtänyt eikä välittänyt asiasta paljonkaan. Apu oli korvaamatonta – tyyppiä ”sanot olennaisesti samat asiat sivulla 61-64 ja 318-319, jälkimmäisessä keskitetymmin ja paremmassa asiayhteydessä”.

Juuri tuollaista kirjoittaja itse ei löydä. Juuri tuollainen toistoisuus ja pyörittely häiritsee tätä nykyä melkein kaikkia tietokirjoja. Ongelma ei ole tollojen leikkaa ja liimaa –menetelmä, vaan yksinkertaisesti se, että kirjoittaja muistaa tai ymmärtää jotain kaksi, kolme tai neljä kertaa eikä siitä ilahtuessaan muista, että tämä tuli kyllä jo kirjoitetuksi.

Toistoisuus on Päätalon tekniikka, jota hänen hyvä toimittajansa, Jaakko Syrjä, ymmärsi olla sorkkimatta. Päätalo kuvailee itse useassa kohdin Iijoki-sarjaa, miten miehet joukolla toistelevat ja muuntelevat ajatusta, että korkea on tuo Syöte vaaraksi, kunnes lopulta asia paketoidaan valmiiksi sanotun asuun.

”Kansankirjailija” Päätalon kohdalla on pelkkä kunnianloukkaus, koska se ei tarkoita muuta kuin kouluja käymätöntä, vähän tyhmää ja aika huonoa. En näet ole koskaan kuullut Haanpäätä mainittavan kansankirjailijaksi, saati Linnaa. Eivät he olleet käyneet kouluja senkään vertaan kuin Kalle, joka suoritti Teknillisen koulun.

”Lehtorikirjallisuus” on haukkumasana. Harvoin sitä tosin enää kuulee. Se tarkoittaa vain aivoista tulevaa tekstiä, jossa voi olla hienojakin teknisiä ratkaisuja, mutta elämä puuttuu. Teksti on kuin pureskelisi hienoksi höylättyjä höylälastuja. Muoto siis voi olla koristeellinen ja taidokas, mutta ei lastu luista kurkusta alas eikä maha sulata selluloosaa.

Selluloosakirjallisuus (englanniksi pulp fiction) onkin joskus verratonta erilaisiin hienostuneisiin päkistyksiin verrattuna, koska se on niin eläväistä. Asiat on sanottu yhdellä tavalla oikein.

Vähän niin kuin runouden määritelmä (määritelmäni). Vain mahdoton on runoutta. (Se mitä itse asiassa ei voi sanoa.)

Selvittääkseen tuon, mitä ei voi sanoa, joutuu ensin miettimän ja ehkä kirjoittamaan kaiken mahdollisen, jotta mahdottoman kova ydin paljastuisi.

Anhava:

Katson ulos, aivan tyyntä:
lehti putoaa, ja toinen lehti,
ja kolmas.

15. joulukuuta 2008

Silmitellen



Välillä on hauska julkaista ensin kirjoituksen toinen osa ja sitten ensimmäinen.

Matti Suurpään uuteen ja hienoon kirjaan ”Kuljin missä kuljin” palaan – tuttu mies, niin paljon yhteisiä ystäviä ja kokemuksiakin, vuodesta 1964.

Matti kumminkin kuvaillessaan kaupungilla toljailua, josta hänkin käyttää klingahtavaa nimitystä ”flaneeraus”, mainitsee Baudelairen esimerkin: paperikaupat, antikvariaatit.

Vieraassa kaupungissa kannattaa viivähtää paperikaupoissa ja antikvariaateissa, ja omassa ja tutussa sitä suuremmalla syyllä.

Viimeiset paperikauppani ovat Annankadulla ja Kampinkadulla. Toivon jatkuvasti, että esimerkiksi Hämäläisosakunta hankkii oman katunsa nimen takaisin; nyt sillä on jonkun presidentin nimi.

Annankadulla on sellainen henki, että muitta mutkitta voisi ostaa viisi arkkia konseptipaperia. Edellinen sukupolvi tai omistaja on kyllä jo poissa tiskin takaa. Kampinkadun liike on siitä erikoinen, että sieltä ihan oikeasti löytää ihmeellisiä tarvikkeita. Uskon että he hankkisivat jopa Rex Rotary –monistuskoneen vahaksia, jos heihin oikein vetoaisi.

Antikvariaateissa ei ole vieläkään mitään moittimista. Uudenmaankadun Gordin ja kauppakäytävän Härkösen sedän kauppa ovat muistoja historiani hämärästä, mutta siitä ei ole kovin monta vuotta, kun nojaili vanhan Radiotalon vieressä Kasarmintorin kulmilla Pohjoismaisessa Antikvariaatissa, jossa arvovieraat pääsivät kellariin tutustumaan arvokkaisiin niteisiin.

