Sivun näyttöjä yhteensä

31. elokuuta 2007

Antille


Kun olen päättänyt käyttää blogia myös henkilökohtaiseen kirjeenvaihtoon ja omiin tarpeisiin, en päätöstäni pyörrä.

Onnea 50-vuotispäivänäsi.

Tapaamme sitten illalla.

Kun tulin Otavaan töihin, Sinä menit seitsenvuotiaana kansakouluun. Tämä ei valitettavasti riitä itsekorotukseen, koska maajalassa on otavalaisia, jotka tulivat sinne töihin 1930-luvulla ja ainakin yksi pirteä henkilö Munkkivuoressa, joka tuli passaamaan ja suitsimaan Otavan herroja 1952. Ropponenkin otti ja kuoli.

Mutta jotain on tämäkin 43 vuoden yhteys ja sitä edeltänyt yhteistoiminta eri henkilöiden kesken, joka lienee alkanut 1911. Tuolla jälkimmäisellä tarkoitan oikeudellista konsultaatiota, joka jatkui viimeksi viikko sitten. Ja Otavassa on työssä tytär ja oli vaimovainaja, 1964-1994, ja sai kaikenlaista aikaankin. Ja yksi serkku.

Kotona on muistoesineitä - hävittämiseltä pelastettu Aalto-tuoli, jolla kirjailijat istuivat jo 30-luvulla odottamassa sopivaa herraa kirjoittamaan vaaleanpunaisen lomakkeen "ennakosta" eli siis vipin. Ja Kellarikeisarin hallusta yhden markan kauppahinnalla hankittu kirjahylly. Saattaa löytyä myös anastettua konttoritavaraa ja löytyy pakka pahvikortteja, joissa lukee minun nimeni ja asemani, "kustannustoimittaja", painettu Uudenmaankadun kohopainossa 60-luvulla.

Sanotaan nyt sivullisten lukijioiden valistukseksi, että oma panokseni on ollut kautta aikain vaatimaton. Mutta ei ole toisaalta koskaan paiskottu ovia.

Osaksesi tuli osoittaa ilmankin typerä sukuyhtiöiden kaava vääräksi - ei se mene niin, että luoja, säilyttäjä ja tuhoaja ovat minkä tahansa organisaation kolme peräkkäistä sukupolvea, kuin hindujen jumaluudet. Olet Reenpään nimen kantajana toimitusjohtaja neljännessä polvessa. Sikäli kuin tiedän, tuho ei tuiki, vaikka eräät ovat odottanut yhtiäryhnmänne pikaista haaksirikkoa ja vuosikymmeniä.

Ei sillä. On muitakin esimerkkejä, kuten kaimasi Antti Herlin - neljäs polvi niin ikään.

Ei käy kateeksi, koska olet joutunut täyttämään suuria saappaita. Toisaalta käy kateeksi, sillä tuo aitojen perheyhtiöiden perinne on hieno.

Yhtiö on kuin maatila ennen vanhaan. Ei sellainen ollut kauppatavaraa eikä sitä voinut myydä yhtä vähän kuin voi myydä lihasuikaleita selästään. Sen voi vain periä ja jättää perinnöksi.

Otava on Suomen arvostetuin pieni yhtiö. Kustannusliike on surkean pieni; sen tiedämme. Yhtyneet Kuvalehdet ei sitten olekaan niin pieni, mutta voi olla, että sillä on edessään livettäviä pitkospuita.

Joitakin poikkeavia käsityksiä on esitetty, mutta kyllä kirjallisuus on maailman hienoin asia. Omakielinen kirjallisuus on juuri se, mikä pitää porukoita yhdessä, se on se, mikä kukoistaa huonoina aikoina ja se on se, joka ryömii esiin raunoista todella vaikeiden aikojen mentyä.

Insinööreille ja talousmiehille ei yleensä parane mennä puhumaan kirjallisuudesta (siis kaunokirjallisuudesta), mutta kyllä hekin oikeastaan tietävät, että tiede ja koneet ja raha tulevat ja menevät, mutta yhteisesti koettu kieli jää.

Aion ojentaa illalla arvolleni sopivan lahjan, nimittäin nipun varhaisvuosien The Simpsons -DVD-levyjä. Perhe kuin perhe. Levyt on hankittu hienostoliike Anttilan tarjouksesta ja kuitti on tallella, jos teillä sattuisi olemaan ne.

Asiassa on näetsen käynyt niin, että olen ostanut saman satsin nyt neljännen kerran muutaman kuukauden kuluessa. Etenkin lapseni ovat kuljettaneet niitä kiinteistöstä ahkerasti.

Siitä päättelen, että niissä oikeasti on jotain. Nykyisemmät Simpsonit ovat mielestäni vastenmielisiä tai erittäin vastenmielisiä. Nuo vanhat, joita itsekin katselimme, kun eräät lapsemme olivat oikesti pieniä, näyttävät sisältävän osan perhe-elämän muistoja.

Sellaisia ihmisiä on, joille perhe-elämä on iso asia, siis ei dynastia, vaan perhe.

Ehkä tuosta amerikkalaisesta televisioviihteestä nousee hyviä muistoja. Toivon niin.

Ja DVD ja elokuva lähinnä siksi, että suutarille on paha viedä kenkiä tuliaisiksi, saatika sitten suutarin lapselle.


Ja muille lukijoille vielä tähdennyksenä: kulttuurielämä ja teollisuus ei ole pelkkää kirpputoria, jossa mikä tahansa olisi myytävänä. Hommissa on mukana jokin määrä henkilöitä, joiden kasvot ja nimet eivät ole erikoisen tunnettuja. Aika usein juuri heidän panoksensa on suuri.

Kuten tässäkin tapauksessa.

30. elokuuta 2007

Taksi

Muuan kommentoija sanoi, että taksi on viimeisiä säännösteltyjä elinkeinoja.

Ei se taida olla. Liikenteessä on paljon vanhaa hapatusta: rautatiet, lentoyhtiöt, linja-autovuorot. Posti menetti monopolinsa, ja kuriiriyhtiöt toimivat aika tehokkaasti.

Kauan sitten mutta hyvin muistamanani aikana ammattimaisesta liikenteen harjoittamisesta sakotettiin joka käräjillä ja poliisikin oli tarkkana. Paremmissa piireissä ja tiettävästi huonommissakin oltiin selvillä siitä, että kyydin antamisesta kaverille ei saanut ottaa maksua, korkeintaan bensarahat.

Tuo käyttäytymissääntö on edelleen voimassa. Luulisin tyrmistyväni, jos joku heittäisi minut Tapiolasta Helsinkiin ja sanoisi Erottajalla että se on sitten kolme kymppiä.

Suhtaudun suopeasti linja-autoihin ja takseihin mutta en kerro takana olevia keskeneräisiä ajatuksia. Tai kerron sen verran, että nykyisellä teletekniikalla voi sommitella aika mielenkiintoisia ajatuksia takseista ja busseista, jotka eivät kulkisi taajamissa reitin ja aikataulun mukaan, vaan tarpeen. Tosiasiassa Washington D.C.:ssä on sellainen systeemi ilman teknologiaa. Koko kaupunki on täynnä takseja, joissa ei ole mittareita. Hinta määräytyy kartalla osoitettujen kaupungin "sektoreiden" mukaan.

”Kauppamatkustajan dilemma” on ratkaistu muuallakin kuin systeemilabran laskuharjoituksissa. Yksityisautoilu suuremmissa taajamissa on taatusti ongelma.

Minua ilahduttaa erikoisesti Day-Glo eli Länsiväylää ajavien bussien uudenlainen, amerikkalainen otsikointi. Näillä silmillä sitä vanhaa tekstiä ei tahtonut nähdä ennen kuin oli myöhäistä. Nykyisin teksti ”Kirkkonummi” näkyy niin kaukaa että ehtii ruveta huitoman ajoissa. Day-Glo on ”mustavalkomaali”, jota valaistaan takaa lähinnä ultraviolettivalolla.

Takseihin ei pitäisi puutua, kun etenkin blogi Elämää ratin takana kattaa aiheen etevästi ja on saavuttanut suuren suosion.

Sana kumminkin on kiinnostavaa. Eri keskustelupalstoilla näyttää jatkuvan keskustelu etenkin siitä, liittyykö meille tuttu taksi tavalla tai toisella Saksassa ja Itävallassa kauan postimonopolista nauttineen kreivillisen ja ruhtinassuvun Thurn und Taxis nimeen. Suvun vaakuna on tässä kuvana.

Moni näyttää olevan varma, että ei liity. Yksityiskohtaisia perusteluja en tunne. Toisaalta: onhan mäyräkoirakin eri kielillä Dachs tai tax (ruotsi).

Sananselityksistä usein oikea on kuivakiskoisin. Tässä tapauksessa se olisi ”taksamittari”, jolloin kantasana olisi ”taksa”, joka on peräisin suorastaan latinasta. Lähellä olevat sanat tarkoittavat veroa. Luukkan evankeliumin joulutarinan ”verollepano” tosin oli ”apographein” eli jonkinlainen henkikirjoitus.

Saksassa vuokra-auto taitaa olla vieläkin joskus ”Droschke” ja moni nuorempikin suomalainen tuntee hevosaikakauden venäläissanan isvosikka tai vossikka. Englantilaisten hevospelien nimiä ei tunne kukaan - minä tunnen jollain tavalla parikymmentä eri sanaa, mutta se on hyvin pieni osa. Itse asiassa "Sherlock Holmes -mallinen" vuokra-ajoneuvo oli kyllä aika näppärä keksintö.

Toivottavasti ”Elämää ratinan takana ” esittää katsauksen taksirengin elämään menneinä päivinä. Tai ehkä ei esitä, koska J. Alfr. Tannerin laulu ”Vosikan renkinä” on seksuaalisesti syrjivä. ”Olkoon menneeksi vaan, kunhan pussata saan…

Englannin ja etenkin Yhdysvaltojen ”cab” on cabriolet eli kevyt ajoneuvo. Kantasana näyttäisi olevan ”vuohi”, capercolus.

Englannin (Lontoon) taksi ovat asia erikseen, siis nämä, jonka merkki todellakin on LTI. Yllättäen asiasta löytyy lisätietoa hakusanalla hackney carriage, joka johtaa kysymykseen ystävälleni Pekka Himaselle.

Olisi hakkerointi eräänlaista vuokra-ajoa? Tosin ”Hackney coach” esiintyy brittilähteissä jo 1000-luvulla eli selvästikin ennen Internetiä, muta ”hack” on edelleen mm. senttari eli rahasta toimiva erinäisten töiden tekijä.

Käsitykseni tietokoneslangin kehittäjien kirjasivistyksestä ei ole korkea. Omituisia ammattitermejä on paljon. Niin kuin kernel, siemen. Miksi ei itu? Eikä olisi hauskaa, jos tietokoneessa olisi lusto?

Sitä olen jäänyt miettimään – vanhemman poikani kanssa asiasta keskusteltuani – milloin verkkomaailmaan ilmestyvät hyödylliset ”hakkerit” eli kirjurit, jotka laativat pyynnöstä ja maksusta muodon ja sisällön puolesta moitteettomia rakkaus-, haukkuma- ja muita kirjeitä.

Siinä voisi olla tuoteaukko. Sotien aikana tällaiset palvelut olivat hyvin kysyttyjä, ja meitä on edelleen pitkä rivi myöhempiä ammattikirjoittajia, jotka olemme hankkineet perusammattitaidon kirjoittamalla koko lukion kotiaineet. Oma taksani oli kaksi askia pikkubostonia tai pussi Retkun Sotkua (piipputupakka – Rettigin sekoitus).

29. elokuuta 2007

Checker

Jouduin ottamaan selvää, mikä on trolli blogeissa. Yllä kuva. Trolleja ja viaton lukija.

Patenttitrollit olisin tuntenut. Olin lievästi yllättynyt, että heikäläisistä löytyi Wikipediasta artikkeli ja lisäksi lista.

Kuten huonot koomikot sanovat:"But, serious - folks..." Eli vakavasti sanoen "patent troll" on sekin lähinnä haukkumasana tai slangi-ilmaus, joka rinnostuu lähinnä kirosanoihin - joku ei nyt tykkää jostain.

Mutta koulubussit tuovat mieleen taksit, ja olen joskus miettinyt, missä olisi aineistoa keltaisista takseista (Yellow cab), joita nimestään edelleen sangen tunnettu John Hertz pyöritteli jo 1910-luvulla.

Checkers nyt ainakin on mutkikas nimitys. Tuo shakkilautakuvio, jota brittipoliisit käyttävät jostain käsittämättömästä syystä tunnuksenaan, oli lähes vuosisadan taksien tunnus keltaisen värin ohella.

En viitsinyt ottaa "Taksikuskin" De Niro -kuvaa, jonka kaikki tuntevat. Se on Imdb:ssä.

Checkers on lisäksi jo toimintansa lopettaneen yhtiön nimi ja pitkään toimineen autotehtan nimi.

