Sivun näyttöjä yhteensä

31. toukokuuta 2007

Auden II


Peto tekee todella kaiken sen,
mihin ei ryhdy kukaan Ihminen.
Yksi asia repii Pedon mieltä:
se ei voi tavoittaa Kieltä:
se osaa orjuuttaa
ja kuolleeksi kaunin muuttaa.
Peto tekee murhia työnään.
Ja sen puhe sortuu ryönään.

= = =

(Isot kirjaimet - Ogre, Man, Speech!)

JK

30. toukokuuta 2007

Outoa väkeä

Parhaiden ja maailmaa järisyttäneiden kirjojen listaamisella on selvä tehtävä. Hyvät ihmiset saavat vähällä vaivalla selvän, mitä ei ainakaan kannata lukea.

Minulla on kolme klassikkolistaa päässäni: ne kirjat joista olen todella innostunut; ne kirjat joita en uskalla lukea; ne kirjat joita en missään tapauksessa aio lukea.

Viimeksi mainitun pääkallolla ja sääriluilla merkityn listan muuan nimi on Milton. Kadotettu paratiisi. Milton taitaa olla erittäin suuresti arvostamani kirjallisuusmiehen Harold Bloomin ihanteita.

On tullut kokeiltua. Kahden minuutin kuluttua olen kuin hullun keisarin terrakottasoturi, kankea ja lasittunut.

Keskimmäinen ryhmä, jonka etiketti on "vain lääkärin määräyksestä" sisältää muun muassa Tshehovin ja Dostojevskin. En pääse kirjoista irti. Ne liimautuvat sormiin. Hiukset putoilevat tukkoina kylpyhu0oneen lattialle. Otsaan kasvaa sarvet.

Mutta se on hauskaa, että joskus pienikin vihje virittää mielenkiinnon ja kirja tai kirjailija saattaa siirtyä ryhmästä toiseen.

Thomas Mannista olen tiennyt kouluvuosista asti, että niin hyvin kirjoitettua tekstiä minä en tarvitse. "Kuolema Venetsiassa" menettelee, kun se on niin lyhyt, mutta Joosef-sarja on kauhistus. "Pyhä syntinen" tosin on lysti - insestistä siinyt paavi, joka katuu synkää syntyperäänsä meren saarella seitsemäntoista vuotta.

Mutta nyt olen tilannut ja aajattelen lukea Mannin perheen tarinan- nobelistin lapsilla oli kaikilla sama ongelma, vahva veto omaan sukupuoleen. Isä oli asettunut kirjallisuuden keisariksi Kaliforniaan, mutta olosuhteiden paokosta hän päätyi tekemään paljon hyvää julistamalla Hitlerille: Minä olen Saksa, ja auttamalla monia ihmisiä.

Nuorempi poika Golo Mann oli ellei sukupolvensa paras niin ainakin parhaiten kirjoittanut historioitsija.

Katsotaan miten Mannin kanssa käy.

Joka tapauksessa klassikolistojeni sivusta löytyi yllättäen lyyrikko. Ja minä kun olen antanut ymmärtää tuntevani nimenomaan uudempaa lyriikkaa aika hyvin. Enpä tunne, en.

Erika Mannin - joka taisi olla aika tiukasti lesbo - muodollinen avioliitto sangen päättäväisesti homoseksuaalisen W.H. Audenin kanssa oli keino auttaa nainen maasta. Avioliitto oli voimassa asianomasiten koko elämän, vaikka he huitelivat milloin missäkin.

Kun luin ne Audenin noin neljätoista runoa, jotka löytyvät vaivattomasti verkosta, kauhistuin sydänjuuriani myöten. Tässä on Wallace Stevensin veroinen englantia kirjoittanut lyyrikko, joka jättää siis jälkeensä sekä Eliotin että Poundin ja selvästi myös Dylan Thomasin. Seamus Heaney täytyy vielä tsekata.

En käsitä, miten tämä asia oli mennyt niin täydellisesti sivu silmien.

Nähdäkseni Audenia ei ole juurikaan suomennettu. Itse en taida osata.

"Ogre" on paha jättiläinen. "Drivel" on roskapuhetta, jossa on räkää seassa. Luulen että tämäkin runo on täysin käsitettävissä ilman subliimin tajua. En tiedä, tarkoittiko Jättiläinen Neuvostoliittoa. Ainakin Auden oli sitä mieltä, että diktaattorin kohtalona on puhua loputtomasti miljoonille yksinäisille. Jos hän sattuu lopettamaan, kukaan ei uskalla lakata taputtamasta, koska ensimmäinen, joka tekee sen, ammutaan.

August 1968


The Ogre does what ogres can,
Deeds quite impossible for Man,
But one prize is beyond his reach,
The Ogre cannot master Speech:
About a subjugated plain,
Among its desperate and slain,
The Ogre stalks with hands on hips,
While drivel gushes from his lips.

29. toukokuuta 2007

VR ja Wikipedia

Vanha museotavara oli aivan kauheaa, ja ne rukit ja varstat, joita esiteltiin kotiseutumuseoissa, tuntuivat aivan sietämättömiltä.

Olisiko suhtautuminen menneisyyteen muuttumassa?

Kansakunnan menneisyyden keksiminen oli poliittinen prosessi. Ylhäältä alaspäin tuotiin esiin kansakunnan väitettyä suurta menneisyyttä. Edelläkävijä ei ehkä ollut kuitenkaan Englanti eikä Ranska, vaan Saksa.

Välineet menneisyyden tavoittamiseen olivat höyrylaiva ja juna.

Ostaa nappasin yli sadan vuoden takaisin Baedekerin, punakantisen matkaoppaan. Nämä kertovat Saksasta yleisesti ja Pariisista erikoisesti. Kartat ovat runsaita ja menneisyyden aukioloajat ja pilettien hinnat ilmaitetaan armottoman yksityiskohtaisesti.

Suomessa on pieniä viitteitä samaan. Meillä oli Suomen Matkailuyhdistys, joka toteutti lähinnä Topeliuksen ohjelmaa, ja osoitti keinot matkustaa höyryvoimalla tutustumaan merkittäviksi määriteltyihin paikkoihin. Oli käytävä Imatrankoskella, Punkarajulla, Kolilla ja Aavasaksalla. Huonojalkaiset ja isomahaiset lepuuttivat itseään Iisalmen takana Runnilla "nauttimassa vesiä" suuren maailman tapaan. Se oli oman aikansa pseudotiede - keino päästä toisten nöähden terveeksi todella yrittämättä.

Klinge on ansiokkaasti esitellyt tätäkin asiaa kirjassaan "Iisalmen ruhtinaskunta".

Monet museoistamme ovat todellisuudessa henkeäsalpaavan hyviä. Ne on pidetty ajan tasalla. Kansallismuseon alakerrasta löydän lapsuuteni tavaroita aina makeisrasioita myöten: Pax (jälleen markkinoilla), Figarol, Pectus.

Museoiden uusi ongelma on helppo kuvata esimerkillä.

Sotahistorian sanotaan kiinnostavan nuoria perheitä. Vaatimattomiinkin kohteisiin on viitoituksia. Nuorempi polvi matkailee kaikessa hijaisuudessa ja poliittisen korrektiuden säilytäen Neuvostoliiton puolella entisillä taistelukentillä. En nyt muista, mikä sen maan nimi on tällä hetkellä, mutta sinne mennään Lappeenrannasta.

Esimerkki: Edvin Laineen tyyppistä Pohjantähteä tai Tuntematonta ei voisi enää tehdä elokuvana, koska ei ole kalustoa eikä kaluston hoitajia.

Kapinassa ja Suuressa isänmaallisessa sodassa oli mukana satoja tuhansia hevosia, joilla ei ollut puoluekantaa eikä poliittista väriä. Kuvitgeltu elokuvaohjaaja, joka haluaisi kuvakertomukseen pätkän sotaanlähdöstä olisi kahden suuren ongelman edessä.

Hevosia ja ihmisiä jotka osaavat valjastaa hevosen ja ajaa sellaista ihmeellistä eläintä on todella vähän. Olen ollut huomaavinani, että tämä ongelma näkyy jopa amerikkalaisten lännenfilmien juonenkuljetuksessa. Ennen aina ajettiin nelipyöräisillä trilloilla niin että tomu tuprusi. Ei ajeta enää.