Omistajatar oli tullut tehtäväänsä ennen talvisotaa. Hänen kanssaan oli sopivaa puhua sekaisin suomea ja ruotsia, kuten monissa muissakin Helsingin mielenkiintoisissa paikoissa. Tämä käsitykseni mukaa Suomen ainoa virallinen antikvariaatti (samaa luokkaa kuin Birger Jarlsgatanilla Tukholmassa ja se mielenkiintoinen yritys Kööpenhaminassa, joka antikvariaattitoimen ohella oli muun muassa Kierkegaardin alkuperäinen kustantaja Reitzels).

Baudelairen jälkeen Walter Benjamin ja George Simmel äänestivät gallerioita eli kauppakäytäviä. Juuri niitä olen itsekin harrastanut, varsinkin jos niiden varrella on kirja- tai paperikauppoja.

Kukaties Tapiolan keskusta on onnistunut kokonaisuus. Kaksi kirjakauppaa, kaksi aikailuun kutsuvaa espressopaikkaa ja lisäksi myymälöitä, joista voi tehdä hyödyllisiä ostoksia.

Crema espresson päällä on kaksi kelloliikettä ja yksi kamerakauppa. Kelloliikkeitten ja kamerakauppojen näyteikkunoiden tutkiminen on mitä otollisinta puuhaa, varsinkin jos palkka juoksee ja toiset odottavat.

Kirjoittamiselle otollisimpia paikkoja ovat sellaiset kuin Sampokujan kahvila (pahvimukit). Kirjoittajan ensimmäinen tehtävä kun on unohtaa itsensä ja luulotellut ogelmansa.

Seurassa on niin helppo olla yksin mutta ei yksinäinen.

Joskus vakoile ihmisten sijasta esineitä ja elottomia kohteita. Muistan edelleen puisein – loimukoivuisen – 2. ja 3. luokan junanvaunun oven, jonka siihenastiset vaiheet kuvittelin ja tulevaisuuden arvioin.

Kyllä se koskee myös puuta, että henki nousee taivaalle!

= = =

Ylimäärä: kauan sitten myös Suomessa tunnettiin eksoottinen laulajatar Yma Sumac, jonka nimi ei ole todellisuudessa Amy Camus. Hän oli tunnettu yli neljän oktaavin äänialastaan. You Tubesta löytyy pari kuuntelemisen arvoista erikoisuutta.

Hän näyttää kuolleen korkeassa iässä muutamia viikkoja sitten.

14. joulukuuta 2008

Merkillistä väkeä



Teissä, lukijat, on outoa porukkaa. Kuten nyt viimeksi Rönkkö, joka viittasi eilen lukemaani tekstiin ja tuon tekstin takia ostamaani kirjaan.

Näin kirjoittaa uutuustuotteessa ”Muita värejä, kirjoituksia elämästä, taiteesta, kirjoista ja kaupungeista, Orhan Pamuk (ISBN 978-951-31-4269-6) s. 206:
”Paitsi isäni koko maailma puhui Camusin ”nuoruuden” aurasta, joka liittyi tietenkin kirjailijan varhain huomattuun lahjakkuuteen. Mutta nyt, vuosia Camusin ensi lukemisen jälkeen, minusta tuntuu että hänen nuoruudellaan oli toinenkin merkitys. Camusin kirjoittaessa kirjojaan Eurooppa oli ikään kuin yhä nuori ja siellä oli kaikki mahdollista. Kuten nuorissa kulttuureissa eivät yleensä, silloisessa Euroopassa asioiden olemus ja niiden ilmiasu eivät tuntuneet olevan kaukana toisistaan. Siis kun filosofiaa opiskellut loistava kirjailija kuvailee vihaista lähetyssaarnaajaa, taiteilijan suhdetta maineeseen, ramman miehen pyöräilyä tai herkkää miestä, joka menee rakastettunsa kanssa rannalle, me yllättäen huomaamme, että hän puhuukin erittäin vakuuttavasti elämä tarkoituksesta ja maailman olemuksesta. Camusin tarinoiden huikein piirre on hänen taitonsa alkemistin lailla muuttaa elämän arkiset ja mitättömät yksityiskohdat filosofiaksi…”

Toinen sitaatti. ”Vapauden veri.”