En voi väittää olevani varma asiasta, mutta Checkersit tuskin olivat varsinaisia laatuautoja. Euroopan ja Yhdysvaltojen yksi ero on suhtautuminen takseihin - en muista koskaan nähneeni Amerikassa siistiä ja hyväkuntoista autoa normaali taksissa. Limousine-palvelu on sitten asia erikseen.

Luullakseni maailman ylellisimmät taksiautot ja maailman toiseksi parhaat taksinkuljettajat ovat Suomessa.

Tämä saattaa liittyä verotukseen, mutta en ole varma. Arvaukseni on, että Popeda-kauden jälkeen taksikuskit saivat tuonti- ja ostolupia länsiautoihin, ja valinta kohdistui varsin usein Mersuun - siis jo 50-luvulla.

Amerikkalaisten autojen tuonti oli kumman nykivää. Senkään syytä en tiedä. Eräissä vaiheissa ihan normaaleja jenkkiautoja myytiin - isoisällä oli Ford Custom ja naapurin mattotehtailijalla oli Henry J. ja sen jälkeen Kaiser. Eräällä kunnanlääkärillä oli Buick.

Sitten amerikkalaiset katosivat kuvasta aika perinpohjaisesti.

Ilman Kaurismäki-kulttuuria suhtautumisemme amerikkalaisiin autoihin voisi olla aivan erilainen. Mutta näin minä aikoinani näitä bensarosvoja. Kun avasi kaasuttimen auton käydessä, näky oli sama kuin olisi vessan vetänyt.

Lontoon taksi on tietääkseni Austin/Morris -ryhmän loputtoman suurina sarjoina valmistama värkki, jonka suurin rakenteellinen nopeus on jotain 80 km tunnissa. Siinä ei ole tavaratilaa, vaan kamat ovat suunnattoman suuressa matkustajatilassa. Itse olen tuon autotyypin suuri ihailija ja kuulisin mielelläni, onko niiden moottoreille tehty mitään eli mahtavatko olla pahojakin saasustuttajia.

Mutta amerikkalainen vaihtoehto on amerikkalainen vaihtoehto. Koulubusseja valmistivat monet eri yhtiöt ja yhtiöryhmät, kuitenkin aina samanlaisina. Keltaisia takseja oli niide loiston päivinä monia merkkejä, ja tuo tunnettu Checker taisi olla vain yksi monista.

Tällä kirjoituksella haluan mainostaa juridiikan, immateriaalioikeuden pikku hiljaa käyttöön ottamaan termiä trade-dress. Se ei ole trade-mark eli tavaramerkki, vaan yhtenäinen kokonaisilme - niin kuin Mäkkäri.

Luultavasti "keltainen taksi" oli varhainen trade-dress ja monessa mielessä varmaan asiakkaille kätevä. Taksit olivat taatusti eri näköisiä kuin kaikki muut autot. Ranskassa oli tehty samaa (Renault) jo ennen maailmansotaa, mutta suhteellisen lyhyen aikaa. Rautateillä on itsestään selvää, että junat ja vaunut ovat standardin mukaisia eivätkä yksilöllisiä. Lnetoliikenteessä taas trade-dress toteutetaan maalaamalla ja logoilla.

Mielenkiintoista?

Suomessa oli Checkereitä sotien jälkeen. Niitä toi maahan ainakin S.P.J. Keinänen, kilpa-autoilija, nastarenkaan kehittäjä (tai keksijä) ja liikemies.

Hänen väitetään lanseeranneen autokorjaamojen pyhän lauseen, jonka lingottiin asiakkaille, kun he tulviat valittamaan juuri "uutena" ostamataan autosta, joka oli siis osoittautunut taksissa loppuun tahkotuksi:

Missä on elämää, siellä on kolinaa!

28. elokuuta 2007

Kiltti kirjoitus

Opin Kaliforniassa pitämään amerikkalaisesta autoilusta ja autoistakin. En olisi uskonut sitä itsestäni, mutta kaverin Pontiac, jota sain lainailla, oli Malibun ja Los Angelesin välilläsitä itseään. Eivät loppuneet sylinterit kesken eivätkä hevosvoimat.

Myös automaattivaihteeseen rakastuin.

Maailmassa on paljon liian tuttua, sellaista jonka merkitystä on vaikea tajuta. Tunnen rotuerottelun lopettamisvaiheen oikeustapaukset ja sen todella rajun ratkaisun, jolla U.S. Supreme Court toteutti perustuslaillisen vallankaappauksen ja määräsi koulukuljetukset uusiksi niskoittelevissa Etelän osavaltioissa.

Termi "busing" eli pakkokyyditseminen oli paljon esillä 60-luvulla Arkansasissa ja muualla - esimerkiksi Los Angelesin Pasadenassa. Tuomioistuin määräsi, että erirotuisia lapsia on opetettava yhdessä, ja kun koulupiirit vastasivat, että ei satu olemaan, vastaus oli julma: etsikää jostain ja kuljettakaa.

Taustalla on se liian tuttu asia, joka on meille tuntematon, eli amerikkalainen koulubussi. Meillä ei ole koskaan ollut mitään vastaavaa, vaikka kouluihin on tultu bussilla ja taksilla.
Ajatuksen takana oli nebraskalainen kasvatustieteilijä Frank W. Cyr, joka nostatti aatteen vuonna 1939.

Suhteellisen uuden tiedon mukaan Yhdysvalloissa on joka päivä liikenteessä 450 000 koulubussia. Ne jotka tulevat kouluun limousinella tai vanhempien kyydissä, haluavat erottua joukosta. Koulubussi ja koulun piha ovat ne tasa-arvon tantereet, joita eilisen kirjoituksen kommenteissa haettiin muun muassa reserviupseerikoulusta.

Kun aloin ajaa autoa Amerikassa, ensimmäiseksi kallooni taottiin, että pysähtyneen koulubussin ohittamisesta lähtee kortti per heti. Niissä on nykyisin puomi, joka ulottuu keskiviivalle. Kukaan ei ohita.

Toinen asia, jonka amerikkalaiset neuvoivat minulle, oli Zebra Crossing - näkyvästi merkitty suojatie. Jos jalankulkija saa tossunsa kadulle ennen autoa, reitti on hänen ja liikenne pysähtyy. Tarkkailin tätä kauan Santa Monicassa, jossa on todella paljon suojateitä ja jalankulkijoita toisin kuin Los Angelesissa yleensä. Tilanne oli sama esimerkiksi Culver Cityssä, joka on sekin kiva paikka.

Jalankulkija on turvassa. Päälle ei ajeta. Kun tähän asiaan lisää moottoriteiden kulttuurin eli sen, että päättäväiselle henkilölle tehdään aina tilaa jonossa, se on todella jotakin. Hurjastelijoita ei tuntemillani moottoriteillä näe, koska ne ovat niin tukkoisia. Hurjastellen ei pääse mihinkään. Mutta tulo liittymästä esimerkiksi 11-kaistaiselle moottoritielle (L.A. Downtown) vaatii siis uskallusta. Sitten siihen tottuu. Ja motari on kymmenen kertaa nopeampi kuin "surface" eli katuverkko.

Amerikkalainen koulubussi, lukemattomista elokuvista ja valokuvista tuttu, on tiettääkseni yhtä hyvin rakennettu ja suunniteltu kuin lontoolainen taksi. Peilejä on joka paikassa niin että kuolleita kulmia ei ole, ja jopa bussin kori oli amerikkalaisittain epätyypillisesti alkujaan suunniteltu kestämään, vaikka auto menisi nurin.

Niinpä tämä kulkuneuvo on ylivoimaisesti turvallisen maalikenteen väline.

Romantiikassa "vinttikoira" (Greyhound) vetää mukanaan haaveellista ilmapiiriä. Mutta koulubussi tihkuu nostalgiaa ja lapsuuden viattomuutta.

Ja ne tuomioistuinten päätökset eivät olleetkaan niin mielettömiä, sillä kyllähän se kaupunkialueella on hiukan samantekevää, mistä lapset kerätään kouluihin.

Toisin sanoen school bus on teollisen suunnittelun ja vieläpä sosiaalisesti suuntautuneen julkisen palvelun mestarinäyte - samaa luokkaa kuin läkkipeltinen roskatynnyri, joka vaikutti 1800-luvulla ratkaisevasti kaupunkien terveysoloihin, tai brittien kehittämät valurautainen postilaatikko ja puhelinkoppi.

Helsingin Kaupungin Liikennelaitos on tiettävästi aiheellisesti erinomaisen hyvässä maineessa. Mutta keltaisia busseja ei ole - ja ennen vanhaan keltaiset olivat postiautoja.

27. elokuuta 2007

Ilkeä kirjoitus

Hannu Marttila kirjoitti HS:n blogissaan kollegansa Ovidiuksen tavoin metamorfooseista eli muodonmuutoksista:

”Lehtikelit ovat alkaneet. Kirjallisuudesta kirjoittavalle irtolehtiä on luvassa harva se viikko. Toiset kustantajat suosivat metamorfoosin seuraavaa kehitysvaihetta, nidottua, mutta kannetonta ja leikkaamatonta blokkia (jota ei pidä sekoittaa kirjalliseen alkulimaan, blogiin). Niiden tarkoitus on kuitenkin sama: antaa kriitikolle mahdollisuus lukea huolella, parhaassa tapauksessa kahteenkin kertaan piakkoin ilmestyvä teos ja kirjoittaa siitä arvostelu jo ilmestymispäivän lehteen.”

Kirjallinen alkulima…

Kiitos nyt tästäkin vähästä.

Kielikuva tarkoittaa, että joidenkin miljoonien vuosien kuluessa blogista voisi kehittyä peräti kirjallisuutta. Alkulima, josta Haeckel käytti nimitystä Urschleim, ja T. Huxley Bathybius, oli tieteellinen väärinkäsitys tai petos. Sen piti olla epäorgaanista ainetta, jota löytyy merenpohjasta. Sillä on se ominaisuus, että se synnyttää omia aikojaan elämää, siis toisin kuin esimerkiksi Helsingin Sanomien kulttuuriosaston julkaisemat kirjoitukset. Hannu on kulttuuriosaston toimittaja. Kuten tästäkin katkelmasta ilmenee, hän seuraa valppaasti ajan ilmiöitä.

Pohjolan Alkibiades Jr. on silti joutunut herättelemään lehtiväkeä, joka onkin ansiokkasti rientänyt kiittämään hänen erinomaisuuttaan, josta asianomainen itse, Björn Wahlroos siis, näyttäisi olevan täysin samaa mieltä.

Tapa on ikivanha. Rahamies ostaa maat ja mannut ja siirtää itselleen mahdollisimman suuren osan entisen omistajan maineesta. Wahlroosin tapauksessa kysymyksessä näyttäisi olevan luonteettomuudestaan kuuluisa G.M. Armfelt.

Toivottavasti ei ole päässyt käymään niin pahasti, että Kustaa Mauri olisi sekoitettu karoliini Karl Gustaf Armfeltiin. Yleensähän Armfelteja oli paikalla, kun tekeillä oli jokin todella suuri kansallinen onnettomuus, kuten Isoviha tai vetäytyminen Norjasta tunturien yli, maanpetos eli siirtyminen luottamuksellisten tietojen kanssa vieraan valtakunnan (Venäjän) palvelukseen, tai sitten vain kuten Alexander Armfeltin tapauksessa lojaali henkilökohtainen venäläistyminen tukkoaivoisen Nikolai I:n luottomiehenä.

Mutta ehkä Björn Wahlroos olisi se kauan kaivattu oopperanjohtaja? Hänhän on johtamistaidonkin erikoistuntija. G.M. Armfelt toimi myös siinä ammatissa ja julkaisi lisäksi näytelmän, jonka nimi oli veikeästi ”Tilaisuus tekee varkaan” (1783).

Oopperaharrastus ja oopperatanssiaiset osoittautuivat Armfeltin silloisen uskollisuuden kohteelle vaarallisiksi. Mutta ennen valitettavaa ampumisvälikohtausta Armfelt oli osoittautunut Kustaa III:lle kirjaimellisesti korvaamattomaksi. Hänen väitetään olleen mukana kiilapoikana, kun kuninkaalle valkeni kaamea tosiasia: kruununperillisen hankkiminen edellytti hankalaa, epämiellyttävää ja ennen kokematonta toimitusta hänen kuninkaallisen korkeutensa kuningattaren kanssa tämän sänkykamarissa.

Mutta ei huolta! Todellinen naisneuvos Armfelt riensi apuun.

Joskus sitä miettii, miten hallitsijasukujen olisi käynyt ilman opportunistisia adjutantteja.

Demokratiassamme ”kuninkaantekijä” ymmärretään yleensä toisin. Silti: seuraan kiinnostuneena, ymmärtääkö Wahlroos itse kapeataustaisena herraspoikana, miten vaativaa puuhaa kukkoilu on tällaisessa takapajuisessa ja salavihaisessa maassa.

Kaikesta edellä lausumastani tuli mieleen vielä viime päivinä tässä blogissa puheena ollut George Orwell.