Toinen ongelma on vielä vaikeampi. Kuvitteellisessa sotaelokuvassa sillä hevosella ajetaan tietenkin rautatieasemalle hakemaan poikien ruumiita tai lähtemään sotaan. Tiettävästi VR:llä on vuokrattavana yhteensä yksi höyryveturi ja muutama vaunu.

"Tavallinen" juna, jossa edessä puuskuttaa "Ukko-Pekka" ja vaunuissa on ensimmäistä, toista ja kolmatta luokkaa, postivaunu, maitovaunu, työläisvaunu ja konnarinvaunu, olisi joka tapauksessa hirmuisen kallis koota kuvattavaksi.

Wikipediassa on hyvin niukasti kuvia Suomen rautateistä. Rautatiemuseon kotisivuilta löytyvät "Heikki" ja "Risto" ja luettelot eräistä vaunutyypeistä, mutta junista ja matkustamisesta ei taida olla keskitettyä tietoa.

"Junamatkan kuvaus" puuttuu, vaikka se on Suomen kirjallisuuden suuria teemoja Juhani Ahosta Meren "Manillaköyteen" ja Hyryyn. Näytelmäelokuvassa aineistoa olisi. "Lentävä kalakukko" kertasi ja ikuisti konduktöörin kysymyksen "Oliko Mikkeliin mänijöitä..."

Tään lyhyen ajatusketjun tausta on yllättävä. Huomasin ajatelleeni yöllä metsästystä ja kalastusta. Hirvien suuri määrän lisäys ei voi olla liittymättä metsän käytön muutoksiin. Luultavasti se on tekemisissä tehometsänhoidon ja avohakkuiden kanssa.

Mutta ennen herrat harrastivat metsästystä ja kalastusta. Appiuokolla oli Pielisjärven kunnanlääkäriaikanaan mainio ajokoira, ja ikään kuin ympärivuorokautinen pitkospuiden tarpominen lääkärinlaukkua kantaen ei olisi riittänyt, sunnuntait metsästettiin jäniksiä pitkin maita ja metsiä. Vielä melkein minun aikanani, siis 60-luvun alussa, hän kävi Aholan poikien kanssa metsällä. "Poikien" ikä oli seitsemänkymmenen korvissa.

Kai he sorsiakin jahtasivat, mutta jäniksen ampuminen juoksuun oli jotenkin jalompaa.

Tuntemani suurherrasmiehet ovat tavanneet opettaa Ruotsin kuninkaalle fasaanien ampumista ja vastaavaa, jonka kanssa tavallinen ihminen ei joudu tekemisiin.

Mutta kalastus oli melkein itsestään selvä harrastus. Jos sitä ei harrastanut, pitä esittää laillisia syitä ja pitäviä perusteita. Lisäksi niitä kaloja syötiin.

Lauantai aloitettiin pitkänsiiman madottamisella, ja siiman ja verkkojen laskeminen oli toimitus, jonka kuluessa nuori poika oppi myös mielenkiintoisia sanoja ja iskeviä ilmauksia.

Monikin kaupunkilaisherra malttoi tuskin vaihtaa Eden-hattunsa vaaleampaan kesäkuosiin, kun jo piti lähteä soutamaan uistinta. Uistimen vetäjä istui solmio kaulassa ja totisena kuin pontikankeittäjä. Ja itse asiassa haukia nousi aika usein.

Olin ajatellut vaatia vasemman rintataskun päällä kannettavaksi professori-uistimen, kun siirryin tälle alalle. Ei ole kuulunut, vaikka on ollut merkkipäiviä, eikä ole tullut itse hankituksi.

Kyllä Savossa näkee uistelijoita, mutta ikäjakautuma on hyvin selvä. Se on vanhojen miesten hiipuva laji, enkä ole eläissäni nähnyt naista uistelemassa. Virvelin heitto on ollut naisellekin luvallista - myös nuorille ja kauniille - sen jälkeen kun ruotsalainen Abu teki virvelin viskomisesta teollista toimintaa.

Toivon ettei poikani paljasta pohjatonta tietämättömyyttäni; hän on kalastanut pikkupojasta ja kulkee Satakunnan joilla pyytämässä taimenia perholla. Mutta se on toinen luokka ja liikutus.

Ajatukseni on näet se, että puoliteollinen elämänmuoto katosi ympäriltämme, eikä sen jälkiä ole helppo löytää. Sanokaa oi, missä näkisin pitkänsiiman. Katiskatkin ovat viime vuosina muuttuneet vähän oudon näköisiksi.

Todellinen teemani oli rauhanomainen rautatieliikenne, joka on onneksi ollut osa valtionsosialismia eli yhden viraston hallinnoimaa. Ilmainen vihje markkinoinnille: junien rakastajia on luultavasti paljon enemmän kuin luulette.

Koska liikkuvan kaluston ylläpitäminen on kallista ja huvitusarvoltaan aika rajallista, satsaisitte verkkoon.

Hyvä alku olisi poimia painetuista historioista aineistoam, tilastoja ja etenkin kuvia Wikipediaan ja luoda lisää verkkosivuja laajentamalla keskusteluforumeja kunnollisiksi.

Sama kehotus osoitetaan Finnairille. Siviili-ilmailu on valkoinen läikkä menneisyydessämme. Sotilasilmailu voi olla paremmin katettu. Maailman ainoa Bristol Blenhiem Mk IV -konekin on Suomessa, tosin osina, Jyväskylässä. Mutta en nyt äkkiä keksi, missä olisi DC-3 tai Caravelle.

Jos menneisyys kerran kiinnostaa, mietittäköön ahkerasti virtuaalisia museotoimintoja. Olisi hauska matkustaa kapearaiteisella Jokioisiin, mutta kiitos vain kuvan kautta, ei oikeasti.

Olin eilen puhumassa julki jumalisia ystäni Juhani Forsbergin kanssa Aristoteleen kantapäähän. Aiheenamme oli Luther, tuo lihava mies.

Tuli mieleen jonkun tutun teologian tohtorin mainitsema - eivät ihmiset Suomessa niinkään usko Jumalaan kuin vanhan kotiseudun kirkkorakennukseen ja hautausmaahan.

Luulisin että tämä on osa menneisyyden mielenkiintoa. Kauniit kirkkomaat - esimerkiksi Ruokolahti tai Lapua, vetävät väkeä. Ja sitten on helmiä, joiden ohi kulkee joka päivä kymmenen tuhatta ihmistä tietämättä, että tuossa on aidossa ympäristössä keskiaikainen harmaakivikirkko: Espoo ja Vantaa (Helsingin pitäjän kirkko).

28. toukokuuta 2007

Paksu kirja

Lauri, lähetä jossain muodossa niitä ottamiasi videoita Englannin sotamuseosta. Tekisi mieli katsoa Lancasterin ja Mosquiton kuvia.

Mieleeni tuli kirjoittamisesta, että parhaimmillaan se on kuin Spitfire.

Kirjoittamisessa tulivoima on toisen luokan kysymys. Kääntösäde ja nousunopeus ovat tärkeämpiä.

Aina eli kolme kertaa, kun olen yrittänyt lukea suuresti menestyneen romaanin (Grisham, Turow jne.), olen miettinyt, mitä tämä tuo melkein mieleeni.

Äkkiä muistin: lentomatkan turistiluokan perällä, Frankfurt - San Francisco.

Ympärillä toimivan koneiston kalleudesta ja hienoudesta ei ole epäilyä ja paikka vaihtuu, vaikka SF:n lentoasemaa on aika vaikea erottaa Seutulasta. Los Angelesin erottaa, koska siellä on ulkona istutettuja palmuja eikä yleensä yhtään taksia.

Kaikesta huolimatta takapuoli puutuu viheliäisesti, päässä on pelkkää vesihöyryä, olkapäitä alkaa särkeä ja pää retkahtelee.

Tämä oli siis kuvaus viihdekirjallisuuden parhaimmistosta itse koettuna.

Spitfiressa on koko ajan henki kysymyksessä, oma tai "kaverin", kuten jääkiekkoilijat sanovat vastapuolesta. Vain "nälkä" auttaa voittoon, kuten jalkapalloilijat sanovat.