”Kukaan ei voi toivoa, että ääneti neljä vuotta taistelleet miehet, jotka nyt taistelevat aamusta iltaa pommien jylistessä ja kiväärien paukkuessa suostuisivat enää missään oloissa taipumaan antautumisen henkeen. Kukaan ei voi odottaa, että tämä miehet, kansakunnan parhaat, suostuisivat taas tekemään samaa kuin parhaat ja puhtaimmat kaksikymmentäviisi vuotta – rakastamaa maataan ääneti ja äänettömästi halveksien johtajiaan. Pariisi, joka taistelee tänään, tahtoo määrätä huomenna. Ei vallasta vaan oikeudesta, ei politiikasta vaan moraalista, ei Ranskan hallinnasta vaan suuruudesta.”
”Suunnattoman suuri Pariisi mustassa ja lämpöisessä kesäyössä pommikoneet yllään ja tarkka-ampujien tuli ympärillään on meistä valaistu kirkkaammin kuin Valon kaupunki, jota koko maailma kadehti meiltä ennen. Se räjähtelee toivon ja kärsimyksen tulista, siellä loimottaa rohkeus ja hehkuu sekä vapaus että huomispäivän vapaus.”
- Albert Camus, ”Combat”, 24.8.1944
Kolmas sitaatti, Camusin ajatuksia giljotiinista.
”Onko kuolemanrangaistus mitään muuta kuin harkituin murha, johon laskelmoiduintakaan rikollisen tekoa ei voi verrata? Vertauksen vuoksi olisi ajateltava pahantekijää, joka on kertonut etukäteen uhrilleen, milloin hän aikoo iskeä, ja pitäisi tätä tuolla keinolla armoillaan kuukauden kuukauden jälkeen. Ihmisten elämässä ei esiinny sellaisia hirviöitä.

13. joulukuuta 2008

Paperit kunnossa



Oli mietittävä, mitä kinkkupaperi on. Osaan tuoda kaupasta kinkkupaperia, jota nimittäisin myös alumiinipaperiksi. Toinen puoli kiiltää, toinen puoli paperia.

Folio onnistuu myös. Kiiltää molemmin puolin ja rapisee metallisen asiallisesti.

Leivinpaperin kohdalla alkaa tehdä tiukkaa. Tietämällä tiedän, että tuote kestäisi 220 astetta uunin lämpöä leimahtamatta – mutta ilmeisesti voipaperi ei ole sama asia. Ja kukaties kuultopaperi on joki yleisnimitys.

Yksityisessä konttoritarvikemuseossani minulla on kosmoskynien ja Linen Bankin lisäksi kalkkeeri- eli hiilipaperia ja silkkipaperia.

Aina oli otettava silkit.

Mahdetaanko niitä enää valmistaa? Tuskin. Mihin niitä tarvittaisiin.

Korkeassa valtion hallinnossa lakiesityksistä vietiin valtioneuvoston istuntoon loistot. Teksti oli painettu tai kirjoitettu kiiltävälle paperille, joka oli luultavasti hienompaa ja kalliimpaa kuin virallinen paperi numero 1 (Tervakoski).

Ihmeellinen Internet vastasi heti kysymykseeni. Voimapaperia myydään ja sana on käytössä. Se on siis sitä ruskeaa käärepaperia. Mutta eipä taida olla liimapaperia. Se ovat korvanneet muovit eli teipit. Liimapaperia oli ainakin kahdenlaista. Ruskeaa käytettiin rautatieaseman makasiinissakin. Se oli vahvaa. Valkoista käytettiin muun muassa tuplien eli talveksi paikalleen pantujen ikkunoiden tiivistämiseen vedolta, kun raot oli ensin rivetty pumpulilla. Näyteikkunoissa ikkunoiden väliin jätettiin talveksi poronjäkälää tai puoliksi avattuja tulitikkurasioita. Osuuskaupassa oli Puijo, monissa muissa kaupoissa Sampo, molemmat trustivapaita tulitikkuja.

Kreppipaperi liittyy kansakoulun jouluun. Siitä muokattiin varusteita tontuille ja keijuille. Myös kreppipaperia myydään ja vielä monen väristä.

Liittyy se muuhunkin. Kreppipaperilla merkittiin latu. Ennen aina joku eksyi ladulta. Talvella 1942 slobot olivat merkinneet rykmentin ladun omin nokkinsa niin että iso porukka hiihti suoraan sotavankeuteen. Sen jälkeen konepistooli määrättiin pakolliseksi hiihtovarusteeksi, ja matkalla ammutuista luodeista sai hyvityspisteitä.

Ole muistavinani, että Benjamin Vanninen oli kova eksymään. Kerran häneltä meni maailmanmestaruus tai ainakin Salpausselän voitto sivu suun. Velimies, Pekka Vanninen, hiihti asemasodan aikana viestikisoja Jalkaväkirykmentti 7 vastaan P. Vanninen 8 x 5 kilometriä. Kisat hiipuivat, koska Vanninen voitti aina.