Joku on toiminut kunniallisesti. Sangen merkittävä osa Orwellin kirjoituksia löytyy nimikkeellä COPYLEFT varustettuna osoitteesta:

http://www.k-1.com/Orwell/site/interaction/link.html

Toivoisin että Kasvi, Haakana ja ystäväni ja oppilaani EFFI:ssä panisivat asian merkille. Sellaista on aivan totta olemassa, että aikamme parasta politiikkaa ja moraalia koskevaa kirjallisuutta julkaisseen henkilön tekstejä on Internetissä vapaasti käytettävissä.

Suomesta en nyt ihan heti muista, että kukaan olisi luopunut edes tikkukaramellista maatessaan hajareisin tekijänoikeuksien päällä. (En tässä tarkoita tietokirjallisuutta, vaan kauno.)

26. elokuuta 2007

Huonokielisyyden opas

Tahdon antaa opastusta poliitikoille ja lehtimiehille, jotka haluavat oppia kirjoittamaan entistäkin huonommin.

Ensimmäinen harjoitustehtävä. Jossain kirjoitettiin kerran:

Taas minä tulin näkemään auringon alla, että ei ole juoksu nopsain vallassa, ei sota urhojen, ei leipä viisaitten, ei rikkaus ymmärtäväisten eikä suosio taitavain vallassa, vaan aika ja kohtalo kohtaa kaikkia. Sillä ei ihminen tiedä aikaansa, niin kuin eivät kalatkaan, jotka tarttuvat pahaan verkkoon, eivätkä linnut, jotka käyvät kiinni paulaan; niin kuin ne, niin pyydystetään ihmislapsetkin pahana aikana, joka yllättää heidät äkisti.

Stilisoi tämä ymmärrettävään muotoon!

Mallivastaus:

”Objektiivisesti ottaen menestys globaalissa kilpailutaloudessa ei ole välittömässä riippuvuussuhteessa synnynnäisiin ominaisuuksiin, ja loppupeleissä varallisuuden allokoiminen ei korolloi lineaarisesti yksilöllisten ominaisuuksien kanssa, koska aikajanalla kontingentit ilmiöt vaikuttavat merkittävästi toiminnan tulokseen siten ettei yksilö niinku kykene ennakoimaan riittävällä todennäköisyydellä tilanteen kehitystä lähimpien kvartaalien kuluessa, mikä vertautuu eläin- ja kasvikunnan biologisen eloonjäämistaistelun ilmiöihin, joissa ei-toivotut takaisinkytkennät eivät ole jäännöksettömästi eliminoitavissa.”

Tuomareille ns. malli (Kemppinen, Korkein oikeus jne., s. 401)

”A oli julkisesti väittänyt voivansa hajoittaa temppelin ja jälleen rakentaa sen kolmessa päivässä. A tuomittiin rangaistukseen tahallisesta jumalan pilkkaamisesta. Kysymys myös juutalaisten kuninkuudesta.

Ylimmäisten pappien Kaifaan ja tämän apen Hannaan syytteestä, kansanjoukkoa kuultuaan, maaherra oli, sikäli kuin vielä oli kysymys, lausunut, että Jeesus, jota myös nimitettiin Kristukseksi, oli, ilmoittamalla voivansa hävittää tässä kaupungissa olevan temppelirakennuksen kolmessa päivässä, sekä sen ohella aiheuttamalla yleisön keskuudessa sen käsityksen, että hän olisi juutalaisten kuningas, ja pitämällä yllä tätä erehdystä, syyllistynyt tahalliseen Jumalan pilkkaamiseen.

Jeesus ei ole käyttänyt hyväkseen hänelle varattua tilaisuutta vastineen antamiseen jutussa.

Maaherra on pääasian osalta lausunut, ettei hän ollut löytänyt yhtäkään syytä rangaistusvaatimuksen tueksi, pessyt kätensä ja tuominnut Jeesuksen menettämään henkensä kiduttamalla. Siihen asianhaaraan katsomatta, ettei muutoksenhaku ollut jutussa sallittu, maaherra oli, pääsiäisjuhlana tässä maakunnassa sovellettavassa armahdusmenettelyssä, vielä esittelyttänyt itselleen jutun kirjat ja katsonut, ettei ollut syytä muuttaa sitä lopputulosta, johon pääasiassa oli päädytty, joka ratkaisu jäi siten lainvoimaisena noudatettavaksi.”

= = =

Ulpianus (Dig. 1.10.) "Kuten Celsus määrittelee osuvasti, oikeus on hyvän ja kohtuullisen taidetta. Oikeus on vakaa ja horjahtamaton halu antaa kullekin, mikä hänen on. Oikeuden ohjenuorat ovat: elää kunniallisesti, varoa loukkaamasta toisia, antaa kullekin omansa. Oikeudentunto on tietoa jumalallisesta ja inhimillisestä, käsitys oikeasta ja väärästä."

(Iustitia est constans et perpetua voluntas ius suum cuique tribuendi. Iuris praecepta sunt haec: honeste vivere, alterum non laedere, suum cuique tribuere. Iuris prudentia est divinarum atque humanarum rerurum notitia, iusti atque iniusti scientia.)

(Ulpianus, k. 228)


25. elokuuta 2007

Villen ominaisuuksia

Epäilen että minun odotetaan kirjoittavan edes jotain poliisista poliisin valvojana, mutta enpä sitä tee. Tunnen Salmisen Markun, joten hänen henkeäsalpaavan omahyväinen heittonsa tarkastuksesta, joka jotenkin olisi kai pitänyt jo hänen edeltäjänsä tehdä, ei minua yllättänyt.

Enkä kirjoita alioikeuden päätöksestä internet-kunnianloukkauksesta, koska sitä kommentoi jo oppilaani Herkko - eikä ratkaisu ole lainvoimainen.

Kysyn vain, kuinka moni on pannut merkille, että erittäin merkittävistä laitoksistamme asiakkailleen tuntemattomian ja sulkeutuneina ovat pysyneet kustannusliikkeet.

Niiden historioita kutsutaan kirjoittamaan henkilöitä, jotka tietävät, mitä todellinen hienotunteisuus merkitsee, tai sitten eivät tiedä ylimalkaan mitään.

Helsingin Sanomien historiaa on tietääkseni kirjoitettu 50 vuotta, ja joskus Erkon arkisto on ollut käytettävissä, joskus ei. Ilta-Sanomien historia oli sellainen kuin arvasi odottaakin.

Minun mielestäni kolme sodan jälkeisen ajan kulttuurimurrosta ovat vaivalloisesti selvitettyjä. Linnan "Tuntemattoman sotilaan" yllättävä hyväksyminen WSOY:n ohjelmistoon on kuvattu - mutta kuinka moni käsittää tarinan. Omistaja-johtaja Jalmari Jäntti, jota tietävästi rohkaisivat Yrjö A. ja Lauri Jäntti, näistä jälkimmäinen itse kokenut rintamaupseeri, ei todellakaan ollut nopeuden, vapaamielisyyden eikä avarakatseisuuden perikuva. Ehkä pikemminkin päin vastoin.

Jaakko Syrjän ja nyt myös Yrjö Varpion kirjoista käy ilmi, että WSOY:n kustannustoimittajat ja eräät pienemmät herrat pitivät Linnan käsikirjoitusta joko arvottomana tai armottoman vaarallisena.

Otavalla oli Juhannustanssit-kriisi vaikeaan aikaan. Yhtiö oli jo huonoilla teillä ja taloudellinen superkriisi iski pari vuotta oikeudenkäynnin jälkeen.

Koska olin jossain määrin hommassa mukana, voin vakuuttaa, että Salama ja hänen kirjansa eivät alkuunkaan vastanneet vuorineuvos Kari Reenpään ajatusmaailmaa, joka oli ehkä hyvinkin lähellä kilpailijan, Jalmari Jäntin arvoja.

Mutta Otavasti tuli sananvapauden sankari vahingossa, ja lisäksi Salama osoittautui erittäin hankalaksi mieheksi auttaa.

Ja sitten oli WSOY:n valtataistelu eli Tarmion jupakka, jota moni on selostanut mutta toistaiseksi ei kukaan rehellisesti. Muuan juristikollega muotoili kerran, että äänestystikin meni yhtiökokouksesas niin täpäräksi, että äänet jouduttiin laskemaan kolme kertaa ennen kuin saatiin oikea tulos.

Ällistyin sanattomaksi, kun tapasin Hannu Tarmion pari viikkoa sitten. Hän jäi niin nuorena eläkkeelle, että hän hilppaisee nyt kevyesti ja samanlaisena kuin minä hänet muistan 80-luvulta. Täytyy muistaa pyytää Hannu radio-ohjelmaan - hänellä on Suomen paras puheääni ja erinomainen ulosanti.

Mutta haluan osoittaa sormella muutamia muitakin kuuluisia miehiä, joita kukaan ei tunne. Tammen Jarl Helleman on julkaissut joukon pikku muistelmia, jotka ovat painonsa arvoisia kultana. Hän oli edistysmielisen osuuskauppaliikkeen palkkaama ammattijohtaja Tammessa, alkujaan Kaari Utrion isän alaisena.

Jopa WSOY:n minun aikakauteni päätoimininen käännöskirjojen ostaja Matti Snell on samaa mieltä, että Hellemanin suhteet ja taito ostaa pian kaupaksi käyviä kirjoja, kirjallisesti ansiokkaita teoksia, oli ainutlaatuinen.

Käännöskirjallisuuden kannalta usein mainitsemallani Heikki A. Reenpäällä on ollut keskeisempi rooli kuin moni viitsii muistaa. Sellaiset nimet kuin vaikkapa nyt Camus ja Sartre, Nietzsche,Kafka ja Proust liittyvät monin tavoin häneen.

Tosin - tämä on salaisuus - kuuluisat ja pelätyt Otavan naiset pitivät Heikkiä koko kentän miesvartioinnissa. Heistä Maijaliisa Auterisen rannattomat tiedot ja Aili Palménin jokseenkin täydellinen saksan ja ranskan kirjallisuuden tuntemus ja kielitaito sekä Sirkka Rapolan henkilökohtainen panos merkitsivät erittäin paljon. Tarvittaessa nämä daamit vaikka käänsivät itse tai pyysivät ystävätärtään professori Maija Lehtosta suomentamaan vaikkapa Simone Weilia, jonka pääteos Painovoima ja armo siis ilmestyi suomeksi vuonna 1957. Se ei totisesti ollut silloin mikään kulttikirja.

Mutta siis WSOY - yhteen aikaan kirjakauppiaskiertueilla saattoi yhyttää kolme iloista humalaista, Ville Viksten, Rauno Velling ja Simo Mäenpää. Rauno siirtyi sitten muualle ja kuolikin. Nämä herrat eivät olleet missään nimessä juoppoja, vaan erinomaisia seuramiehiä, aikakauden edellyttämin lisukkein. Kirjakauppiaiden - usein naispuolisten - pitäminen pirteällä mielellä oli osa kustantajan ammattitaitoa.

Viksteniä huomaan miettiväni aika usein, ja nyt keskeiseksi osoittautunut Musil palauttaa aina mieleen Villen mutinan, miten vaimo oli ottanut hänestä valokuvan, kun hän oli nukahtanut aurinkoon "Mies vailla ominaisuuksia" vatsansa päällä. Tapaus sisältää piiloviestin: kustantaja eli Ville junaili Kristiina Kivivuoren tekemään tämän ylivaikean työn aivan uskomattoman suurenmoisesti.

Ja Ville ei ollut vailla ominaisuuksia. Hänellä oli jopa sellainen ominaisuus, että hän pystyi menestyksekkäästi painimaan Arto Paasilinnan kanssa, kun tämä tuli painimispäälle, eli usein.

Kustantajia tai johtajia tai toimittajia on kahdenlaisia. Maassa on tälläkin hetkellä joukko erinomaisia kustannustoimittajia, joista muutamat lähettävät minulle tämän blogin johdosta nimettömän uhkauskirjeen. He todella osaavat ammattinsa ja saavat useinkin tahtonsa läpi keksittyään jotain suomennettavaksi sopivaa. Mutta oikeastaan kukaan ei tunne heitä nimeltä eikä ulkonäöltä, ja kun he siirtyvät eläkkeelle, heidät unohdetaan.

Se toinen ja korkeampi asema sisältää mahdollisuuden omien valintojen tekemiseen ja toteuttamiseen. Tittelit vaihtelevat. Viksten oli kirjallinen johtaja, jolla oli valta perustaa sarjoja ja kelpuuttaa esimerkiksi jokin Kundera talon ohjelmistoon.

Kirjoitan tässä turvallisuussyistä vain käännöskirjallisuudesta, jota esimerkiksi kustannustoiminnassa merkittävät Hannu Mäkelä ja Martti Anhava eivät paljonkaan paimentaneet keskittyessään kotimaiseen kirjallisuuteen.