Kun esseisti eli runoilija osuus, tulen leimahdus ei ole bengalitulta, vaan kerosiinia, öljyä ja metallin ja ihmisen kappaleita. Bertrand Russel istuu Charing Crossin pommisuojassa kirjoittamassa, miten sota olisi voitu välttää, mutta Englannin kanaalin yläpuolella pelin henki on selvä. Jompikumpi kuolee. Sinun äitisi tai minun äitini.

Joku viisas mies, kukaties Ortega y Gasset, oivalsi että sanomalehteen voi ja täytyy kirjoittaa kaikkein tärkeimmistä ja vaikeimmista asioista. Miten se tehdään, se on kysymys. Useimmille ei tulisi mieleenkään kokeilla.

Toinen viisas, muistaakseni nobelisti Czeslaw Milosz, oli kokenut kaiken Puolan. Hän oli syntynyt 1911 ja jäi suunnilleen ainoana henkiin kertoakseen, millainen oli se kirjallisuuden ja taiteen sukupolvi, jota ei ollut. Hän piti itseään liettualaisena vaikka kirjoitti puolaa ja osasi paremmin kuin hyvin monia kieliä. Hän loikkasi länteen kulttuuriattasean tehtävistä Pariisissa 1951 ja siirtyi sinne mihin kaikki muutkin, Berkeleyhin slaavilaisen kirjallisuuden professoriksi, ja siellä hänet kohtasi ensin Nobel ja sitten kuolema (2004).

Milosz onnistui siinä missä Ezra Pound epäonnistui. Hän yhdisti runon, proosan, esseen ja poliittisen kirjoituksen. Minulla on se tunne, että hän kuoli tehdäkseen tilaa verkkokirjoittamiselle, joka tällä hetkellä hakee itseään.

Puhe ei ole tiedosta, vaan ymmärtämisestä. Ei tiedosta, vaan ymmärtämisestä. Ja ymmärrys käy kimppuun kuin Spitfire syöksyssä.

Tietoa on oltava ja hankittava, mutta se on osa aineenvaihduntaan. Juuri siksi meille tarjotaan niin usein kompostin sisältöä herkkuna. Siis oikeaa ainetta mutta väärään aikaan.

(Pound ei uskonut, ettei höysteistä ja mausteista synny suurusta. Ei edes murkinaa. Kyllä siihen tarvitaan lihaa, kalaa, perunaa, viljaa.)

Touko Siltalasta ja Leena Majanderista en ole kuullut hisaustakaan sen jälkeen kun istuttiin Kulosaaren Kasinolla. Muu kustantaja otti yhteyttä ja kysyi, että painettaisiinko kirja.

Vastaan tässä yleisesti. Kyllä ymmärryskirjoja voi julkaista menestyen. (Tietokirjat on lopetettu.)

Mutta kirja ei voi olla blogeista kasattu. Sellainen sekoittuisi VR:n kesäaikatauluun.

Itse olen milloin tahansa halukas kirjoittamaan ja julkaisemaan kirjan, jos siinä on vähintään 950 sivua ja alaviitteet päälle, ja jos myyntihinta on noin 80 euroa, paremille kavereille ja ennekkotilaajille 75.

27. toukokuuta 2007

Uni, kuoleman veli


Kuvan Hypnos on unen jumalatar. Bachin bassokantaatissa on häntä sata vuotta vanhempi koraali "Tule, kuolema, olet unen veli."

Uni on vahva osoitus sielun kuolemattomuudesta.

Mutta kuka tietää, onko sielulla ja ihmisellä ja tietoisuudella mitään tekemistä toistensa kanssa. Luultavasti ei.

Unessa havainnot ja aistumukset jatkuvat, vaikka ärsykettä ei ole. Keskushermostossa on siis kondensaattori. Minusta sitä saa sanoa sieluksi.

Unennäkö rakentaa kulttuuria, yhteisöä. Ehkä joku Freud löysi unesta yksilön tuntemia. Pidän enemmän tietäjistä ja noidista, jotka lähtivät saamaan heimonsa tahtomia saloja unesta. Havahduttuaan he tiesivät etäisiä asioita.

Joskus sellaista unta sanotaan transsiksi. Se on hyvin lähellä tieteen ja taiteen elämystä. Se on hyvin lähellä hallusinaatiota.

Unien selittäjä oli vanhassa islamissa kunniallinen ammatti. Nyt se ajatus tuntuu oudolta. Unet kai selittävät yhtä vähän kuin maisemat, tuulet, äänet.

Vaikka ne eivät selitä, ne voivat olla merkitystä.

Olen kokenut sen usein: tämä on se paikka, johon epämääräisyyteni minut määräsi, tuossa on se kivi, joka on vierinyt jäissä Karjalasta asti asettuakseni silmiini ja toisten silmiin, vakaana kuin pilvi taivaalla, varmana kuin tuuli, joka on puhaltamaisillaan.

Olen kokenutu paikkoja, suon laitoja, joissa tuntee, juuri tänne olen tahtonut pois, juuri tässä kohdin tahdon olla sanomaton.

26. toukokuuta 2007

Saksa - lopullinen vastaus

Muuan hiukan kahelin maineessa oleva nero keksi oman kellon. Hän on maailman kuuluisimpia tietojenkäsittelyn tutkijoita ja kehittäjiä. En viitsi sanoa nimeä.

Hänen vuorokaudessan oli 28 tuntia.

Omankellonsa mukaan eläen hän veti siis toisten viikon kuudessa päivässä ja varmisti samalla sen, että oli riittävän harvoin opiskelijoiden häirittävissä tai ylimalkaan tekemisissä toisten kalifornialaisten kanssa. Jämptinä miehenä hän nousi joka aamu samaan aikaan, kuudelta, eikä ottaut kuuleviin korviinsa raivostuneiden tuttavien, alaisten tai esimieste vastaväitteitä.

Hän eli oman kellonsa mukaan.

Alaskassa kokeiltiin vanhoina hyvinä kylmän sodan aikoina oikeilla koehenkilöillä valppautta ja vuorokausirytmiä. Viulut maksoi merivoimat, U.S. Navy, joka toimitti koehenkilöille myös komeat rannekellot. Ne olivat joka suhteessa ongelmattoman oloisia, mutta tuntiviisari kiersi kaksi kierrostaan 21 tunnissa.

Kokeilut suoritettiin Pohjois-Alaskassa keskikesällä tai sydäntalvella ja kestivät muutaman viikon kerrallaan.

Olen pohtinut, mistähän tuollaisia hyödyllisiä kelloja saisi. Nythän käy ilmi, ettei se Einsteinin kehuma taskukello (luultavasti Omega tai Zenith), jonka käynti hidastuu avaruusaluksessa valon nopeuden lähestyessä, olekaan niin ainutlaatuinen ajatus.

F. Braudel kehitti tutkimuksissaan kolme aikaa - melkein muuttumaton kallioiden aika, hidas aika jonka kuluessa ilmasto heiluu, rämeet kasvavat, meret tulvivat ja joet saattavat kääntää kulkuaan, ja sitten tämä mitätön aika, joka tikittää triviaaleissa kelloissa, konjunktuuri, kuten hän halveksivasti sitä nimitti. Kuninkaita kuolee, valtakuntia kukistuu - entä sitten.

Braudelin oivallus oli huikea ja hän teki siitä suurissa kirjoissaan täyttä totta.

Kun tämä on pahainen blogi ja kirjoittaja kurja historian tohtori Jutikkalan jälkeisessä Suomessa, sallittaneen hypoteesi: jospa kansakuntien ja maakuntien kellot käyvät eri aikaa?

Minusta tuntuisi hyvin luonnolliselta ajatella, että Suomi on noin 200 vuotta Venäjää edellä ja noin 100 vuotta Saksaa jäljessä.

Derkku-keskustelumme kannalta Saksassa oli enimmäkseen järkiperäinen byrokratia heti Napoleonista päästyä ja yhä suurempi joukko kiinnostuneita kansalaisia, esimerkiksi kauppiaita, opettajia ja lehtimiehiä, vuoden 1830 aikoihin. Heillä oli myös aivan järkevä koulu- ja korkeakoulualaitos ja ennen vuosisadan puoliväliä teollistuminen, kauppa, liikenne ja pankkitoiminta olivat vauhdissa.