Ensimmäinen kaino vastenmielisyyden tunne tekoaineita kohtaan tuli, kun näin metsässä, että runkoja oli merkitty muovisilla nauhoilla, jotka oli napsautettu nitomakoneella kiinni.

Kreppisuikaleita ja latujen merkitsemistä ei nykypolvi ehkä ymmärrä. Kilpailuissa oli vain yksi latu ja yksi latupartio ja sekin ehkä juovuksissa.

Muistelisin että ensimmäisissä Salpausselän kisoissa Tapani Niku ja Anders Collin väsyivät hiukan risu- ja piikkilanka-aitojen ylittämiseen ja jatkuvaa ladun aukaisemiseen ja keittivät 50 km:n hiihdossa matkalla kahvit. Pannu ja kahvijauhot oli huolellisella kilpahiihtäjällä tietysti repussa mukana. He tulivat ensimmäiseksi ja toiseksi.

Sen tarinan monet ovat kuulleetkin, kun sodassa sitten miinaan menneelle Kalle Jalkaselle oli käydä kalpaten, vaikka hän löysikin ladun viestinhiihdossa olympialaisissa. Hän sattui räkäisemään tekohampaansa hankeen ja köyhänä miehenä pysähtyi, kääntyi ja haki hampaansa. – Suomi voitti.

Kukaties kilpahiihdossa on muuttunut muukin kuin kreppipaperi.

12. joulukuuta 2008

Volvon häpeä



Uutisissa kerrotaan, että Autonvalmistaja Volvo vaatii eräältä lehdeltä kirjallista vakuutusta siitä, ettei lehti jatkossa halvenna Volvon tavaramerkkiä. Autonvalmistaja on suuttunut lehden julkaisemasta vastamainoksesta. Vastamainoksessa ivaillaan Volvon mainoskampanjaa. Kuva on Kauppalehdestä lupaa kysymättä, tekijänoikeuslain siteeraamisoikeuden perusteella tähän juttuun lainaamani.

Asianajotoimiston kirjeen mukaan lehti on käyttänyt Volvon tavaramerkkiä merkin mainetta haittaavalla tavalla, toiminut sopimattomasti elinkeinotoiminnassa sekä julkaissut halventavia, hyvän tavan vastaisia ja paikkansapitämättömiä tietoja. Jos lehti ei anna vaadittua kirjallista lupausta, Volvo harkitsee oikeustoimia.

Tässä nyt on malliksi sananvapausjuttu. Asianajotoimiston vaatimukset ovat lisäksi alusta loppuun lakiin perustumattomia.

Toisen tavaramerkin ”maineen haittaamisesta” ei hiiskahdetakaan tavaramerkkilaissa. Kilpailumenettelyrikos taas on rikoslain 30 : 2 mukaan totuudenvastaisen tai harhaanjohtavan ilmaisun käyttämistä toisen elinkeinotoiminasta. Sopimaton tai hyvän liiketavan vastainen menettely elinkeinotoiminnassa ei ole rangaistava teko.

Oikeushenkilö, kuten Volvon maahantuoja, ei kelpaa kunnianloukkausrikoksen kohteeksi – kohteena on ihminen. Eräissä rajatapauksissa on mietitty kunnianloukkausta liikeyrityksen hallituksen jäsenyyden yhteydessä.

Mieleen tulee pari vuoden takainen tapaus, jossa helsinkiläinen ravintola Lehtovaara vaati korvauksia verkkokirjoittajalta, joka oli moittinut ravintola huonoa palvelua. Tapaus kuivui kokoon. Sen jälkeen en ole käynyt Lehtovaarassa, vaikka Coeur de filet Provencale kieltämättä ainakin oli hyvää.

Tämä amerikkalainen käytäntö, jolla yritetään vaientaa pilkkaa ja kukaties asiatontakin arvostelua, on mielestäni ehdottomasti väärä. Nimenomaan elinkeinoharjoittajia tulee arvostella kielteisestikin. Jos arvostelu on aiheetonta ja perustuu virheellisiin faktoihin, elinkeinonharjoittajalla on tilaisuus vaatia oikaisua tai esittää sellainen.

Mutta ilmiö on suorastaan vaarallinen.

Yritykset yrittävät valvoa, mitä niistä kirjoitetaan.

Tässä tapauksessa selityksiä tulee mieleen kaksi. Volvo on nykyisin amerikkalaisten omistama merkki. Kukaties sieltä on annettu virheellisiä, velvoittavia ohjeita. Toinen mahdollisuus on lukea tämä lopullisen epätoivon myöntämisenä.