Muistelmia, esseitä ja tutkielmia "kustantajista" on niin vähän siksi, että suurin osa mahdollisista kirjoittajista on vihoissa tai huonoissa väleissä enemmistön kanssa. Erosin itsekin Vikstenistä vihassa, mutta syyn olen unohtanut. Ainakin Orwell ja Catullus, joiden kanssa käytännössä askartelivat Simo Mäenpää ja Touko Siltala, olivat kustantajalle kunniallisia hankkeita. Simo ja Touko olivat siitä erikoisia henkilöitä kustannusalalla, että he olivat molemmat aidosti sympaattisia (ja Touko on siis edelleen).

En halauisi olla kuulemassa, mitä Tarmio ja Viksten sanoisivat ajattelevansa WSOY:n nykyisistä näkymistä osana Erkon sangen kansainvälistä konsernia.

Tietyisti nämä herrat olivat vallankäyttäjiä ja tietysti heillä oli suosikkinsa ja inhokkinsa ja omat pikku omituisuutensa, mutta heidän aikanaan kustannustoiminta oli kansallismielistä. Suomalaiset henkilöt julkaisivat kirjoja suomeksi toisaalta ansaitakseen yhtiölle rahaa ja toisaalta kirjallisuuden vuoksi eli siksi että he antoivat kirjallisuudelle arvoa.

Viksten nimittäin ymmärsi kirjallisuutta ja piti kirjallisuudesta - ymmärtää ja pitää varmaan edelleen, mutta kun en ole tavannut enkä kuullut ainakaan kymmeneen vuoteen, käytän imperfektiä.

Ennen aikaan Gummerus ja Karisto olivat nuorten kykyjen uraputki. Karistollahan isännöi eräässä vaiheessa itse Erno Paasilinna. Pikkukustantajien kautta kiersivät ainakin Viksten, Rauno Ekholm, Juhani Salokannel, Ville Repo ja ties miten monet muut.

Gummerus oli näetsen eräässä vaiheessa Suomen paras kustannusliike, koska se onnistui tulemaan taloudellisesti toimeen nimenomaan käännöskirjallisuudella. Merkillinen suoritus! Karistollakin oli se tilikirjabisnes ja helsinkiläisillä tietysti oppikirjat.

Huomaan ettei tästä synny varsinaista ylistuslaulua menneisyyden kustantajille mutta sen sijaan tiukka väite, että ennen kustannusliikkeissä oli enemmänkin miehiä ja naisia, jotka osasivat lukea ja siis tunnistivat hyvän tekstin, kun joku asetti sen eteen ja poistui kunnioittavasti takavasemmalle suodaksen lukurauhan. Vikstenin kanssa voi aivan rauhassa keskustella esimerkiksi Henry Jamesin rakenneideoiden toteutumisesta Joycen novelleissa.

Sellaisiakin aikoja on eletty, että akateeminen kirjallisuudentutkimus on ollut siinä määrin saappaisiinsa nukahtanutta, että todellinen teoreettinen ja käytännöllinen asiantuntemus on asunut kustannusliikeissä.

On se erikoinen ammatti. Kukaan ei koskaa pystytä patsasta kustantaalle kuten ei arvostelijallekaan. Pitäisi kyllä.

Ei pystytä siksi, että kustantaja on muun ohella hiukan kuin hermotautien erikoislääkäri, joka joutuu tutustumaan sangen moniin hetkellä ja vaiheessa, jota asianomainen ei tuonnempana halua muistaa. Menestyvä akateemikko ei halua tunnustaa, että hän on ollut joskus persaukinen neurootikko. Politikko tai liikemies ei millään muotoa halua muistettavan, että hän tuli aikoinaan alistaneeksi käsikirjoituksensa kustantajan tutkittavaksi ja sai sen tulitikkurasian kanssa takaisin.

Jokainen marsalkka kantaa repussaan korpraalin jämiä. Yleensä ne on piilotettu huolellisesti, mutta ei aina.

= = =

Perun eiliset paskapuheeni. FoxIt Reader on kuin onkin hämmästyttävä ilmaisohjelma pdf-tiedostojen lukemiseen ja moneen muuhun. Ennenkuulumatonta!

24. elokuuta 2007

Hotakainen lyömässä

On tullut joskus sanotuksi jotain pahaa Hotakaisesta ja hyvää Tervosta. Kummallakin kerralla uhattiin järjestää liemiruokintakuntoon.

Tosin heillä on mielestäni molemmilla vanha suomalainen ongelma: teksti ei tahdo mahtua sivulle tai sitten sivut syövät tekstin.

Joku alan ihminen voisi puhua rakenneongelmasta. Sama vaiva on Arto Paasilinnalla ja sama oli Haanpäällä: luuli kirjoittavansa romaania, vaikka tekeillä olikin novelli.

Hotakaisen Finnhits-kirjanen ilmestyi tänään. Siihen liittyvän erikseen hinnoitellun ja sen hinnan arvoisen CD-levyn mukaan kysymys on pikkutarinoista elämän suurista taitekohdista. Luonnehdinta on huti. Sellaista sattuu sitä pesäpallossa.

Pelkkä "pikkuteksti" eli fragmentti on ongelmallinen, koska yleensä kirjallisuudessa kaksi tunnetta tai useampia kohtaa. Eheinkään tunnelmakuva ei ole runo, koska sellainen ei liikahda eikä siksi liikuta. Leinon "Nocturne" on hieno runo, koska maiseman jälkeen tulee sisään isoilla saappailla lyyrinen minä, joka ei sano murehtivansa, mutta uhkaa sitä vastoin väsätä sydämensä laulun.

Parhaita ovat kaivo-tekstit, joissa maa äkkiä aukeaa ja silmien alla on pelkkä pyörre.

Hotakaisen kirja kannattaa ehdottomasti ostaa ja lukea lähimmällä penkillä. CD on aarre: tekstit lukevat Niko Ahvonen, Paula Koivuniemi, Marjo Leinonen, Tuomari Nurmio, Lasse Pöysti, Jope Ruonansuu, Kari Tapio, Ritva Valkama, Maija Vilkkumaa ja Kari Väänänen.

Jostain vikistäkseni - näyttelijät lukevat häiritsevän paljon paremmin kuin muusikot. Ymmärrän tietysti vitsin. Tämä on irrallinen huomio, koska mietin jatkuvasti, miksi hyviä radioon puhujia on niin vähän. Uskon rajusti, että äänikirja tuli nyt jäädäkseen. Lukijoita tarvitaan.

Siinä olisi oivallinen toimi esimerkiksi Ylen reippaille eläkeläisille. Tarkoitan eräitä todella hyviä, joiden ääni ei ole personoitunut liiaksi.

Olen tilannut muutaman kalliin saksankielisen levypaketin. Heillä kun on se ääneen lukemisen perinne. Katsotaan sitten, kunhan tulevat. Brittien Shakespeare-levyt ovat joka tapauksessa aivan uskomattomien hyviä.

Mutta Hotakainen ja Suomi.

On tämä niin olennaista, että kustantajan kannattaisi lähettää pakkopullana kirja kaikille kansanedustajille. Tässä Hotakaisen "Spoon Riverissä" ovat enimmäkseen äänessä ne, joita valtavähemmistö ei kuuntele tai ole kuulevinaan.

Huumori on terävä ase. Sen ansiosta näitä syvän totisia tarinoita toivoakseni luetaan.

Näyte eli sitaatti:

Lukoil osti Teboilin, mutta ei sen asiakkaita. Venäläisyritys teki asiakaskartoituksen ja tuli siihen tulokseen, että heillä on jo omasta takaa samantapaisia. He halusivat välttää turhia päällekkäisyyksiä. Teboilin ikkunapöydässä ostajan päätös otettiin ilolla vastaan. Repa, Jukkis ja Tane ostivat sen kunniaksi santsikahvit ja jatkoivat symposiumia, jonka pääaiheina olivat bensan hinta, autoverotus ja pakolaispolitiikka. Bensasta ja autoista vallitsi yksimielisyys, pitkän keskustelun jälkeen pakolaisia päätettiin vastaanottaa neljä. Pääsyvaatimuksena kielitaito, taloudellinen valmius omistusasuntoon ja putkiasentajan paperit."

23. elokuuta 2007

Urheilu kansakunnan syöpä


Nyt sitten varmaan aletaan painaa juoksujalkineisiin värikuvia katkenneista jänteistä, paitoihin patologiseen tilaan pöhöttyneitä keuhkorakkuloita ja tuulipukuihin kirkasvärisiä kuvia sydämen ja verisuoniston sairaustiloista.

Urheilu on vakava sairaus, mutta poliittinen ja virkamiesjohto yrittää edistää sitä.

Selitykseksi ei riitä edes pohjaltaan epäluotettavien äänestäjien huomion kiinnittäminen todistetusti toisarvoisiin asioihin. Menettely on kontraproduktiivista, koska jotkut ihmiset todella vaalivat ja varjelevat kuntoaan sen sijaan että joisivat itsensä päättäväisesti hengiltä tai tikahtuisivat tukokseen hyvissä ajoin ennen eläkeikää.

Tämä on näet ensimmäinen kerta maailmanhistoriassa. Vai osaatteko kuvitella paavia juoksemassa?

Ensimmäinen maailmansota aiheutti näitä kohtalokkaita muutoksia.

Vahvuus oli tarkoittanut luonteen vahvuutta, sitkeys moraalista periksi antamattomuutta ja nopeus ajatuksenjuoksua.

Nyt kaikki muuttui.

Jutun urheilun luonnetta kasvattavista ominaisuuksista olet kokemukseni mukaan paskapuheita, samanlaisia kuin kirjallisuuden jalostava vaikutus.

Ennen sanottiin, että urheilu on pilannut monta hyvää ryyppymiestä. Nähdäkseni tuo käsitys on kyllä osoittautunut virheelliseksi.

Arvot muuttuivat. Aikanaan Mannerheimin paikalla nousi joku korkeushyppääjä, joka oli ollut myös hyvä hyppäämään tasakäpälää.

Mannerheim kuten itse asiassa yllättävän monet näkyvät valtiomiehet ja sotilaat, oli tehnyt myös fyysisesti uskomattomia suorituksia, mutta ei hikisissä halleissa eikä takomalla pakonomaisesti viattomia palloja, vaan ratsastamalla tuhansia kilometrejä halki Aasian ja vakoilemalla ja kartoittamalla, keräämällä esineistöä ja osoittamalla kykyä tulla toimeen hyvin arvaamattomienkin henkilöiden kanssa.

Aikaisemmin hän oli tullut tunnetuksi ratsastajana, jonka voitosta kannatti lyödä vetoa. Ratana oli Pietarin kaupunki, ja niillä kivillä ja siinä kosteudessa omat ja etenkin toisten luut ja kallot olivat vaarassa.

Mutta voitteko kuvitella Mannerheimia hyppäämässä korkeutta? Tai Ståhlbergia työntämässä kuulaa? Relanderia rekillä? Svinhufvudia hyppäämässä lentomäestä? Rytiä höyhensarjan nyrkkeilijänä? Paasikiveä aerobikkaamassa?

Ette voi.

Äsvinhuuti osallistui kyllä suojeluskuntien ampumakilpailuun, mutta niissä oli maalitauluna partaisen ryssän kuva, ja ellei joka kerta ollutkaan, niin mielessä se kyllä oli.

Sotilasurheilu oli nuorten miesten ammatti. Heidän oli pysyttävä kykenevinä puolustamaan muun ohella hitaasti liikkuvia tai muuten vain lihavia arvohenkilöitä, tarvittaessa jopa talvella.

Jotkut taitelijat ja muut huithapelit saattoivat valokuvauttaa itsensä suorastaan suksilla, mutta se oli nuoruutta tai rahvaan suosion tavoittelua.

Eino Leino ja Otto Manninen on valokuvattu uimasillaan Helkavirsikesänä Kangasniemellä.

Rohkenisinpa lyödä vetoa, että heillä ei ollut sekuntikello käynnissä.

Omaa käsitystäni äärirajasta kuvaa sotavuosien maaottelumarssi, johon valtioneuvosto osallistui kravateissa ja puolikengissä, paitsi Tanner, jolla oli monot. Mutta jo silloin käärme eli urheilujohtaja oli luikerrellut paratiisiin. Rangellilla oli hyvin epäilyttäviä kontakteja, ja Ramsay oli ensimmäisiä, jotka hairahtivat käsittämään hyvä ja arvokkaan purjehtimisen myös kilpailuksi. Kun vene on niin suuri, että kilpailija voi tuprutella sikaria ja heittä naamariin viskin toisensa jälkeen, meneehän se. Mutta 1920-luvulla oli kehitetty Norjassa ja Australiassa perkeleellisiä pikkuveneitä, joissa kaikkien oletettiin osallistuman köysien kiskomiseen.

Loppujen lopuksi olemme päässeet näihin asti aika vähällä, koska Koiviston lentopallo on urheiluksi aika viatonta. Mutta pahat tavat tarttuvat, ja Perkele käy ympäri kuin kiljuva jalopeura. Arkkipiispa Vikström syyllistyi jalkapalloiluun vallan nappulakengät jalassa, eikä sen jälkeen ole millään ollut mitään väliä. Ehkä seuraavassa kirkolliskokouksessa juostaan puolimaraton, esimerkiksi diakonissat yli 60 v.