Ranska oli osittain edellä, osittain perässä.

Muuan kommentoija ihmetteli, kun esittelin viikolla Saksan ja Ranskan vuosituhantisina vihollisina. Yhteen lauseeseen ei mahdu kovin paljon asiaa. Arvellen lukijoiden tietävän, että Saksa-niminen valtio on yhtä uusi keksintö kuin Italia, tarkoitin saksaa puhuvia maita, kuten Habsburgien valtakuntaa, jonka nimi oli jossain vaiheessa Itävalta-Unkari ja jossain toisessa vaiheessa Pyhä Roomalainen keisarikunta. Kun Ranskan Valois-kuninkaat alkoivat pullistella, heillä oli rajan takana sekä "Itävallassa" että Espanjassa ja lisäksi Italiassa saksaa puhuvia keisareita, joiden kanssa piti sotia vähän väliä. Saksan maiden (länder) pikkukruhtinaat liittoutuivat useinkin parhaiden maksavien kanssa.

Espanan perimyssodassa 1600-luvun lopulla otettiin yhteen oikein tosissaan, saati sitten keskiajalla.

Vartio Reinillä on runo 1840-luvulta suurten ruoppaustöiden jälkeen, ja kissanhännänveto Elsassista ja Lothringenistä on sekin myöhäistä perua.

Me elilmme karhun ja aarnikotkan välissä, eikä se ollut koskaa helppo sauma. "Saksa" ei tosin yrittänyt valloittaa Suomea ennen kuin 1918, jolloin se sattui onnistumaankin, ja tavallaan 1941. Mutta tämä oli syrjäinen rintama.

Mutta tänäkin päivänä meillä on ehkä maailman viimeinen hegeliläinen yliopisto Helsigissä ja kaikesta Ranskan ja italian harrastuksesta huolimatta sohvamme ja yöastiamme ovat kovin saksalaista tyyliä.

Mutta olimme jäljessä, koska ei meillä ollut sellaisia määriä rahaa. Metalliteollisuutemmekin syntyi 1900-luvun puolivälissä (osittain Venäjän ison teollisuuden takia) ja leipälajimme metsäteollisuus tuli tavaksi ehkä siksi, että se on helppoa. Muutama parempi konepaja ja ruukki oli ollut tsaarin aikana.

Kun meillä ei kuitenkaan ollut maassa yhtään kaupunkia, toisin kuin Saksassa, jossa vapaakaupungit sulautivat keisarikuntaan vasta runsaat sata vuotta sitten, eikä meistä ollut hyökkäyssotiin sen jälkeen kun Kaarle XII otti perinpohjaisesti päihinsä, kansan, elinkeinotoiminnan ja mentaliteetin erilaisuus oli selvä asia. Ei meillä ollut todellisuudessa koskaan ollut ruhtinaskuntiakaan, ja maakunnat olivat vähän sellaista kansakoulujuttua.

Venäjä on vaikea nähdä tsaarin aikana ja kommunismin kultaisena muuna kuin köyhien ihmisten merenä, josta erottuu pienehkö nomenklatuura - aatelisia, rikkaita, virkailijoita, taitelijoitakin. Mutta "kansan ystävien" ponnistuksista huolimatta kansa oli apaattista ja sitä oli niin paljon, ettei sen henkeä voinut sähköistää.

Suomi on ollut liikkeiden maa. Milloin on intoiltu raittiudesta, milloin itsenäisyydestä, milloin osuuskaupoista, milloin bingosta.

Kun Saksa oli saavutettavissa oleva kilpailija, DDR oli tietysti taivaan lahja suomalaisille. Neuvostoliitossa ei todella ollut paljon jäljittelemistä, kun taas Saksassa oli.

Ilmeinen kumppanimme Ruotsi oli vieroitettu meistä venäläisten toimesta ns. sortokauden aikana, ja itse keksimme syvästi tarpeettoman kieliriidan, joka teki tyhjäksi sinänsä hyvän ajatuksen valtioliitosta. Suomesta olisi tullut hyvä siirtomaa Ruotsille. Itse asiassa Suomesta tuli hyvä siirtomaa Ruotsille, ja se oli sitä 1990-luvulle asti.

Sitten tapahtui jotain, mitä en osaa selittää. Aloimme oikeasti pärjätä kaikessa muussa paitsi kulttuurissa, ja siinäkin joskus. Kun Nokia aikakausi on nyt painumassa mailleen ainakin suomalaisia ajatellen eikä vanhaa esikukvaamme DDR:ää enää ole, on keksittävä jotain uutta.

Ehkä me pärjäisimme opetus-, hoito- ja hoivatehtävissä. Otettaisiin miljoona - pari miljooaa pakolaista ja alettaisiin opettaa heille hyödyllisiä taitoja.

Luullakseni tuttavani Tuomioja ja Halonen ja Lipponen ja kaikki ajattelivat jotain tällaista kannattaessaan kovasti harppisaksaa ja kääntäessään nuoruutensa päivinä ja vieläkin kylmää kylkeä Yhdysvalloille.

Me olemme sellaisia itämeren silakoita eli murtoveden sillejä, joita muusikko ja musiikin opettaja F. Busoni Helsingissä asuessaan vertasi Sibeliukselle suomalaisiin naisiin.

Kohtuuton ja virhellinen vertaus. Mutta kyllä savusilakka sopisi vaakunaeläimeksemme paljon paremmin kuin jellona.

25. toukokuuta 2007

Derkkula II


Aihe taisi osua ikävään kohtaan.

DDR:nhistoria on meillä jäänyt kovin tuntemattomaksi. Professori Seppo Hentilä on kumminkin tehnyt parhaansa.

Tietämäni HuhtalanVeikko putosi kerran paineissa mahalleen molskille ja pillimies, eräs hullu Hirvijoelta, vihelsi selätyksen. Veikko valitti, että ei hän ollut kuin mahallaan.

"Sulla oli trikoot väärinpäin jalassa."

DDR, virkailijoista ja pikkuviskaaleista oli monilla Natsi-Saksan trikoot vääripäin jalassa. Sama vaate. Etenkin poliisi ja armeija olivat halukkaita ottamaan hommiin väkeä, joka oli jo osoittanut kyvykkyytensä esimerkiksi Sonderkommandoissa.

Ainahan vallanpitäjä herkistyy, kun kohtaa miehiä, jotka eivät hempeile tulittaessaan sukulaisiaan.

Valitettaati en tiedä tarkkaan, miten laajalle levinnyt tämä käytäntö oli. Länsi-Saksa on edelleen tunnontarkka setviessään jonkun sotilaspoikapalvelusta 1945.

Saksa on Suomelle läheinen maa - paljon idästä pakeni väkeä mutta paljon jäikin ja eräät, kuten Brecht, muttivat sinne innostuneina.

Meillä oli omat rajanylityksemme sotien välisenä aikana, ja niihin oli aihetta. Mutta kyllä amerikansuomalaisten houkutteleine Karjalaan oli tietoinen petos, ja onhan siitä kirjoitettu.

Kiinnitän huomion nyt kuitenkin siihen, että entisellä hyvällä natsilla oli oivalliset mahdollisuudet edetä urallaan DDR:ssä. Korkeimmissa johtotehtävissä heitä ei juuri ollut, koska ne ihmiset olivat viettäneet sotavuodet Neuvostoliitossa.

Ideologia oli pohjaltaan sama. Fanaatikko on ihminen, joka isää vauhtia unohdettuaan päämääränsä. Viime vuosisata oli sotaa fanaatikkoja vastaan, ja valitettavasti tästä näyttää tulevan samanlainen, koska ideologia tai uskonto on kumminkin melkein aina veruke. Fundamentalismi ja kansalliskiihko voivat paremmin kuin koskaan, tosin EU:n ulkopuolella.
'En jaksa uskoa, että Euroopan johtajat, Kekkonen mukaan luettuna, olisivat kyenneet arvaamaan tätä.

Minule Euroopan hiili- ja teräsunionin perustaminen oli vuosisadan tapaus. Sasksa ja Ranska todella sopivat vanhat vastenmielisyytensä, jotka kuitenkin olivat olleet Euroopan historian punainen lanka 1 000 vuotta. (Nimike "Saksa" mahdollisimman epämääräisesti käytettynä.)