Olisi hyvin yllättävää, ellei Yhdysvallat autotehtaita rahoittaessaan vaatisi rönsyjen välitöntä siivoamista. Volvo ja Saab ovat juuri tällaisia rönsyjä.

Muistan kyllä, mikä sosiaalisen nousun merkki Volvo oli Ruotsista kesälomalle tulleitten keskuudessa.

Volvon tavaramerkkinä on almanakasta napattu Mars-planeetan merkki. Samalla se on miehen sukupuolielintä esittävä, käymälöistä tuttu merkki.

Onkohan Volvon asianajajilla ajatus julmistella seuraavaksi käymälän käyttäjille tai ylläpitäjille? Merkkihän tuo mieleen että tämä toinen, latinankielisellä väitteellä ”minä pyörin” varustettu merkki olisi menossa vessasta alas?

11. joulukuuta 2008

Joutavanpäiväisyydestä



On varmasti lukuisia hulluja tapoja pitää blogia mutta ei välttämättä yhtä viisasta.

Luultavasti sovellan itse sitä kokemusta, joka kertyi lähes kymmenen vuode aikana, kun kirjoitin joka viikko Helsingin Sanomien kulttuuriosaston kolumnia Tänään maanantaina.

Ajatus oli, että tekstit on tehtävä sellaisiksi, että ne haluaa lukea päällystakki päällä kahvia juodessaan ja kelloa katsoessaan. Kaikki teollisen maailman roskalaatikot – paperinkeräyslaatikot – ovat täynnä julkaisuja ja leikkeitä, jotka on tuotu kotiin, jotta niihin perehdyttäisiin ajan kanssa.

Sitä aikaa ei koskaan tule.

Olen joskus kokeeksi julkaissut tässä mielestäni painavaa tekstiä tai joka tapauksessa sellaista, mikä on perustunut tutkimiseen ja lukemiseen ja sanojen viilaamiseen viimeistä pilkkua myöten.

Käytössä olevat mittarit todistavat, että mielenkiinto on ollut enintään laimeaa. Kävijä- ja katsojamäärät laskevat.

Yhden miehen joka päivä ilmestyvä blogi ei siis saa olla erikoisen asiapitoinen eikä se saa muistuttaa katsausta ajankohdan keskeisistä kysymyksistä.

Juuri nyt olen varsin kiihkeästi kiinnostunut Itä-Euroopan taloushistoriasta 1975-2005 ja käytettävissäni on erittäin hyvää aineistoa, joka näyttää viittaavan Venäjän pahaan putoamiseen ja EU:n Itä-Euroopan joutumiseen sekaannuksen tilaan.

Venäjä on voinut yli sata vuotta marssittaa pistimellä uhaten loputtomia työvoimareservejään kylistä tehtaisiin. Unkarin ja jopa Romanian suhteellisen hyvän pärjäämisen syy oli sama.

Nyt loputon on loppunut. Reservejä tuotannolliseen työhön tai rahanarvoiseen palveluntarjontaan ei kerta kaikkiaan ole. Heillä on edessä vale-Dmitrien aika, taas kerran.

Voi olla että menen vielä kerran vaihto-opppilaaksi UCLA:an puhumaan näistä asioista ja Suomen kytkeytymisestä valtavaan talous- ja siis kulttuurihistorialliseen murrokseen.

Tammikuun lopusta alkaen pidän viiden viikon luentosarjan teknologiasta ja kulttuurista Turun kulttuurihistorian oppiaineessa. Vapaa pääsy.

Jos lataisin tähän tuota aineistoa, ei tätä kukaan viitsisi lukea. Parempi mielestäni ripotella. Kirjoittamalla riittävästi kevyttä ja joutavanpäiväistä saattaa pitää mielenkiintoa yllä. Jokunen lukija voi pitää tapanaan vilkaista, mitä omituista on tänään julkaistu.

Nähdäkseni asiallisesti tehdyissä blogeisa eli sellaisissa kuin Jyrki Kasvin, Kari Haakanan, Osmo Soininvaaran sekä Helsingin Sanomien ja Uuden Suomen blogien vika on se, että ne ovat liian asiallisia.

Olen aivan vakavissani. Ei pidä yrittää olla asiallinen aamusta iltaan. Ennen kuin päivä on illassa, aion perehtyä vielä Aku Ankkaan eli Barksin joulujuttujen valikoimaan, jonka ostin nimellisesti lapsenlapsille havaittuani, että siinä oli parikin huonosti muistamaani tarinaa ja kruununa Aku Ankka pelastaa Tyhjälän joulun – yksi kaikkien aikojen hienoimmista. Ja onpa mukana myös joulukalkkunatarina.