Kyllä minä kuulen jupinan: golf.

Tämä Englannin kuningas, joka osoittautui sitten höyrypäiseksi myös naisasioissa, pelasi golfia, mutta siihen se jäikin. Edinburghin herttuan nuorempana harrastama hevospoolo ei ole urheilua, vaan ylhäisaatelin vanhastaan suosimaa eläinrääkkäystä.

Ensimmäinen valtiomiessarjan tosigolffari oli Eisenhower, ja hänestä tiedämme nyt lukuisten elämäkertateosten perusteella, että hän piti pilkkanaan puolta kansaa. Hän oli niin ovela, että ymmärsi näyttäytyä Bob Hopen ja vastaavien komeljanttareiden kanssa griineillä ja valehdella, että päivän puttaus oli hänelle tärkeämpi kuin kilpavarustelu.

Moni uskoi.

Mutta sitten tuli lisää urheilumiehiä ja niin kävi, että Yhdysvalloista alkoi kadota myös teeskennelty arvokkuus, jota kuitenkin kansallisamerikkalaiset (tarkoittaa intiaaneja ja eskimoita) olivat osoittaneet luontojaan.

Pikkulasten ja keskenkasvuisten nuorten jäljittely vakiintui muodiksi. Sana ”sport” tarkoitti muinoin huvittelua ja toisaikaista toimintaa - ”disport” .

En kyllä muista, että kukaan presidentti olisi virkakaudellaan maalannut aitaa tai seilannut omatekoisella lautalla Mississipillä…, mutta ehkä sekin vielä nähdään.

Se on todella valitettavaa että luonteen ja moraalin ansiot, joita ei voi mitata, punnita eikä kellottaa, ovat rappeutuneet vitsailun aiheiksi. Hyvän ruuan, oivallisten päihteiden, suitsuavien sikareiden ja viisautta antavien päiväunten (viittaan Churchilliin) sijaan on tullut velttohyppely ja taukoriipunta.

= = = = = = = = = = = = = = =

Päivän vihje:

Sellainen Sumatra PDF Viewer on oikeasti hämmästyttävä. Avaa tuhatsivuisen 10 Mb pdf-kirjan parissa sekunnissa. KVG

Jos aion lukea, avaan Acrobatilla, jossa on haku ja boomarks ja ties mitä. Joka toinen kerta, kun avaan pdf:n, vilkaisen esim. lainkohdan tai jonkin sitaatin. Sellaiseen tämä on ihana. Ilmainen, pieni ja kevyt softa.

Maailmassa on vielä hyviä ihmisiä, kun tekevät tällaisia.

22. elokuuta 2007

Huippujuristi

Kuvassa huippu. Huipulla käyminen on hengenvaarallista. Vuori tunnetaan nimellä K 2.

Kirjoitin tänään, ettei Rusin oikeudenkäynti kiinnosta minua eikä alkavaan oikeudenkäyntiin puuttuminen senkään vertaa.

Muuan kommentoija esitti MTV3:n saitilla niin hyviä kommentteja, että liitän nyt kuitenkin noihin ajatuksiin pari mietettä huippujuristeista.

En veisi omaa asiaani Sundströmille, vaikka hän on kuulemma mukava mies. Arvelan työskentelyä olen seurannut tuomarinpöydän takaa ja tiedän, että hänellä on harvinaiset taidot: kaivaa esiin asain ydin ja pysyä asiassa. En ole nähnyt hänen esiintyvän piippuhyllylle. Sundström sen sijaan on taitava keräämään aplodeja.

Asianajajan tehtävä ei ole väläytellä eikä myöskään pelastaa päämiestään linnasta eikä myöskään saada läpi hurjia vaatimuksia. Hänen keskeinen tehtävänsä on toimi tuomioistuimen robottikätenä oikeuskysymysten ja tosiasioiden selvittämisessä tai joka tapauksessa esittämisessä.

Juttu ratkaistaan soveltamalla lakia syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta 31.5.1974/422.

Laissa tarkoitettuna korvauksena maksetaan hyvitys kuluista. tulojen ja elatuksen vähentymisestä ja kärsimyksestä.

Laki on siis niukka ja hiukan vanha.

Huippujuristi joutuu pohtimaan, missä määrin vahingonkorvauslakia on sovellettava ja onko rikosvahinkolailla merkitystä asiassa.

Huippujuristi joutuu miettimään, millaista todistelua on aihetta esittää ja ennen kaikkea missä järjestyksessä.

Jos kantajapuoli lähtee liikkeelle laajalla rintamalla, vastaajan rooli on helppo. Kunhan istuu rauhassa ja vastaa vaatimuksiin kuhunkin kerrallaan.

Yleisön on vallannut kiihtymys. Se on ilman muuta huomioon otettava asia. Rusin ivaileminen tai kiusaaminen olisi virhe; sellaista ei näytä olevan tiedossa. Suojelupoliisin mollaaminen näyttää välttämättömältä, mutta siinäkin kuiva asiallisuus tehoaa parhaiten.

Tässä jutussa on mahdollisuus suuriin korvauksiin. Yleisön epäluulo on vuosisataista "ei korppi korpin silmää noki" -viisautta. Kannattaisi mennä katsomaan kuollutta tai sairas korppia. Toiset korpit nokkivat sen silmiä vimmatusti. En tiedä, mistä sanonta on peräisin. Ja taas virkamiehenä olen ollut monet kerrat nokkimassa toisia virkamiehiä niin että joskus on tuntunut siltä, että paljon vartija saa erikoisen kovan kohtelun.

Lensihän meiltä taannoin pääministeri kuin leppäkeihäs, rikokseen syyllistymättä mutta valehtelemalla. Ja pankkikriisin mainingeissa Juhantalo, joka sitkeästi väittää saamaansa tuomiota pikkuasiaksi. Sitähän se ei ollut.

Osa lehdistä luettavista vaatimuksista on sellaisia välillisiä vahinkoja, että puolustus eli valtio tulee ampumaan ne vaivattomasti alas.

Osa on selvää asiaa.

Huippujuristi osaa erottaa pääasiat sivuasioista.

Kun joku pääsee ammattikunnassa huipulle, on yleensä helppo löytää joukko nimettömiä lähteitä, jotka todistelevat, että ei se niin hyvä ole. Kunhan on ollakseen.

Mikä sitten on totuus asianajajan vaikutuksesta?

Kyllä se kuulkaa voi olla suuri.

Äärettömän harvoin asianajaja pystyy muuttamaan mustan valkoiseksi, mutta joskus kyllä on tilanteita, jossa tekninen syy rajoittaa vastuuta merkittävästi.

Voitin kauan sitten jutun osoittamalla, ettei oikeuskanslerilla ollut toimivaltaa painovapausrikoksessa ja syyte oli siksi jätettävä tutkittavaksi ottamatta.
Tiedän tapauksen, jossa suurlähettiläältä vaadittiin vahingonkorvauksia, ja korkein oikeus totesi, ettei valtiolla ollut puhevaltaa yleisessä tuomioistuimessa. Asiaa olisi pitänyt ajaa hallinnollisesti, ja mahdollisuudet sellaiseen olivat menneet.

Mutta tämäkin on anekdootti.

Vielä yksi näkökohta. Esimerkiksi Erkki-Juhani Taipale ei ehkä ollut ammattikuntansa hohtavin nimi, kun hänet kutsuttiin korkeimman oikeuden jäseneksi. Hän nimittäin hoiti tehtävän kuin tehtävän hienosti eikä esittänyt teatteria kollegoille. Ensimmäinen kysymys oli usein: mitenkäs me nyt tästä selviämme. Huonompien asianajajien ensimmäinen repliikki on yleensä: me olemme oikeassa emmekä anna tuumaakaan periksi.

Toisin sanoen oikeudenkäynneillä ei luoda uutta, parempaa maailmaa, vaan haetaan siedettävää ratkaisua vallitsevissa olosuhteissa.

Ne harvoin tähtijuristeiksi nimitetyt henkilöt, jotka toimivat tällä tavoin, saavat yleensä paljon arvonantoa kollegoiltaan ja tuomareilta.

Siis yllättäväksi tarkoitettu yhteenveto: hyvä asianajaja ei yleensä ole tappelusankari, vaan erinomaisen pelisilmän omaava mies tai nainen, joka etenee päämääriinsä eleettömästi.

Mahtoiko moni panna merkille, miten hyvin Bodom-järven murhajuttu ajettiin nyt viimeisimmällä (viimeisellä) kierroksella? Murhista syytetyn asianajaja, 1962 syntynyt Riitta Leppiniemi, on tällä hetkellä Suomen Asianajajaliiton puheenjohtaja.

Käyttäkää, ihmiset, hyviä juristeja, jos on pakko käyttää, mutta varokaa huippujuristeja. Tiedän muutamia kymmeniä, jotka esiintyvät oikeudessa kuin kapellimestarit: kaikki on järjestyksessä, kaikki on harjoiteltu, kaikki sisääntulot ja tauot ovat oikealla kohdallaan ja oma päämies pidetään kurissa ja herran nuhteessa.

Sellaisia tarvitaan. Eräät asiat ovat oikeasti, todella vaikeita. - Sitä emme vielä tiedä, osoittautuuko Rusin asia sellaiseksi.

Panen tähän loppuun esimerkin vaikeasta asiasta. Se on Ruotsin korkeimman oikeuden ratkaisu 1920-luvulta.

Kaksi humalaista herraa huomasi reelinkiin nojaillessaan, että veden pinnalla oli ikään kuin bensaa. Toinen sanoi, että paiskaapa palava tulitikku, niin katsotaan, mitä tapahtuu. Paloi laiva ja puoli sataa. Syy: bensiinisäiliöitä satamahallinnon valvonnassa puhdistamaan palkattu urakoitsija oli menetellyt huolimattomasti ja laskenut veteen bensiiniä.

Herrojen, urakoitsijan, kaupungin ja vakuutusyhtiön vastuu ja sen ulottuvuus?

Ette varmaan halua vastata, tekään, juristit. En minäkään haluaisi. Vastaus tosin löytyy Dufwan kolmiosaisen kirjan ykkösniteestä.

21. elokuuta 2007

Syvä kurkku

Miksi en kirjoita, että valtio olisi velvoitettava maksamaan Rusilla xxx euroa vahingonkorvausta?

Koska en tiedä asiasta tarpeeksi - oikeastaan en paljon mitään.

Jos virkatuomarit ottavat kantaa omiin tai kollegoiden juttuihin ennen niiden lopullista eli lainvoimaista ratkaisua, silloin menee hulinaksi. Se on ihan hyvä sääntö, että ensin kuunnellaan kaikki asiaan vaikuttava, sen jälkeen sanotaan:"Käykää ulos", ja sitten julistetaan ratkaisu. Nykyisin ääneen julistamisen korvaa usein kansliasta noudettava kirjoitettu ratkaisu.

Joskus tuomarilla olisi kova halu vuotaa tietoja asiasta, mutta myös se on mielestäni erinomaisen hyvä periaate, että päätöksen antamisen jälkeen jutussa mukana olleet tuomarit pitävät suunsa kiinni.

Esimerkki. Eräässä vaiheessa erinäiset aktivistit hyökkäilivät Helsingin hovioikeutta vastaan, se kun oli vapauttanut väkisinmakaajan rangaistuksesta. Syyte oli toisin sanoen hylätty. Ratkaisu leimattiin machoiluksi.

Siveellisyysrikoksesta käsitellään etenkin uhrien suojaamiseksi suljetuin ovin, eikä tapahtumista anneta mitään tietoja. Tuossa muistamassani tapauksessa - jossa en ollut itse mukana - asianomistaja väkisinmaattiin kerran - kaksi viikossa ja aina kapakasta tuoden herrahenkilön toimesta. Vammoja ei koskaan todettu, mutta spermaa kyllä. Poliisit arvelivat, että "väkisinmakaajat" olivat henkilöitä, jotka jättivät vaaditun maksun suorittamatta. Jotkut muut arvelivat, että psykologinen tai psykiatrinen hoito olisi ollut hyvinkin paikallaan.

Esimerkkini on äärimmäinen mutta tosi.

Taannoin uskoin todeksi tarinan, jossa autoilija oli sadeiltana poiminut tienvarteen sammuneen auton vierestä naishenkilön kyytiinsä. Tämä oli pyytänyt ajamaan poliisiasemalle ja kertonut, että hänellä oli yhdynnän merkit valmiiksi elimistössä ja ellei herra autoilija halua suorittaa nyt pyydettyä, sinänsä kohtuullista rahasummaa, niin edessä on rikosilmoitus alaikäiseen sekaantumisesta ja väkisinmakaamisesta. Asianomainen idän suunnalta maahamme saapunut henkilö ilmoitti todelliseksi iäkseen viisitoista.