Tämän viikon kirjoitusteni taustana on Englanti, parlamentti ja se ihme, että suurta sosialistista vallankumousta ei koskaan syttynyt. Englannissa on muissa paitsi Skotlantila koskevissa asioissa se erikoinen perinne, että eri mieltä saa olla vaarantamatta kaulaansa tai mainettaan. Cromwellin päivistä asti kiihkoilu on ollut epämuodikasta, mutta sitä vastoin esimerkiksi ydinaseiden vastustaminen, ympäristöliike ja kaikkein ensimmäisenä eläinsuojelu ovat olleet muotia.

Amerikkalaisista kovin suuri osa on sydämeltään fundamentalisteja. Sellainen oli johonkin määrään myös päivän kommenteissa mainittu H.L. Mencken, suuri lehtimies. Hän oli erikoisen vihainen juutalaisille. Joku voisi puhua jopa antisemitismistä.

Kysymykseni on, jatkoiko DDR paitsi Neuvostoliiton järjestelmää myös natsismin perinnettä ja olivatko 70-luvun punaiset kaartit 30-luvun ruskeapaitojen lapsia ja seuraajia. Oliko heillä vai trikoot väärinpäin jalassa?

Saksa on meidän toinen isänmaamme. Tänään mainittujen saksalaisaiheiden lisäksi meillä on sangen saksalainen tiede - esimerkiksi lääketiede ja matematiikka - ja selkeän saksalainen musiikki. Urheilujärjestelmämme ja doping ovat DDR:n perua.

Emme sortuneet natsismiin emmekä ortodoksikommunismiin, jotka ovat maallisia uskontoja, koska niiden kannattajat eivät lähtäkohtaisestikaan usko mitään vastaväitteitä.

Mielestäni humaanin yhteiskunnan yksi tunnus on kanslaisten ja vallanpitäjien uskallus sanoa, että voin olla väärässäkin.

DDR kukistui ennen kaikkea rahapulaan. Suomen pankkikriisillä on monia syitä, eikä DDr:n kriisi ollut mitenkään välitön vaikuttaja. Mutta miten paljon samaa!

Yksi ainoa esimerkki: elinympäristön tuhoaminen. Entisessä DDR:ssä on vaikka mitkä määrät teollisuuden läpi syövyttämiä kaupunkeja ja pellot ja metsät siinä kunnossa kuin ovat.

Suomi tuhosi DDR:n loiston vuosina ensin taajamansa - viisi pankkia ja kolme osuusliikettä, kaikki DDR-tyyppistä arkkitehtuuria) ja merkittävän osan kansallismaisemastaan, ennen kaikkea suot, joita oli alkujaan yli kolmannes maan pinta-alasta. Auraa ja lannoitusta, että tehtaat saavt raaka-ainetta!

Vaikka kauhistun vihrää puoluetta, myönnän että he tulivat näyttämölle, tosin liian myöhään, kertomaan toisillekin, ettei luonto ole ihmisen vihollinen, joka on keinolla millä hyvänsä voitettava.

Ehkä joku julkaisisi Hannu Taanilan valitut teokset. Suuria DDR:n poikia, kuten Bach.

Tämä ilkeys tarkoittaa, että myös pietismimme, joka ilmeni usein körttiläisyytenä, on vahvasti saksalaista kantaa, ja jos Hannu trikoot olisivat oikein päin jalassa, hän näkyisi omana itsenään, keski-pohjalaisena herännnäispappina ja naispappeuden vastasustajana Ylivieskan kunnasta. Samassa yhteydessä voitaisiin julkaista Eino S. Revon valikoidut mietteet. Myös tässä tapauksessa englanninkielisen kirjallisuuden edistäjä ja Saksan liehakkkojen vastustaja päätyi asenteeseen, joka hyväksyi jokseenkin kaiken, mikä tuli DDR:stä.

Hyväksyn sen päivän kommentoijan ajatuksen, että Neuvostoliitto ja venäläisyys oli huooa leviämään Suomessa. Oli meillä Pessi ja Sinisalo ja ne muut, mutta missäpä näitä vatsastapuhujen nukkeja ei olisi.

Sinisalon viimeiset vuodet saattoivat olla murheen sävyttämiä.

24. toukokuuta 2007

Derkkula

DDR kuoli vitutukseen.

Asioista käytetään niin paljon turhan vaikeita nimityksiä. ”Kulutustavaroiden laatu” kuulostaa epäselvältä, kun puhe on vessapaperin saamisesta ja hehkulamppujen huonoudesta. Ne Länsi-Berliinin näyteikkunat vaikuttivat silti vähemmän kuin ajatus elämästä, joka olisi oikeasti järjestynyttä.

DDR oli kumminkin Preussin perillinen. Hitlerin valtakunta oli olemassa 12 vuotta ja täysi rähinä oli päällä vain Anschlussista 1938 kevääseen 1945.

Berliini oli Preussin pääkaupunki, ja kysymys oli jokseenkin viheliäisen ja vähän tunnetun Brandenburgin odottamattomasta noususta Saksan lukemattomien valtioiden keskeltä. Hohnezollernit olivat entisiä maantierosvoja ja ainakin kaksi viimeistä valtaistuinniekkaa vielä vallan yksinkertaista väkeä. Mutta siinä oli ollut roisto Bismarck kanslerina.

Saksan keisarikunta (1871) keksi itselleen menneisyyden Berliiniin. Vaihtoehtoja olisi ollut: Reininmaa (Köln), Hessen, Baden, Baijeri jne. Kemia teollisuus (värit, lääkkeet) oli Baijerissa ja metalli Reinin varrella. Sähkö syntyi Berliinin (Siemens, AEG). Maa oli täynnä hyvä pieniä yliopistoja, sellaisia kuin Göttingen, Heidelberg jne. Berliini hallitsi.

DDR:n suuri poika oli Hegel. Marx syntyi Preussin kansalaisena ja opiskeli Bonnissa ja Berliinissä. Kirjallisuus oli kuitenkin kotoisin muualta. Preussilainen Heine kirjoitti maanpaossa. Goethe oli kasvanut Frankfurtin vapaakaupungissa ja kukoisti Elsassissa ja Weimarissa, josta Schiller oli kotoisin.

DDR kaatoi Neuvostoliiton. Venäjällä ei ollut eikä ole kansalaisyhteiskuntaa eikä käsitystä edustuksellisuudesta eikä oikeuksista. Saksassa oli. Vain Saksa kykeni keksimään Stasin, joka ei todellakaan ollut sattumanvarainen terroriorganisaatio. Ordnung muss sein. Järjestys se olla pitää.

Poliitikot vannoivat DDR:n kuntoisuutta vielä viikkoa ennen muurin kaatumista. DDR oli joutunut väärään seuraan ja kukistui merkittävän vähän vastarintaa tehden, kun virikkeet olivat lähteneet liikkeelle perinteisesti hullusta Puolasta ja vanhastaan hyvin omituisesta Unkarista.

Selvittämätön asia on muun muassa Ranskan ja Ruotsin sitkeä ja kauan kestänyt reaalisosialismin puolustus. Mukana oli myös maolaisuutta, jonka kannattajien ei ehkä tee mieli lukea nyt ilmestyneitä, nähtävästi sangen uskottavia yhteenvetoja Maosta ja hänen toimistaan ja toiminnastaan. Selvitetty on se, että meillä Suomessa mm. Biermannin tapaus 1970-luvulla hoidettiin kaikin puolin virallisen DDR:n toivomusten mukaisesti.

Meillä kovin monesta ei tuntunut oudolta uskoa, että valtio (puolue) ei voi erehtyä ja joka sellaista luulee, on väärän tietoisuuden vallassa.

Saksalaisilla tietenkin oli ja on edelleen erikoinen taito sekoittaa toisiinsa laatu ja määrä.

Meillä on osittain tieteessä ja osittain taiteessa vielä vallassa sukupolvi, jonka henkinen kotimaa oli Derkkula. Muistan niitä keskusteluja. Peruskoulun, urheilun, yhteiskuntatieteen ja yhteisöllisyyden mallit oli noudettava sieltä ja sieltä ne saatiin. Jokin osa hullunkurisesta Ruotsin apinoinnistamme näkyy lainsäädännössä ja hallinnossa. Jokin osa siitä on DDR:stä apinoitua.