Perjantaina on Villen väitös ja on tässä kaikkea ohjelmaa.

Vielä: erinäisten asioiden kanssa saa olla tarkkana. ”Teleurkintalaki” on aika hyvin framilla. Aikomukseni on olla asiasta suhteellisen hiljaa, koska voin hyvinkin joutua antamaan tai esittämään vielä yhden allekirjoitetun lausunnon lakiesityksestä. Lausunnot on annettava ajallaan.

Jos noudattaisin sydämen kutsua, kirjoittaisin TV-kaistan kiitokseksi ja väittelisin tekijänoikeusjärjestöjen kanssa, jotka kuuluvat pitävän palvelua laittomana. En olisi samaa mieltä. Mutta sekin on keskeneräinen kissatappelu, jolla on oma aikansa ja omat areenansa.

Ja kaiken lisäksi palkka juoksee niin että palkansaajakin joutuu välillä juoksemaan, tai ainakin etenemään rientoisasti.

10. joulukuuta 2008

Väitelty



Kotoa seitsemältä aamulla ja takaisin puolen yön jälkeen. Ja kyllä kannatti.

Kuvasta käy muun ohella ilmi, että juristit hyväkkäät eivät olleet muistaneet päähineitään. Se on tummanpunainen.

Kuvasta käy myös ilmi, ettei näillä piispoille pärjää hassujen hattujen kilpailussa.

Mielestäni tohtorin tutkinto kuuluu luontojaan hyvään kotikasvatukseen, mutta ilmankin pärjää. Ja vähänlaisesti meillä on hupitohtoreita, jotka vääntävät väitöskirjan ottaakseen asioista selvää. Höpötohtoreita kieltämättä sikiää, mutta enin osa ryhtyy tutkijoiksi tai yliopiston opettajiksi.

Mielestäni väitetty tohtoritulva on liki ainoa mahdollisuus pitää maassa elintasoa yllä. Tuon tutkinnon suorittamisessa on se erikoisuus, että hanke on taloudellisesti erittäin huono. Siinä menee monta vuotta ja palkkaa tulee jos on tullakseen kutakuinkin heikosti.

En osaa nähdä, että korkeisiin henkilökohtaisiin tuloihin suoraan tähtäävät ihmiset olisivat omiaan edistämän usein mainittua yhteistä hyvää, johon kaiken jälkeenkin uskon.

Maassamme kauhisteltiin ylioppilastulvaa 1930-luvulla. Sitä ennen oltiin pahana kansakoulusta, jossa lapset opetettiin laiskoiksi ja oudoille, herraskaisille tavoille, kuten pesemään käsiään ja vaihtamaan alusvaatteita viimeistään kapitaudin uhatessa.

Totta kai tieteeseen liittyy kaikenlaista turhaa temppuilua ja omituisia seremonioita, hiukan samanlaisia kuin kuulemma vapaamuurareilla.

Itse väitöstilaisuus, joka on osittain näytelmä, on tutkimustoiminnan markkinointia. Siinä annetaan kuulijoille viitteitä tieteen tekemisestä. Todellista tarkastettavan väitöskirjan ja väittelijän tietojen tutkimista ei harrasteta – se on tehtävä paljo aikaisemmin ja tehdään viimeistään ennakkotarkastuksen yhteydessä.

Tänään käsillä ollut ”Creative Commons” eli ilmaislisenssi on erikoinen ajatus, mutta kaikeksi onneksi siitä on kaksi komeaa esimerkkiä, GNU ja Linux. Maailmassa on porukoita, jotka näkevät paljon vaivaa ja antavat sitten työnsä tulokset kenen tahansa käytettäväksi maksutta. Myös edelleen kehittäminen on sallittua.

Käsitteellisesti Wikipedia ei kuulu tähän asiaan, mutta haluaisin taas kerran mainita, että puheet Wikipedian (amerikkalaisen) epätasaisuudesta ja epäluotettavuudesta ovat käyneet vähiin. Sitä vastoin tätä erittäin suurten ja kohdittain etevien asiantuntijoiden talkootyötä siteerataan ja siihen viitataan häpeilemättä.

Suomeksi ”Creative Commons” tarkoittaisi luovuuden laitumia. Itse asiassa ”commons” on yhteismaa – vanhan ajan kylissä usein laidun tai jopa metsä. Peltomaan pitämisestä yhteisenä ei hyvä seuraa; tätähän on kokeiltu tunnetuin seurauksin.