Autoilija oli sanonut että ajetaanpa sitten poliisilaitokselle, niin hän tekee rikosilmoituksen kiristämisestä. Hänellä kun sattui olemaan uskottavat todistajat yleisötilaisuudesta, josta hän oli lähtenyt autolla kymmenen minuuttia sitten.

Naishenkilö otti pitkät poliisiaseman pihassa.

Pyydän anteeksi, että esimerkit ovat omiaan halventamaan naisia. Tarkoitukseni ei ole vähätellä naisten ongelmia yhteiskunnassa.

Miksi en anna lausuntoja erinäisistä muista asioista - pyyntöjä on enemmän kuin myöntöjä.

Koska minulla ei ole mitään lisättävää siihen, mitä asiasta on jo esitetty. Ja jos ehkä olisikin, "second-guessing" eli vaihtoehtoisen tulkinnan esittäminen ei houkuttele.

Tämä blogi voisi olla esimerkki siitä, että haluan mellastaa erinäisistä, itse valitsemistani asioista. Rusin oikeudenkäynti ei ole sellainen asia.

Olen ehkä pohjimmaltani syrjäkylän kansakoulunopettaja niin että haluan opettaa, mestaroida ja päällepäsmäröidä ja selittää taustoja ja syviä syntyjä. Tiedätte tyypin muistakin yhteyksistä.

Minusta olisi tullut hyvä korpraali, mutta jäin tykkimieheksi.

Toisaalta en perusta puolueita, en myy arpoja enkä kuse vastatuuleen.

Syväkurkkuna olen toiminut itsekin vuosikymmeniä. Minusta on pelkästään hyvä, että toimittajat ottavat yhteyttä ja kyselevät asioiden taustoja. Kerron mielelläni, mutta jos toimittaja haluaa siteerata, silloin mietin tarkoin, mitä sanon. Kokemukset ovat myönteisiä.

Niin sanottuja salaisuuksia en ole paljastellut tutkiville journalisteille, paitsi joskus sanonut, että kollega NN on hirvittävä kusipää, mikä ei yleensä ole ollut salaisuus. Ihmisten panettelu heidän selkänsä takana ei ole varsinaisesti uusi ilmiö historiassa, ja katteeton itsekehu puolestaan on tunnettu karjalainen luonteenpiirre, joka herättää hämäläis-pohjalaisessa Helsingissä suuttumusta. Luulin sitä kauan omaksi luonneviakseni kunnes muistin, että muiden ohella isänpuoleiset isovanhempani olivat juuri samanlaisia. Mummu keskeytti aina sanomalla "Annahan kun mie haastaan." Kemppisen Jussi sanoi asiaan kuin asiaan "Tiiän tiiän", vaikkei tiennytkään.

Olen ymmärtänyt, että tällainen lörpöttely oli suorastan sääntö Viipurin Pyöreän tornin lähettyvillä ja että silakanostomatka saattoi kestää kuusikin tuntia, koska aina tuli vastaan tuttuja tai tuntemattomia, joiden kanssa oli kerrattava oma erinomaisuus ja poissaolijoitten kelvottomuus.

En ole aivan varma, etteikö perinne eläisi edelleen Lappeenrannan torilla. Karjalaisia kuvataan iloisiksi ihmisiksi eikä heidän rettelöintihaluaan ja tiettyä keljumaisuuttaan muistella usein. Karjalaisuuden nykyinen perikuva, kuvitteellinen alikersantti Rokka oli erittäin taipuvainen tietämään ja osaamaan asiat paremmin kuin kukaan toinen, ja tämä rasitti hänen esimiehiään kauheasti.

Olen ennenkin arvellut, että kaikkien aikojen sotilaasta tuli varmaan siviilissä pettynyt porsaskauppias (melkein terveitä porsaita asevelihintaan).


Mielestäni tiedonvälitys ja siis yhteiskunta tarvitsee myös virkamiehinä toimivia suupaltteja.

Jos siirrän lopuksi asian vaarattomammalle alueelle, niin eikö ole vahinko, että Petteri Järvinen saa melkein yksin urakoida, kun kansalaisille on selvitettävä tietotekniikkaan liittyviä selviytymisstrategioita. Professorikunta vaikenee ja ne joilla on todella testattua tietoa, ovat liian leuhkoja esittämään sitä matalaotsaiselle rahvaalle.

Tämän takia haluan ylistää sellaisia henkilöitä kuin Osmo A. Wiio, joka on yli viisikymmentä jaksanut selittää omasta mielestään varmaan hyvinkin alkeellisia asioita aikakauslehtien lukijoille.

Pitääkin varmaan perustaa tämän blogin yhteyteen Päivän Kurkku eli tietoja televisioiden, matkapuhelinten ja tietokoneiden epäselvästi dokumentoiduista ominaisuuksista.

Eilen keksin, että kännykkäni siirtyy äänettömälle, kun pitää risun kuvaa (#) pari sekuntia pohjassa. On se mainittu käytöohjeessa, mutta on siellä muutamia tuhansia muitakin asioita. Toissapäivänä huomasin, että Ikeasta saa kaikki tarvittavat tietokonekalusteet sikamaisen halvalla, ja löysin verkosta vihjeen, että hyvä sijoituspaikka ulkoisille kovalevyille ja useille muille laitteille on keittiöstä pihistetty hellan ritilä, jonka voi näppärästi kiinnittää muutamalla huokealle ruuvipuristimella työpöydän alapintaan. Ja johdot perässä. Ja usbihubi. Pääsee imuroimaan. paperinaru on ehkä nippusidettäkin kätevämpi tapa kiinnittää releet ja vimpaimet ritilään.

20. elokuuta 2007

Päivystävä profesessori

The photo (c) Jukka Kemppinen is free. Please copy it. The most senior members of the Finnish Supreme Court do not actually use this kind of attire on day-to-day basis. It was a major thing - 175 years from something. My late brother and I got the task to take some snap-shots.

From left justices Salervo and Leivonen, Chief Justice Olsson and justices Miettinen and Manner.

As lawyers and judges, an awesome collection of expertise, experience and wisdom.

En halua yleensä kommentoida päivän enkä ajankohdan uutistapahtumia. Tänään joka paikassa on tunnetusta syystä kirjoitettu tuomitsematta jättämisestä tilanteessa jossa ehdollinen vankeusrangaistus olisi ollut luultu tulos.

Juuri tähän rakoon haluan esittää asiantuntevan huomautuksen.

Julkisen kannanotot, etenkin kriminaalipoliittiset, jäävät ilkeän yksipuolisiksi, koska vain osa todellisista asiantuntijoista antaa julkisia lausuntoja. Häviävän pieni osa harrastaa paskapuheita toimittajien kanssa sellaisissa olosuhteissa että toimittaja luulisi tavanneensa "totuuden".

Valokuvani kuvittaa sitä tosiasiaa, että kuvassa esiintyviä oikeusneuvoksia Salervo ja Leivonen ei nyt elävä suomalainen lakimieskunta tunne edes nimeltä. Ei ole koskaan kuullutkaan. Martti Miettinen sekoitetaan johonkin melkein samannimiseen tai joku muistaa ehkä hänen oikeustapaushakemistonsa. Mannerin joku voi tietää olleen selvillä etenkin kansainvälisestä oikeudesta. Luullakseni Curt Olssonin nimi on hämärästi tuttu; hänhän on jopa elossa, mutta vanha.

Siis maan ylivoimaisesti parhaat juristit ovat perinteisesti maan juristikunnalle tuntemattomia. Tämä nyt ei ole liioittelua. Tietysti oli ja on muitakin huippuja, mutta muun muassa nämä olivat. Etenkin Miettinen.

Älkää luulko, että väittäisin korkeissa tuomioistuimissa esiintyvän pelkästään ihme-eläviä. Kyllä siellä on kautta aikojen ollut monenlaista vipeltäjää.

Professoreita on joka lähtöön. Rikosoikeudessa Pekka Koskinen esiintyi ahkerasti julkisuudessa, ja hänen selkeästi liberaalit mielipiteensä korostuivat ja tulivat esiin ikään kuin tiedeyhteisön kantoina. Hänen ikätoverinsa (ja minun) Raimo Lahti ei esiinny koskaan televisiossa tai sanomalehdissä. Hän muuten kirjoitti väitöskirjan juuri toimenpiteestä luopumisesta eli päivän teemasta.

Ari-Matti Nuutila on nykyisin rikosoikeuden päivystävä professori ja hyvä niin. Hän on arvostettu tutkija ja opettaja, nopea ja järkevä. Joensuun Tolvanen on professorina perusjätkä eli viihtyy arkijärjen linjoilla. Eero Backmanista en ole kuullut mitään ikuisuuksiin, mutta Lapin yliopiston Terttu Utriainen esiintyy, ja hänen tulkintansa ovat usein kulmikkaita. Tapio Lappi-Seppälä ja Martti Majanen ovat hissukseen. Sääli koska Lappi-Seppälä on riksoslain erikoisten kiemuroiden etevä tuntija. Dan Frände näyttäytyy harvakseltaan.

Tuomarikunnasta ei juuri kukaan esiinny koskaan omalla nimellään. Minä esiinnyin aikoinani, ja jotkut pitivät sitä skandaalina. Hovioikeuksien presidenteistä Markku Arponen on osoittanut poikkeuksellista urhollisuutta ja tullut esiin asian niin vaatiessa, ja jo pitkään eläkkeellä ollut Erkki Rintala kirjoitti joskus jotain suorastaan sanomalehteen. Kaarlo L. Ståhlberg kävi joskus presidenttiaikanaan jopa televisiossa.

Korkeimman oikeuden presidentti ei voi välttää julkisuutta, mutta vain Olavi Heinonen uskalsi esittää oikeudellisia linjauksia. Muuten perinne on se, että presidentit puhuvat vain "yleisistä näkökohdista". Koskelo on tosin muutaman kerran ollut sen näköinen, että hän aikoo sanoa jotain painokasta.

Tässä on tänään puhe vain rikosoikeudesta. En mainitse olla huomauttamatta, että korkein hallinto-oikeus ei näytä koskaan ylittävän uutiskynnystä, vaikka se ratkaisee verrattomasti isompia ja tärkeämpiä asioita kuin korkein oikeus. Luulisin että taustalla on Pekka Hallbergin ja eräiden muiden taitavuus.

Kameleontti ei itse asiassa vaihda väriä taustan mukaan (lähemmin KVG) mutta eräät virkamiehet vaihtavat. Heitä ei aina erota tapetista edes suurennuslasilla.

On ilman muuta selvää, että juristille nimi on totuuden indeksi. Se kuka sanoo jotain merkitsee erittäin paljon.

En väitä, että julkisuudessa esiintyisivät eniten kevyen sarjan tyypit. Niin se ei ole. Mutta myös rikosoikeudessa ns. vallitseva mielipide jää hyviltäkin toimittajilta selville saamatta.

Kirjoitin tämän, kun luin lehdestä, että tuomarit muka ajaisivat lieviä rangaistuksia vankiloiden tungoksen takia. Se on tyypillinen toimittajan arvaus. Eivät tuomarit keskimäärin tiedä, onko vankiloissa ahdasta vai väljää. Suurin osa tuomareista ei ole käynyt vankiloissa sitten opiskeluaikojen yhden pakollisen käynnin eikä seuraa vankeinhoitoalaa.

Ne tuomarit, jotka ovat selvillä tällaisista asioista, eivät missään tapauksessa anna tuollaisten näkökohtien vaikuttaa itseensä.

Kansan oikeustaju näkyy oikeuskäytännössä vain pitkällä aikavälillä ja suuri juttumääriä tarkasteltaessa.

Tuomareihin ei voi vaikuttaa seksikkäillä mielipiteillä eikä Excel-taulukoilla.

Joskus sitten linjat kuitenkin muuttuvat. Rattijuoppoustuomiot muuttuivat aika nopeasti 1970-luvulla. Vanhastaan ankarasti rangaistus omaisuusrikokset alkoivat samaan aikaan tehdä tietä asteikon yläpäässä väkivaltarikoksille. Talousrikoksista tuomittiin aikoja sitten suhteellisen lievästi mutta nyt hyvinkin ankarasti.

Rangaistuslajin valinta ja rangaistuksen mittaaminen ovat usein todella vaikeita kysymyksiä. Tuomarikunnan sisällä ei ole niin suuria eroja kuin joskus luullaan.

Ellei joku tietäisi, olen itse pullamössöpuolen poikia, vaikka ikäni ei siihen viittaa. Olen tahmea, vetistelevä, helposti höynäytettävä ja kaikin puolin surkuteltava ns. liberaali. En kannata munat mukiin ja verta pakkiin -ajattelutapaa, jos sitä nyt voi ajatteluksi sanoa.

Tiedän parikin vielä elossa olevaa ihmistä ja yhden oopperalaulajan, jotka ovat istuneet sellissä sota-aikana tai heti sodan jälkeen noin kaksi vuotta leivän varastamisesta nälkään. - Tämä ei siis ole Victor Hugon "Kurjista" vaan suomalaisesta oikeuskäytännöstä. (Hyvin asiantunteville lukijoille: nuorena henkilönä + nuorisovankilalisä ennen 1948 lainmuutosta - minimi 2 v.).