Rähmällään olo pitää paikkansa. Mutta harva oli rähmällään itään. Usea oli heittäytynyt pitkin pituuttaan Mekkaan päin. Ilmansuunta sattuu olemaan sama kuin Itä-Berliinin.

Olihan meillä viides kolonna. Kirkko piti yhteyksiä Itä-Saksaan, jonka kirkko oli henkisesti vahvempi kuin moni tietää. Mutta kovin monet omaksuivat valtio-uskonnon. Kun on valtion palveluksessa, ei tarvitse käyttää järkeä eikä omaatuntoa.

Sääli. Omatunto – huono omatunto – on arvokas osa kristillistä perintöämme. Länsi-Saksa ponnisteli tosissaan huonon omantunnon kanssa monta vuosikymmentä. Itä-Saksassa sanottiin, että minäs sille ihminen mahtaa.

Seurasin adjutantin väitöskirjan esittelyä ja jäin miettimään, että Kekkosen suuri puute oli huono Saksan tuntemus ja yleinen vastanmielisyys koko maata kohtaan. Molempia. Televisiossa sanottiin, että Kekkonen oli isänmaallinen mies. Mutta mikä oli hänen isänmaansa?


23. toukokuuta 2007

Yleinen syyttäjä käy päälle

Syyttäjä kanteli asianajajien palkkioista etenkin pörssiasioissa.

Se on syyttäjän tehtävä. Vaikka valitus tehtiin asianajajaliittoon, kantelu käsitellään kunnolla. Liiton päätöksistä saa valittaa hovioikeuteen.

Lukijan tulee tietää, että tätä asiaa käsitellessäni olen esteellinen eli jäävi ja luultavasti epäluotettava. Tunnen myös ainakin yhden jutussa mukaa olleista asianajajista henkilökohtaisesti ja lisäksi tunnen markkinointirikosasioita, niiden tutkintaa ja syyteharkintaa keskimääräistä paremmin. Olen ollut itse mukana. Takapiruna.

Mistä on kysymys?

Kun syyttäjä häviää juttunsa eli syyte hylätään, valtio velvoitetaan suorittamaan korvaus syytettyjen oikeudenkäyntikuluista.

Syytettyjen asianajajan on esitettävä lasku, laskelma tai käsityksensä kulujen määrästä. Ratkaisun tekee tuomioistuin.

Aikaisemmin syytetty ei saanut korvausta. Ajatus saattoi olla se, että aina syytetyssä sen verran vikaa on, että kuluja ei korvata.

Tilanne oli surkea. Muistan Helsingin metron lahjusjutun, joka oli todella suuri ja vaikea. Yksi kaveri oli syytteessä joukon jatkona siitä, että hän oli saanut Siemens-yhtiöltä munanlämmittimen. Puhe on kananmunista, ei syytetyn munista. Kojeen arvo olisi nykyrahassa muutamia kymmeniä euroja. Hänen oikeudenkäyntikulunsa oli jotain sata tuhatta euroa.

Syyttäjä Kalske, joka yhdessä syyttäjä Norosen kanssa on liikkeellä asiassa, on taitavaksi ja rehelliseksi tunnettu henkilö. Jos veljeni kuuntelisi neuvojani, mitä hän ei kyllä tee, hänen kannattaisi yrittää palkata Kalske ja Noronen asianajokonttoriinsa neuvotteleviksi juristeiksi ja sopia sellainen palkka, että riittää. – Asianajajan on näet oltava taitavaksi ja rehelliseksi tunnettu.

Syyttäjä, asianajajaliiton edustaja ja juttua tähän mennessä kommentoineet toimittajat ovat sivuuttaneet kumminkin yhden asiaan vaikuttavan seikan.

Laki on helvetin huono tältä osin. Julkisuuden tuhovaikutus on poikkeuksellisen suuri.

Voi siis olla, että juristit yrittävät laskuttaa aivan mahdottomia ja voi siis olla että juuri nyt on korkea aika panna sulku sikamaisuudelle. En tiedä enkä ota kantaa. Toistan vain taas kerran, että asianajajan ”palkkio” on liikejuristeille virheellinen sana. Asianajotoimistot ovat liikeyrityksiä, joissa on useinkin yli sata juristia töissä ja toinen mokoma henkilökuntaa ja liiketiloina merkittävä osa kivitalosta Helsingin keskustassa.

Puhe on juuri sellaisesta palveluntarjonnasta, jonka perään toiset ministeriöt itkevät.

Liikejuristin toimiston lähinnä mieleen tuleva vertauskohta on yksityinen lääkäriasema, sellainen kuin Diacor tai Mehiläinen. Niillä on koneet ja kapineet ja sairaalakin. Koko kassavirta muodostuu lääkärien laskutuksesta.

Saa nähdä, milloin syyttäjä tehtäviä ryhdytään ulkoistamaan. Asianajotoimistot voisivat kiinnostua esittämään tarjouksia. Tuomarin tehtäviähän on ulkoistettu kautta aikojen. Menettelyä kutsutaan välimiesoikeudeksi.

Mutta sanon kolmannen kerran niin kuin Pietari-vainaa hiilivalkeilla, että en ota kantaa palkkiovaatimusten määriin enkä kerro, miltä ne minusta itsestäni tuntuvat. Olen tottunut siihen, että oppilaani saavat lähtöpalkkaa enemmän kuin minä heidän opettajanaan. En edes kadehdi, koska minusta ei olisi niin kovaan ja ikävään työhön. Puhe on siis tietojenkäsittelyn, viestinnän ja median asiantuntijatehtävistä, etenkin oikeudellisista.

Olen jatkuvati jankuttanut, että optiot ja niihin verrattavat superjärjestelyt, joiden turvin liikkeenjohtajat vetävät valtavia rahasummia aivan laillisesti, ovat paheksuttavia ja yhteiskunnan kannalta demoralisoivia.

Ehkä tämä koskee asianajajiakin - mutta nyt kysymyksessä olevat henkilöt eivät todellakaan saa itselleen näitä rahoja, vaan hyötyjä on asianajotoimisto, joka sitten yleensä suorittaa erittäin korkean kuukausipalkan lisäksi bonukset.

Ongelma on tämä: talousrikokset eivät istu rikoslakiin eivätkä rikosprosessinjärjestelmään. Suurin ja kauhein ongelma on se, että rosvoja ei yleensä saada kiinni. Ne talousrikokset, joista lehdet tietävät, ovat poikkeuksellisen tökeröitä tai hullaantuneitten henkilöitten ”uran” huipennusta.

Laiton kartelli voisi olla esimerkki. Ei pidä sanoa, että kartellipuuhista tavattu eli hinnoista kilpailijoiden kanssa salaa sopiva firma varastaa kuluttajilta. Liiketoiminta tarkoittaa hyvän voiton saamista kuluttajilta. En hyväksy eettisistä syistä taloustieteiden tavallista määritelmää voiton maksimoinnista. Voitto maksimoidaan joskus esimerkiksi ympäristörasituksen hinnalla. Silloin se ei voi eikä saa olla päämäärä ja jos on, johtajat joutavat vankilaan.

Kartellioikeudenkäynti on aivan oikeasti hyvin iso juttu, vaatii epätavallista asiantuntemusta ja voi johtaa satojen miljoonien eurojen sakkoihin per firma. Siinä ei juristin palkkio pahemmin kiinnosta.

Ongelma on erikoisesti tämä: markkinarikokset, kuten ”vedätys” ja sisäpiirinkaupat, on kirjoitettu lakiin ja perusteltu hallituksen esityksissä merkittävän vähällä asiantuntemuksella. Toisin kuin rikoslaissa on tapana teonkuvaukset eli lain kiellot ovat utuisen epämääräisiä.

Nykyisillä rahamarkkinoilla pelin sääntöjen kehittäminen ja kiristäminen on välttämätöntä. Aivan liian pahoja väärinkäytöksiä on tapahtunut. Mutta kun lehdet ja kansalaiset eivät erota toisistaan suuria toiveita eli omaa katteetonta optimismiaan ja katalaa harhaanjohtamista.