Ajatuksena on generatiivinen informaatio. Tieto, joka on jonkun omaa esimerkiksi tekijänoikeudellisesti, on samalla lukittua. Tieto jota jaetaan toisten mietittäväksi ja kehiteltäväksi, kasvaa.

Olen ajatellut, että tekijöiden olisi harkittava laajemminkin irtautumista ravintoketjusta eli ajatuksesta syödä itsensä mahdollisimman lihavaksi, ja ryhtyä vannomaan informaatiodiversiteetin nimiin, siis informaation monimuotoisuuden.

Tykkänään omistettu järjestelmä on nollasummapeli, jossa yhden tulo on toisen kulu. Osittain yhteinen järjestelmä saattaa kehittyä ei-nollasummapeliksi. Hyvin tunnettu esimerkki on urheilu. Lukuun ottamatta ääri-ilmiöitä (kuten huippu-urheilua) kukaan ei häviä, vaikka saisi päihinsä ottelussa.

9. joulukuuta 2008

Väittelyä



Tänään väittelee Lappeenrannassa taas yksi henkilö, joka on kulkenut pitkään porukoissa. Kuvassa on Lappeenrannan teknillisen yliopiston kauppatieteen osaston siipirakennus, jossa sijaitsen, kun sijaitsen siellä.

Opponentti tulee Australiasta, professori Brian Fitzgerald. Siellä ja Uudessa Seelannissa on nykyisin rajua asiantuntemusta. Kaunis tapa edellyttää, kuten tässäkin tapauksessa, että ennen professuuria suoritetaan korkeat tutkinnot myös muualla maailmalla, Brianin tapauksessa Harvardissa ja Oxfordissa.

Ja loppuviikosta väittelee Ville Oksanen, mutta hän on ollut viime vuodet professori Juha Laineen putiikissa ja siten poissa HIITin lähipiiristä.

Frakille tulee käyttöä.

Vaatekomerossani on varman radonia tai muuta myrkyllistä ainetta, koska 1992 hankittu frakkini, joka oli jo kaksi vuotta sitten lähinnä naurettavan näköinen, ei mahdu ensinkään päälle.

Rouvani keksi Pohjoiselta Hesperiankadulta aivan mainion liikkeen, jossa myydään juhlapukuja alle kolmanneksella siitä hinnasta, minkä joutuisi pulittamaan Stokkalla. Lisäksi siellä osattiin neuvoa sellainen ihme kuin korjausompelija, joka trimmasi lahkeet nopeasti ja halvalla.

Ellei joku tietäisi, frakki ja suomalainen tohtorinväitös on jokseenkin harvinaislaatuinen tilaisuus, ja vierasmaalaiset opponentit heilahtelevat usein epäuskon ja raivon välillä pukeutuessaan kilpatanssijan vetimiin.

Tohtorinväitöksen yksi tarkoitus on saada sija tutkijamaailmassa, tässä tapauksessa kansainvälisessä tutkijoiden joukossa, jossa vallitsevat omat erikoiset viittausjärjestelmät, vihamielisyyden ja ystävyyden lait.

Tohtoriksi tulevalla on oltava sen verran vankat tiedot alan yleisistä opeista, ettei hän rupea käymään laajaa keskustelua esimerkiksi… teos-käsitteestä.

Tiedän kieltämättä yhden väitöskirjan, jossa kirjoittaja pohtii vakavissaan, onko kaivo maa- vai vesialuetta.

Muuan kiihtynyt kansalainen ärjäisi kerran: laki pitää kirjoittaa niin selvästi, ettei mitään lakimiehiä tarvita.
Onhan se näinkin.

Mutta kun tuota tavoitetta ei ole päästy toistaiseksi lähellekään, lakimies joutuu sitten toimimaan ihmisen vajavaisuuden vertauskuvana ja lihaksi j vereksi muuttuneena tyhmyyden tiivistymänä.

Professorikunta pysyy enimmäkseen ojennuksessa muistaessaan alan kolkon opin, jonka lausui ääneen muuan saksalainen 1800-luvulla: pari lainsäätäjän sanaa – ja kokonaisista kirjastoista tulee makulatuuria.

8. joulukuuta 2008

Idea ei ole suojattu



Se riippuu tietenkin siitä, mitä ’idealla’ tarkoitetaan.

Jopa juristi huutele joskus – tekijänoikeutta ja patenttioikeutta ei saa sekoittaa. Patentti suojaa ideaa.

Vastaan tähän aina: nolla pistettä.

Tekijänoikeus suojaa sellaista persoonallista muotoa, johon tekijänoikeuslain tarkoittama jokin on muokattu, jollaisena se on ilmaistu. ’Muoto’ on kieltämättä Aristoteleen sanoja ja idea Platonin, mutta tässä ’muoto’ tarkoittaa havaittavaa ja toistettavaa. Tekijänoikeuden kohde on yleensä välittömästi tai tallenteelta aistittavissa ja eräissä tapauksissa ulkomuistista toistettavissa.