Lopuksi: pitäisikö tuomareiden ja professoreiden ja sensellaisten (eräät parhaat asiantuntijat ovat asianajajia tai liikejuristeja) osallistua julkiseen keskusteluun.

Pitäisi.

19. elokuuta 2007

Sananvapaus

Sananvapaus on jäänyt liian pitkäksi aikaa vähälle tässä blogissa.

Katsoin ja täydensin suomalaisen Wikipedian artikkelin, jossa on asian alkeet. Valitettavasti amerikkalainen Wikipedia-artikkeli (Freedom of Speech) on alkeellinen ja itse asia taas niin mutkikas ja laajasti käsitelty, etten osaa osoittaa hyvää lähdettä verkosta enkä kirjallisuudesta. Hyvät lähteet tahtovat tässä asiassa olla suunnattoman laajoja ja verkkosivut suuntaan tai toiseen kallellaan.

Viikolla ohimennen mainittu U.S. Supreme Courtin Robert Jackson oli mielestäni aikamoinen pöljäke miehekseen (sellaisiakin sattuu joskus tuomareiksi) ja sai pahasti sormilleen useassa yhteydessä. Hänen nimissään on kuitenkin napakka muotoilu perusoikeuksista:

"The very purpose of a Bill of Rights was to withdraw certain subjects from the vicissitudes of political controversy, to place them beyond the reach of majorities and officials, and to establish them as legal principles to be applied by the courts. One's right to life, liberty, and property, to free speech, a free press, freedom of worship and assembly, and other fundamental rights may not be submitted to vote; they depend on the outcome of no elections."

Tietyt asiat on siis vedetty poliittisen kiistelyn kiroista enemmistöjen ja virkamiesten ulottumattomiin oikeusperiaatteina, joita tuomioistuimet soveltavat. Oikeutta elämään, vapauteen, omaisuuteen, sananvapautta ja painovapautta, uskonnonvapautta ja yhdistymisvapautta ja muita perusoikeuksia ei voi antaa ratkaistavaksi vaaleilla. Ne eivät riipu äänestysten tuloksista.


Sääli ettei George W. Bush tunne tai tunnusta tätä.

Tunnustan että Jacksonin muotoilussa on enemmän kolinaa kuin asiaa, mutta komeasti se kolisee.

Itse olen sitä mieltä, että sananvapaus on vanhentunut.

Perustuslaki ja laki sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä ovat alle kymmenen vuotta vanhoja, ja rikoslain kunniaa ja yksityisyyttä koskevat pykälät on nekin muutettu vastikään.

Siten mielipiteeni on kuohuttava ja käsittämätön.

Yritän kuvailla kuohun rakennetta ja tehdä ajatusta käsitettäväksi.

Amerikkalainen tuomari Hugo Black oli kuuluisa sananvapaushurjimus, joka korosti tuon oikeuden absoluuttisuutta. Samanaikaisesti hän tulkitsi "sanan" kapeasti niin että esimerkiksi lipun polttaminen mielenosoituksessa ei ollut hänen mielestään sananvapauden käyttämistä.

Tämä on mielenkiintoista. Blackin ja monen muun sananvapaus on kotoisin Ateenan torilta Perikleen aikaan.

Sieltähän tämä demokratiakin on lähtöisin.

Molempiin sisältyy rakenteellinen ongelma. Demokratia syntyi sellaiseen yhteisöön, jossa ihmiset (toisin sanoen vapaat miehet) mahtuivat pienehkölle torille kuuntelemaan puheita ja voivat toteuttaa erilaisia huutoäänestyksiä.

Seuraukset olivat enimmäkseen tuhoisia.

Edustuksellinen demokratia onkin sitten paljon myöhempi ja mutkikkaampi ajatus. Sen sanotaan kasvaneen pikku hiljaa niin kuin home sellin seinään. Kasvupaikka oli Englannin parlamentti, jossa teoriassa arvostettiin eräitä vanhoja oikeusperiaatteita ja jossa erilaisten sisällissotien jälkeen hyvin kapea ryhmä varakasta väkeä onnistui siirtämään valtaa kuninkaalta ja sotilailta kauppiaille.

Kun Yhdysvalloissa ja Ranskassa oli kokeiltu erilaisia tasa-arvokonsteja, edustuksellisuus alkoi vähä vähältä kehittyä, ja mielestäni se kehittyi juuri Englannissa verrattain suotuisasti. Se oli maa, jossa parlamentin yli ei kävelty edes sodan aikana - joka kerta. Esimerkiksi demokraattisessa Suomessa ennen talvisodan syttymistä valitulla, koko sota-ajan istuneella eduskunnalla ei todellisuudessa ollut osaa eikä arpaa suurten ratkaisujen tekemisessä.

Sananvapaus ei Suomessa kiinnostunut ketään. Toki se oli vuoden 1919 hallitusmuodossa, mutta kommunistilait ja tasavallan suojelulaki saatiin voimaan aika ongelmattomasti niin että sopimattoman sanan hiiskahtanut lensi lukkojen taakse niin että monot vilahtivat.

Suomen oikeuslaitos "kunnostautui" vielä 1960-luvun lopulla tuomitsemalla eräänkin oikeustieteen ylioppilaan yli vuoden vankeusrangaistukseen sananvapauden käyttämisestä - yllyttämisestä aseistakieltäytymiseen. Kekkonen armahti sotilaspassin polttajat ja poltti siinä sivussa omat päreensä vanhastaan jäätävissä suhteissaan tuomioistuimiin.

Samainen ylioppilas Schüller perui pasifisminsa Tiedonantajassa 1970-luvulla ja kehotti kaikkia liittymään armeijaan, jossa opetetaan verisen vallankumouksen toimeenpanossa tarpeellisia keinoja. Sitten hän kuoli.

Suomessa vallan kahvan kihnuttajat ja heitä palveleva virkakunta suhtautuvat perinteisesti vihamielisesti ikäviin, sopimattomiin ja ajattelemattomiin mielipiteisiin. Tätä nykyä tukahduttamisyrityksiä esiintyy kuitenkin harvoin. Ihmisten nöyrryttäminen onnistuu useimmiten välillisillä keinoilla.

Nykyisin henkilö, joka pitää naisista mutta ei pidä suutaan kiinni, saadaan vaivattomasti virastaan esimerkiksi ahdisteluväitteillä, vaikka ne olisivat hyvinkin huteria. Toisin sanoen sopimaton sanankäyttö johtaa rangaistukseen.

Jos kirjoittaisin tähän: Pidän naisista ja silmäni riemuitsevat kun katselen nuoria oppilaitani, riskeeraisin professorin virkani. Onneksi en kirjoita sellaista. Jos kirjoittaisin pitäväni miehistä, saisin luultavasti myötätuntoa ja kannatusta ja joku poliisi kävisi kuivaamassa kyyneleitä.

Eli kyllä meillä on aika selvät säännöt siitä, mitä mieltä ihminen saa olla. Vapautta harjoitetaan todistettavasti triviaaleissa asioissa.

Emme liiku Ateenan torilla vaan maailmassa, jossa kirjoitettu teksti on korvannut puhutun sanan ja jossa äänet ja kuvat ovat saaneet suunnattomasti suuremman merkityksen kuin ennen.
Julkinen puhuminen on mennyt niin huonoksi, ettei se kiinnosta ketään.

Tilanne täytti kyylääjien villeimmätkin toivomukset, mutta sitten tuli Internet. Kotimaiselta lainsäätäjältä ja kansainvälisiltä järjestöiltä (etenkin Euroopan Neuvosto ja Euroopan Yhteisöt) meni useita vuosia suitsia sananvapaus.

Vaikka Internet on jokseenkin ilmainen ja laajalle levinnyt, rituaalisista poikkeavat ajatukset, käsitykset ja ilmaukset eivät ole levinneet sen piirissä mainittavasti.

Se on merkille pantavaa, koska Suomessakin on luotettavien laskelmien mukaan vähintään 200 000 toisinajattelijaa. He eivät jostain syystä pidä toisinajatuksiaan levittämisen arvoisena tai eivät halua ottaa riskiä.

Nimenomaan Suomi on ehkä reippaammin rähmällään kuin Kekkosen aikaan. Rähmällään olo on muuten hauska kielikuva. Bysantin hovissa alamaisen oli heittäydyttävä lattiaan ja pidettävä myös otsansa maassa, kunnes hallitsija kenties suvaitsi luoda suopean silmäyksen.

Sananvapaus ei edes oman lakimme mukaan ole vain kirjoittamisen vapautta.

Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä.

Tuo on lakitekstiä.

Siinä on virheellisesti kytketty toisiinsa sensuuri eli ennakkotarkastus ja sananvapaus. Sanat "kenenkään ennakolta estämättä" pitäisi poistaa laista. Ne on lisätty siihen luultavasti tekijänoikeusteollisuuden vaatimuksesta. Kenelläkään ei pidä olla oikeutta vastaanottaa tietoja, mielipiteitä eikä muita viestejä maksamatta niistä myyjän määräämää hintaa.

Se vanha ateenalainen sananvapaus tarkoitti oikeutta kuunnella maksamatta Teostolle drakmaakaan korvien käyttämisestä.

Nyt meillä on jokseenkin ilmainen Internet ja maksullinen julkinen televisio sekä yhä maksullisempia kaupallisia televisioita.

Joka luulee Internetin säilyvän hyödyllisin osin maksuttomana, tulee huomaamaan erehtyneensä.

Oikeuden tietojen vastaanottamiseen olisi oltava valtion ja valtioiden turvaama perusoikeus. Tietojen levittäjät napataan joka tapauksessa kiinni.

Sekaannus on siis luonteeltaan kaupallinen ja jälleen yksi esimerkki rahantekointressien ikävistä vaikutuksista.

Sääli ettei meillä ole maassa tällä hetkellä yhtään sananvapauden puolestapuhujaa tai esitaistelijaa. Tai ehkä EFFIssä on jokunen. Median omat järjestelmät, kuten Julkisen Sanan Neuvosto, toimivat lähinnä julkaistavan aineiston yhdenmukaistajina, ja ovat onnistuneet hyvin.

Ja miksi valitan, kun nautin itse Suomen suurimmasta sananvapaudesta eli kirjoitan, puhun ja vastaanotan tietoa joka suunnasta? Olen etuoikeutettu.

Jas miksi vaadin vapauksia ihmisille, joilla ei ole mitään asiaa? Hampuusit rikkovat viinapulloja hiekkarannoille ja huutelevat ruokottomuuksia - heillekö lisää vapauksia?

Kyllä.

Ei ole lainkaan mahdotonta, että lepikossa Nokian ja Koneen pääkonttorien tuntumassa itää ajatuksia, jotka ovat yhtä tärkeitä, kuin konttoreissa keksityt. Tarkasti katsoen historiassa on tavallista, että nerokkaita ja kauaskantoisia ajatuksia keksineille ihmisille on sanottu painokkaasti, että sopisi pitää turpansa kiinni.

Nähdäkseni myös vanha toisinajattelun reitti eli kirjallisuus ja runous on rahan ryvettämä. Taiteellisesti eli sisällöllisesti painavaa antia tulee nyt käytettävissä olevia voimavaroja ajatellen uskomattoman vähän.

Kaiketi kirjoittajia kiinnostaa taas kerran enemmän raha kuin se kauhea vaivannäkö, jonka tuloksena syntyy valmiita eli läpi ajateltuja ja pohjaan saakka tunnettuja sanoja ja ilmaisuja.

Kurja juttu.

18. elokuuta 2007

Piippu ja pussihousut


Realismi ei ole järkevä tavoite elokuvassa eikä teatterissa, koska
tulos ei ole uskottava. Tyylittely on parempi keino.

Katsoin pitkään lehtikuvaa, jossa kuuluisa, hyvä näyttelijä esittää Kalle Päätaloa piippu suussa. Piippu on väärin suussa. Näen siitä heti, että näyttelijä on tupakoimaton eli kelpo mies.

Piipun poltosta aiheutuu savua ja tietyissä tilanteissa räkä valahtaa poskella ellei osaa tekniikkaa. Se on oikeastaan aika vaikeaa.

Mieleeni tulee sotaelokuvien suru. Jopa Åke Lindmanin Etulinjan edessä oli täynnä näyttelijöitä, jotka eivät osaa liikkua pussihousuissa ja saappaissa.

Luulen että parin päivän harjoittelu olisi auttanut. Harjoittelematta tulos on kuin asianomainen liikkuisi vetelät housussa. Se ei liene tarkoitus.

Nyt taas vaihteeksi tiedän, mistä puhun, koska kävin armeijan m/36-formussa ja itse asiassa käytin armeijamallisia saappaita talvikenkinä vuosia. Kuulopuheena luulen tietäväni, että nahkasaappaiden ohella bootsit ovat vähän vaikeat kävellä. Ja niitäkin on kuulemma sekä viistokorkoisia että suorakorkoisia.