Useat riippumattomat tutkimuslaitokset sanovat tälläkin hetkellä, että taloudellinen kasvu jatkuu ja ihmisten kulutusluottojen määrä on siedettävä. Valtiovarainministeriö ja Suomen Pankki ovat suunnilleen yhtä mieltä, vaikka viimeksi mainittu on jo ottanut sordiinon käyttöön.

Itse en omista ainuttakaan osaketta (paitsi asunnon) enkä harrasta rikastumista, mutta seuraan asioita. Olen jokseenkin varma siitä, että edessä on taas paha pudotus, josta kärsivät ensimmäisinä asuntovelkaiset ja pienet yrittäjät. Velanotto on liian huimaa ja taloudellisen kasvun ylläpitämien kuluttamalla eli kierrättämällä rahaa on ollut läpinäkyvä harha kautta aikojen.

Tämä on esimerkki mielipiteestä ja ehkä katteettomasta aavistelusta. Nyt rikoslaissa on yhtä pehmeitä teonkuvauksia. Kukaan ei todellakaan tiedä, mikä markkinoilla ja rahamarkkinoilla on kiellettyä ja mikä sallittua.

Jos jostain tapauksesta aloitetaan poliisitutkinta, asia tuodaan joskus julkisuuteen karkeasti yksinkertaistettuna ja usein faktoiltaan virheellisenä. Veronmaksajat ovat oppineet kauhistelemaan oopperalippujen tai virka-autojen hintoja ja ovat siksi sokeita satakertaisille summille.

Olen ennenkin itkeskellyt sitä, että kukaan ei tarjoa minulle kohtuuttomia korvauksia. En yleensä anna maksullisia lausuntoja, vaan maksuttomia. Silloin harvoin kun olen maksusta mukana jossain asiassa - sivutoimi-ilmoituksen tehtyäni - laskutan hurjimmillani 150-200 euroa tunti. Mutta valitettavasti sellaista ei juurikaa esiinny.

En muuten hyväksy syyttäjä Kalskeen ajatusta, että oikeudenkäynti olisi äärimmäinen muoto tutkia, onko rikos tapahtunut. Ei se ole tutkimista. Kun syyttäjä on lain kriteerien mukaan vakuuttunut, että hänen on vaadittava rangaistusta, silloin mennään oikeuteen. Syyttäjä ei saa lähteä koettelemaan kepillä jäätä. Jos syyte hylätään, syyttäjä on hävinnyt mutta oikeus on toteutunut.

Toimenpiteestä ja kannanotosta kuultaa, että syyttäjämme ovat edelleenkin omaksuneet vaillinaisesti kontrtadiktorise periaatteen uuden muodon. Sen nimi on amerikaksi mm. adversary system. Kansalainen voi haastaa valtion oikeuteen ja valtio kansalaisen. Tuomari on puolueeton eikä edusta edes kuluja arvioidessaan valtion etua eikä intressiä.

Tämä on nykyinen järjestelmä. Valitettavasti se on aidosti kallis. Aikaisempi systeemi oli se, että alamainen meni reuhka kourassa kysymään virkamieheltä, että mitähän laki asiasta sanoo, ja virkamies sanoi, että lain mukaa tämä sinun asiasi on ratkaistu ja alahan laputtaa siitä parkettia likaamasta.

22. toukokuuta 2007

Juoksussa

Juoksuaika.

Pelkästään matkalaskun tekemiseen menee hiukan enemmän aikaa kuin matkaan.

Onneksi Perttu taistelee Tekesin lomakkeiden kanssa - lisäselvityksiä patenttiprojektiin. XML-lomakkeet ovat kauhistuttavia jo näöltään.

Kirjoitan uudesta ystävästäni John Eliot Gardnerista toivottuani. Istuin kaksi tuntia kuuntelemassa Brahmsin kakkosen harjoitusta. Ennen kuulemani oli Veli Pontevan tavoin tiilistä rakenettua tai eräissä nykyesityksissä ruveilla ja muttereilla komposiiteista kootti, kemiallisia metalleja säästämättä.

Gardnerin Brahms oli luomutuote. Hänen tapansa harjoittaa kovan luokan ammattilaisia oli kuin kävelyä metsässä, jonka kapellimestari tai tämän eno oli itse istuttanut.

Menen Radio Dein ohjelmaan. Kai ne kysyvät, onko Jumala olemassa ja toivoa. Mietin matkalla vastausta.

Nyt yllytän lukijoita jatkamaan kahden aikaisemman päivän keskustelua ja kerron, miten selvisin hengissä Office 2007:n asentamisesta, koska Outlook on vikuri. Luovuin Outlookista ja siirsin tarpeelliset sähköpostitilini Gmailiin. Eläköön g-mail.

Puhelimen synkkaaminen näyttää todella onnistuvan GooSync -nimisellä ilmaisohjelmalla.

Suositan lämpimästi iGoogle -versiota, johon voi siirrellä kalenterinssa, kellon ja muistilistan ja esimerkiksi tiedot siitä, että Kimppa-niminen henkilö väittelee tekijänoikeudesta ei-juristina Tampereella ensi lauantaina omistettuaan väitöskirjansa Stallmanille, ja Still väittelee Helsingissä juristina.

Maailman oli muututtava.

Perusteista on Tekemisen vapaus -niminen kirja, jossa on mm. Tuomas Myllyn varteen otettavia huomioita. Minun pitäisi olla Myllyn pyynnöstä Turussa seminaarissa tänään, mutta enpä ole.

Omaan legioonaani kuuluvista Mikko Välimäki & Co ovat julkaisseet kirjallisuutta.

Katsokaa Community Created Content. Law, Business and Policy.

Minun pitäisi esitellä kirjaa, mutta tunnen olevani tavattoman esteellinen.

Siksi tyydyn kaupitteluun. Ostakaapa ja lukekaapa. On pöljempiäkin tapoja käyttää aikaansa. Ja aihe on tärkeä.

Välimäen ohella toiset kirjoittajat ovat Ville Oksanen ja Herkko Hietanen. Herkko on tällä hetkellä minulla assarina, kun Aura Soininen otti ja valmistui ja sai väitöskirjastaan (patenttioikeus) laudaturin eli with honors. Opponentti oli siis prof. Bently Cambridgesta.

Cambrdigessa oli kaunista ja lempeää.

21. toukokuuta 2007

Sanomalehtien turmiollisuudesta

Sanomalehdistö on luistanut samaan kaaoksen maailmaan, jossa Internetin väitetään pitelevän valtikkaa.

On epäselvää, kuka kirjoittaa kenelle, milloin, miksi ja mistä.

Muutamia avoimia asioita siis.

Yleissivistyksen aikakaudella lehdissä oli esimerkiksi lehtoritaso tai opettajataso. Kirjoittajille tehtiin selväksi, että panematta nimeään julki he kirjoittavat tietyille ihmisille, joilla oli tunnetut tiedot ja käsitykset maailmasta. Kirjoittajat olivat sellaisia henkilöitä kuin Juhani Aho tai Eino Leino. Briteissä kehitys on vanhempaa. Siellä oli 1700-luvulla sangen monta kirjoittajaa, joista osa kirjoitti tilapäistekstejä sellaisilla menestyksellä, että tilapää on edelleen tarpeen. Juttuja julkaistaan ja luetaan.

Kun kuuntelee tarkoin saamaansa sättimistä, saa tietää paljon sättijästä. Kun lukee, mistä esimerkiksi blogeja ja verkkokirjoittelua syytetään, saa tietää tarkoin syyttelijän maailmankuvan, jossa aiheellinen pelko omasta alamittaisuudesta näyttää vallitsevan.

Yleissivistys oli ennen kova juttu. En ole sivistyneisyyden kannattaja. Ellei se kestä kainaloista pitelemättä, kaatukoon. Ja kestää se. Ne huonon yleissivistyksen merkit, joita joskus luetellaan lehdistä ja radiosta, ovat johdonmukaisen epäjohdonmukaisia.

Epäilen sivistyneitä henkilöitä. Panin tuohon Friedellin kuvan, koska hän kirjoitti kabareetaiteilijan ja kahvilassaistujan koulutuksella Uuden ajan kulttuurihistorian, joten yleissivystystä voi luonnehtia hyväksi. Ehkä se jopa johtui siitä, että juutalaisia ei haluttu päästää suurina joukkoina yliopistoon. Siellä he olisivat laatineet väitöskirjoja, joita kukaan ei olisi lukenut ja jotka olisi ajat sitten unohdettu.