Tekijänoikeudessa ’idea’ on esimerkiksi ajatus eläinten parissa kasvaneesta lapsesta, josta kasvaa suurikin sankari. ”Tarzan” ei todellakaan ollut ensimmäinen versio tästä. Rooman uskonto perustui samaan ideaan. Suden ruokkimia pikkuisia oli kaksi, Romulus ja Remus.

”Teräsmiehestä” käytiin Amerikassa oikeutta. Salaperäisiä, esimerkiksi ulkoavaruudesta peräisi olevia voimia ja valehenkilöllisyyttä käyttävä päähenkilö oli pelkkä idea, joka ei saanut suojaa.

Tarzan ja Teräsmies on tässä tarkoitettu vetoamaan arkijärkeen. Eihän se voi toisin olla.

Patentti on hiukan vaikeampi.

Alumiini on alkuaine. Alumiinin eristäminen bauksiittisavesta oli idea. Alumiinin käyttäminen erinäisiin rakenteisiin oli idea. Alumiinia käytettiin niin ahkerasti lentokoneisiin, että sitä nimitettiin (Suomessa) joskus ”lentokonemetalliksi” tai ”kevytmetalliksi”.

Alumiinin teollinen valmistusmenetelmä saattoi olla patentoitava keksintö.

Kinkkupaperi eli hopeapaperi eli alumiinipaperi ja ”folio” ovat ideoita. Silikonin lisääminen puhtaaseen selluloosapaperiin oli patentoitava keksintö (yli 200 astetta syttymättä kestävä ”leivinpaperi”).

Aramidikuitu ”Kevlar” oli patentoitava keksintö – se oli uusi aine. Kuitumainen lasi ei ollut keksintö. Monien ohuiden kuitujen tavaton vetolujuus oli tieteellinen oivallus. Kuituvahvisteinen polymeeri eli kaupan ”lasikuitu” oli patentoitava keksintö.

Joko lukija on sekaisin?

”Idean” mahdollista patentoitavuutta tutkittaessa ensimmäinen kysymys on ”miten”. Englanninkielisessä juridisessa kirjallisuudessa on käsitelty yli 150 vuotta idea – ilmaus –kaksijakoa. (Idea-expression dichotomy.) Idea on asia erikseen, mutta miten siitä tehdään jotain uutta, keksinnöllistä ja teollista, on tärkeä kysymys. Jos se on ratkaistu, tulos voi olla patentoitava keksintö.

Tietokoneohjelmia koskeva EY:n vuoden 1991 direktiivi sanoo suoraan, että taustalla oleva idea ja periaate jäävät tekijänoikeussuojaa vaille. Sama koskee itse asiassa patenttisuojaa.

Euroopan Patenttiviraston ohjeissa ja verkosta löytyvässä Patentti- ja rekisterihallituksen julkaisemassa Patenttikäsikirjassa tähdennetään käsiteparia ’tekninen ongelma’ – ’ongelman ratkaisu’.

Edelle kirjoitettuun – alan alkeiden esitykseen – liittyen yleistän, että ’idea’ on usein hyvin lähellä ongelman hahmottamista. Patentoitava keksintö on sitten tuon ongelman toteutettavissa ja toistettavissa oleva ratkaisu.

Patenttioikeutta koskevien selvitysten sotkuisuus johtuu yksinkertaisesta syystä. Me alan juristit pidämme yllä valkoista valhetta patenttialan yhtenäisyydestä. Patentin ja keksinnöt käsitteet olisivat muka yhtenäisiä tai johdonmukaisia.

Se ei pidä paikkaansa senkään vertaa kuin esimerkiksi rikos- tai hallinto-oikeudessa; tiedämme tyydyttävän tarkasti, mitä tarkoittaa ”tappo” ja mitä ”arkaluonteinen henkilötieto”. ideaa, keksintöä ja patentoitavaa keksintöä emme todellisuudessa osaa kuvailla välttävästi.

Siksi lävitse rehellinen tapa on tunnustaa, että nämä käsitteet ovat historiallisia ja elinkeinoelämän omaksumien käytäntöjen hapattama. Jopa lain selvien sanojen vastaavasti tulkinnat ovat virastoissa ja tuomioistuimissa ennen kaikkea omaksutun perinteen mukaisia eli historiallisesti oikeita.

Valitettavasti myös tekijänoikeuden puolella on aikamoinen määrä yleiskielen vastaisia merkityksiä.