Suomalaisessa sotaelokuvassa olen nähnyt "suomalaisen jääkäriryhmän" joka silmin nähden ei osaa ajaa polkupyörällä. Toisin sanoen se metsäpolulla ajaminen on yhtä kiemurtelua.

Olen ollut mukana ja pelännyt, kun jääkäriosasto kalustoineen päästelee alamäkeä täysillä ja jalkautuu siitä. Polkupyörän käsittelytaidossa ei ollut ongelmia.

Tietääkseni Neuvostoliitossa kummasteltiin kovasti suomalaisten salaista asetta, joka ei ollut heillä siviilissäkään kovin tunnettu. Mutta se nauru kuoli huulille. Paljon puhutut "Laguksen jääkärit" liikkuivat polkupyörillä todella tehokkaasti ja aiheuttivat viholliselle kaikenlaista harmia etenkin hyökkäysvaiheessa 41.

Osastojen nimilyhenne oli alkujaan PPP, polkupyöräpataljoona.

Suomalaista epookkielokuvaa ei ehkä voisi enää tehdä ja ajatukset "Pohjantähden" uudeseta filmaamisesta on tämänkin takia syytä haudata. Jos isä pistää hevosta puihin eli valjastaa ja hetken kuluttua poika kaataa pokasahalla tukkia, niin Suomesta voisi olla vaikea löytää stunt-maneja, joilta tuo kävisi niin ettei se olisi harjoitellun näköistä.

Se haaveestani - ilmataistelukohtauksesta, jossa olisi uskottavasti mukana Messerschmitt tai vaikkapa pakoon pyrkivä Bleinheim, myös sisältä näytettynä ja oikein käsiteltynä. Kuinka moni lentäjä enää edes tietää, että pommikoneissa oli syöksyä oikaistaessa käsin pyöritettäviä trissoja ja ettei lapakulmien säätö ollut välttämättä yksinkertaista.

Contact -
coupez!

17. elokuuta 2007

Läpikuultavaa I

Kirjallisuuden lukeminen on vaikeaa. Väitin eilen muuta katsoakseni, älähtääkö kukaan. Älähti.

Tämä on oikeastaan tunnustus, enkä pidä tunnustuksista, paitsi jos ne ovat vilpillisiä.

Elias Canettin muistelmasarjassa (Pelastunut kieli - Soihtu korvassa - Silmäpeli) on lyijykynämerkintöjä, jotka joku on tehnyt minun käsialallani silloin kun teos ilmestyi.

Asiahan oli niin erikoinen, että kaksi jälkimmäistä osaa julkaistiin vasta kun Canetti oli saanut Nobelin palkinnon 1981, eikä monikaan ollut aivan varma, miksi hän sai Nobelin palkinnon. Ne joka tapauksessa suomennettiin oitis, ja hyvin.

Soihtu korvassa on viittaus Karl Krausiin ja hänen Soihtu-lehteensä (Der Fackel). Canetti itse oli kansallisuudeltaan ja kulttuuriltaan helposti määriteltävä: syntynyt Bulgariassa sefardim-juutalaisena äidinkielenään spanjoli, piikojen kielenä bulgaria ja vanhempien kielenä saksa, joten perhe muutti Englantiin, jossa hän aloitti koulun ja oppi kielen siirtyäkseen siitä Zürichiin ja edelleen Pariisiin. Joten hän oli aito wieniläinen myös asuessaan Berliinissä.

Canetti mainitsee, miten Thomas Mann ja kumppanit perustivat kannatusyhdistyksen pitääkseen hengissä diplomi-insinöörin ja psykologian tohtorin uransa hylännyt Musilia silloinkin, kun tämä pyöri Kafkan kanssa Prahassa ja Rilken seurassa Böömissä. Itse Canetti riiteli Brechtin kanssa Berliinissä ja Joycen ja Jungin kanssa Sveitsissä mutta oli sen sijaan Alma Mahlerin ja hänen suunnattoman miesjoukkonsa suhteellisessa suosiossa Itävallassa. Esimerkiksi Alban Berg oli ihan mukava poika. Wienissä oltiin yleisesti sitä mieltä, että Freudin ajatukset, jotka muiden ohella Joyce oli erehtynyt omaksumaan, olivat pahanpäiväisesti vanhentuneita jo ennen vuotta 1914. Kuten olivatkin.

Kirjasta käy muuten selkeästi ilmi se Internet-keskusteluumme liittyvä seikka, että romaanin ääneen lukeminen erittäin asiantuntevalle yleisölle oli Saksassa, Sveitsissä ja Itävallassa vakiintunut tapa ja on edelleen - jopa kirjamessuilla kirjailijan odotetaan lukevan otteita teoksestaan. Ja siten noissa maissa oli kuuluisia kirjailijoita, jotka eivät olleet julkaisseet vielä mitään. Sellainen Canettikin oli vuoteen 1936, jolloin hän oli kumminkin ollut kehissä jo yli 15 vuotta.

Se tunnustus. Luulin että kysymyksessä oli omaelämäkerta, kunnes luin kirjat toistamiseen. Samoin taisivat luulla monet muut. Teossarja ei ole saavuttanut mainittavaa asemaa, koska se on hiukan kummallinen. Ei se mitään. Joyce sai asemansa luullun pornografisuutensa vuoksi ja Musil siksi, että myös hänen kadehtijansa myönsivät, että hän oli aikakauden johtava kyky ja siltä kirjallisuuden ja matematiikan / fysiikan välillä. Mikäs Musilin oli siltoja rakentaessa, kun sekä hän itse että faija olivat koneinsinöörejä.

Nämä arvot ja arviot ovat siitä maailmasta, jossa henkinen paino ratkaisee tai sitä ei ainakaan lueta raskauttavaksi asianhaaraksi.

Kuten tiedätte, Suomi ei oikeastaan ole ollut sellainen maa, mutta Ruotsi on. Meillä on edelleen vallalla pöljä kulttuuri. Jos kansakoulunopettaja sanoo, että jokin kuvataulu on hyvä tai että Sibelius oli musikaalinen mies, asia on sitä myöten selvä, eikä sitä tarvitse miettiä sen enempää. Jos joku on hyvä luistelemaan tai juoksemaan räkä poskella pitkin maita ja mantuja tai jos joku on leimattu lupaavaksi mediapersoonallisuudeksi, se riittää.

Käytän tuota kätevää ilmausta, koska arkeologit tunnistavat "Pöljän keramiikan" erään löytpaikan mukaan.

Canettin muistelmateos ei ole muistelma, vaan romaani ja sellaisena lähes sama luokkaa kuin Musil eli parempi kuin Broch.

Saan kiittää tästä oivalluksesta Internetiä. Huomasin tietysti, ketä kaikkia Canetti ei mainitse, mutta sitten aloin miettiä hänen kuvailemiaan taiteilijoita ja kustantajia ja lopulta pystyin toteamaan, että hänen kaikkien muiden yläpuolelle kohottamansa tohtori Abraham Sonne löytyy lähteistä, uusheprealaisena runoilijana.

Viimeistään tässä vaiheessa kävi selväksi, että Canetti on tehnyt nimeltä mainituista henkilöistä romaaninsa henkilöitä ja kertonut oman tarinansa ja omat pinttymänsä kirjarovioineen, peileineen kaikkineen sijoittamalla ne myös toisten henkilöiden ominaisuuksiksi.

Kirja on siis valetta alusta loppuun - vähän niin kuin Strindbergin "Palkkapiian poika". Henkilöt ovat karikatyyreja. Canettin itsestään piirtämä kuva on on lähinnä epämiellyttävä - henkilö jollaisen kanssa ei todellakaan haluaisi joutua tekemisiin. Tältä osin kirja on luultavasti totuudenmukainen.

Ja niin Canetti nousee romaanimuodon uudistajaksi ja vuosisadan kärkinimeksi ja jää vain ihmettelemään, miten Ruotsin Nobel-komitea tämänkin huomasi.

Canetti esittää saman määritelmän kuin George Orwell kirjoittaessaan tekstistä. Orwell sanoi että hyvä teksti on kuin ikkunalasi, joka auttaa näkymään mutta ei itse näy. Canetti sanoo että hyvä teksti on läpikuultavaa.

Sana kohdallaan. Tämän ainoan kerran suomen kielellä parempi kuin muilla.

Hyvä teksti on kuultava läpi. Se on ilmaista, ei kaasumaista eikä vetistä.

(Kuva on Egon Schielen ja tuossa pelkästään siksi, että pidän Schielestä ja Canettin kaveri Grosz suotta järkyttäisi herkiksi tietämiäni lukijoita.

16. elokuuta 2007

Näppis


Keskustelu menee mielenkiintoiseksi.

Paperin kulutus kasvaa. Painopaperin kulutus kasvaa. Lukeminen vähenee. Outo yhtälö.

Olen kyllä kirjoja vastaan, mutta en yhtä paljon kuin Anu, joka on viime aikoina imuroinut niitä. Hän tosin ei mainitse, mitä mieltä hän on ihmisistä, jotka täyttävät seinäpinnan toisensa jälkeen kirjoilla. Arvaan silti.

Kommentoijat huomauttavat oikein, että tekstiä voi lukea näytöltä ja että painettujen kirjojen ääressä nyyhkiminen on naurettavaa.

Mutta kirjoissa on kaksi eri puolta, lukeminen ja kirjoittaminen. Lukeminen on helppoa, kirjoittaminen vaikeaa.

Ehkä tämä sujuu teknisesti nyt vähän helpommin, kun pyysin pojilta toisen näppiksen. Entinen Logitech oli epämääräinen, tämä HP:n halvin malli parempi. En tiennyt ennen kuin mittasin, että näissä on eroja. "Normaalikokoinen näppäimistö" ei ole välttämättä totta. Ja näppäimen korkeus ja painalluksen pituus vaihtelevat niin paljon.

En ole kirjoittanut flyygelitasoisella näppäimistöllä sen jälkeen kun vein IBM-pallokoneen johonkin, ja sekin oli huonompi kuin Olivetin sähkökirjoituskone, jossa jollain oudolla tavalla tunsi, mitä näppäintä painoi.

Sanokaa että tämä on nostalgiaa, mutta kuvittelisin, että 90-luvun alun IBM:n peltisen, paukkuvat näppäimistöt olivat parempia, ja vakuuttakaa minulle, ettei turmelus johdu peleistä ja erilaisten turhien multimedianäpyttimien kytkemisestä kirjaimistoon.

Se toinen kysymykseni verkkokirjoista liittyy kyllä oikeastaan kirjoittamiseen: miksi kirjaroviot näyttävät niin kauheilta?

Natsit polttivat 1933 juutalaisten kirjoja ja muita kansalle vieraita opuksia.

Neuvostoliitossa rajua tekstiä ei painettu lainkaan, vaan monistettiin tai lyötiin hiilipaperilla kopioita (samizdat). Bradburyn Fahhrenheitissä kirjat poltetaan järjestelmällisesti, mutta pieni joukko tekee vastarintaa opettelemalla kirjoja ulkoa.

Tätä minä pelkään. Kustantajat ja kirjakauppiaat ovat ehkä lyhytnäköisyydessään tekemässä pahaa tuhoa. He eivät ymmärrä, että tekijänoikeus ja kirjabisnes oli romantiikan aikakauden ja varhaisindustrialismin muoti, joka on nyt ohi. Ammattilaisiin ja liikemiehiin tässä asiassa ei voi turvata.

Olen ollut viisi tai kymmenen vuotta julkisesti sitä mieltä, että tekijänoikeus ja suuri osa immateriaalioikeutta olisi ajateltava uudelleen ja kirjoitettava laeiksi aivan toisin kuin tähän asti. "Merten vapaus" olisi ulotettava kirjallisuuteen hyvin paljon nykyistä laajemmin. Amerikkalaisten "commons" on ihan hyvä nimitys. Sen suomalaiset käyttäjät eivät kyllä hoksaa, että se tarkoittaa oikeastaan yhteislaidunta.

Ehkä se on tässä. Tarvitsemme kaikki laidunmaan, vaikka kiistäisimme sellaisen ajatuksen jyrkästi. Teollisuus syöttää meille vaihtogeenistä soijarehua ja nimittää sitä kirjallisuudeksi ja välillä journalismiksi.'

Vanhat ihmiset ovat pelokkaita. Jos kirja ei ole hyllyssä se voi kadota.

Satun itse olemaan vanha, mutta en pelkää tuota. En myöskään pelkää että kirjat, kuvat ja musiikki katoavat kovalevyiltäni. Minulla on kamat poltettuna DVD:lle ja lisäksi kolme ulkoista kovalevyä (LaCie) à 120 - 500 Gb.

Jos ydinräjähdystä seuraava pulssi tuhoaa tavaran, siinä menee paperikin.

Eli ei minulla siis ole näitä uhittelevia ajatuksia vastaan muuta kuin tämä konfutselainen ajatus: kirjoja (tekstejä) on kohdeltava kunnioittavasti silloinkin kun ne eivät ansaitse kunnioitustas.

Ihan hyvä näppis.