Vaikein yleissivistyksen muoto on tällä hetkellä luonnontiede. Puoskarinkirjoja ilmestyy melkein yhtä paljon kuin keittokirjoja. Niillä luodaan lukijalle harha, että hän ymmärtää jotain, mitä hän ei todellisuudessa ymmärrä.

Fysiikka on ehkä hitusen väistynyt biologian tieltä.

Tätä nykyä tieteellinen biologinen perustelu on hyvä merkki yrityksestä justifioida taikausko. jos lauseeseen onnistuu vielä sekoittamaan sanan "genomi", menesetys on melkein sillä taattu.

Biologis-fysikaalis-matemaattinen argumentaatio on sodan jatkamista toisin keinoin.

20. toukokuuta 2007

Miksi et jo kuole, JSN?

Quid est, Catulle?
Quid moraris emori?

Julkisen Sanan Neuvoston toimena on varjella sanoma-ja aikakauslehtiä oikeudenkäynneiltä. Se tarkoittaa varjeltumista ikäviltä seuraamuksilta, kuten vahingonkorvauksilta ja sakoilta.

Jottein tätä huomattaisi, JSN sanoo liikuskelevansa sananvapauden asialla.
http://www.jsn.fi/paatos.asp?sivuid=3741/L/07

Julkisen Sanan Neuvosto, miksi et jo kuole?

Uusin lausunto, jota ainakin Haakana ja Jokisipilä ovat kommentoineen blogeissaan, koskee ennakkomoderointia. Lausunnon sisällöstä ilmenee heti, että lausunnon antajat elävät unimaailmassa ja ovat joka tapauksessa suosituksellaan asettuneet kenen tahansa ja minkä tahansa median käyttöö. Medialla tarkoitetaan tässä perinteistä mediaa ja Venäjää.

Meidän pieni ja nikotteleva verkkomaailmamme elää vapaaehtoisuudesta, vapaudesta ja pelon puuttumisesta.

Lainsäädäntömme, kuten perustuslakiin liittyen annetut uudet lait sananvapaudesta, ovat tarkemmin miettien soveltumattomia verkkoviestintään sellaisena kuin sitä harjoitetaan nyt ja sellaisena millaiseksi se on muuttumassa.

Kyberhyökkäysten aikakausi on meneillään. Tekijänoikeusjärjestöt ovat näihin asti pitäneet tehtävänään sananvapauden kutistamista ja kurttuun lyömistä. Nyt sananvapausjärjestö ottaa viestikapulan.

Ennakkomoderointi - jälkimoderointi ei ole järkevä jaottelu.

Alas ottainen eli take-down on järkevä menettely.

Ennakkomoderointiaate, jota syyttäjätahollakin siis kannatetaan, edellyttäisi Stasin kokoista virastoa.

Olisiko ajatuskin hankkia työntekijät Stasista lomautetuista?

Kuvani esine, johon JSN:n kannanotto mielestäni sopisi - sisältää sellaista kunnoitusta, jota en kuitenkaan haluaisi osoittaa. Mutta menköön nyt, kun on itse otettu kuva - Churchillin yöastia.

Ehkä se ei olekaan niin huono kuva. Chruchill joutui taistelemaan usein ja paljon pimeyden voimia vastaan, myös silloin, kun ne olivat liberaaleja, valistuneita valtiomiehiä ja heidän henkselinvenyttäjiään.


Miksi, Catullus, roikut elämässä?
Tuomarina väärin vannoo läskipää Nonius.
Konsuliksi juntattiin väkisin Vatinius.
Miksi, Catullus roikut elämässä?

19. toukokuuta 2007

Lontoo III



You are running on reserve battery.

Toivon että ilmoitus koskee tietokonetta, ei minua, mutta en voi kieltää, ettei sekin olisi aivan mahdollinen ja myös paikkansa pitävä tulkinta.

Perseestä tuli mieleen vastikään hankkimani opaskirja, neuvoja amerikkalaisille sotilaille Britanniassa (1942). Kiroilla luultavasti sai, mutta "bloody" ja varesinkin "boody Brit" oli omiaan avaamaan uuden rintaman. Kirjan mukaan" I'm looking like a bum" tarkoitti täällä Englannissa takapuolta, jonka näköiseksi puhuja tunnustautui.

Edward Gibbon oli joka suhteessa naurettavan näköinen ulkomuodoltaan, ja valitettavasti joskus myös kirjoituksissaan. Hänen sanotaan joutuneen kerran sokean kosketeltavaksi. Sehän ei ole erikoista, että sokea tunnistaa ihmisen sormin kasvoista. "Lapsen takapuoli", oli sokean tulkinta Gibbonin kasvoista. Kiirehdin vilkaisemaan muotokuvaa.

Kieltämättä. Ks. Wikipedia.

Tietotekniikan eräät vaivat näyttävät periytyvän täältä briteistä. Kun torilla myytiin kolme kanaa, numeroja 1, 2 ja 3, pienelle liitutaululle kirjoitettiin numero yksi hintaan punta ja viisi shgillinkiä #1 @ 1/5/-

En tiedä, mistä keno (backslash) on kotoisin. Wikipedia sanoisi että vuodelta 1960 ja kertoo liikuttavan tarinan varhaisen DOS;in hakemistorakenteen puuttumisestaq, joka siis selittäisi eron Unixiin.

Olemme Laurin kanssa ostelleet hiukan kirjallisuutta, joka liittyy mm. kirjoittamiseen ja sen sellaiseen. Osa niistä merkeistä, joiden puutuminen nettikahviloiden näppäimistöstä käy voimille, on siis todella 2 000 vuotta vanhoja, kuten ampersand eli &.

Vähintään kerran kuukaudessa marisen siitä, etteivät tiede ja tekniikka ole kehittäneet koneilleen parempaa keinoa kuin kirjain kirjaimelta naputtaminen - Auto Complet e ei mielestäni ole ainakaan apu. QWERTYn kauheudesta tuskin kukaan on eri mieltä.

Johtopäätös: rikas maailma on pelkkää suurta Englantia, jossa asiat ovat vinksin vonksin ja vähän sinne päin, mutta lopulta toimivat.

Kävin tällä ensi kerran 1964 tai 1965. Se oli kieltämättä eri Englanti ja toinen Lontoo, ei kuitenkaan taivaallinen. Puristin hikisessä nyrkissäni half crownin kolikkoa, tuppence ja farthong olivat tavallisia, give us a bob, oli normaali kerjuu, hinnat oli merkitty hienostiliikkeissä guineoihina. Floriinin kolikkoa en muista käpälöineeni enkä kruunua.

Terveisiä Sir John Soanelta. Hän on tosin kuollut Napoleonin sotien jälkeen, mutta hänen museoitu asuntonsa on kaupungin parhaita nähtävyyksiä humnaistisesti suuntautuneelle henkilölle, joka säälii jalkojaan eli suhtautuu maltillisesti British Museumissa vaeltamiseen.

Soame oli muurarin poika ja kohosi suureen maineeseen arkkitehtina. Hän oli yksi niistä ihastuttavista henkilöistä, joka harrasti muinaisesineitä ja menneisyyden viisautta rakkaudesta ja tietämisen halusta, ei samassa hengessä kuin nykyisin harrastetaan Rolex-merkkisiä rannekelloja. Ei että toisetkin näkisivät, kuka on kuka ja kenen liiveissä hihat kestävät.

Juuri nyt olen siis kaikkein huvittunein Englannin 1700-luvusta eli ajasta ennen tekopyhyyden valtaan nousemista. Soame hommas itselleen puolen sataa William Hogarthin öljyvärityötä, ja mukana ovat tietenkin Rake's Progress, Gin Lane ja ne kaikki muut, jotka ovat niin paljon läheisempiä ja kodikkaampia kuin herrasväen huvitukset.

Olikohan se Nätti-Jussi, joka tähän henkeen kuvaili suurta lystinpitoa - krammari soi ja vähintään kaksi paria tappelee lattialla aamusta iltaan.

18. toukokuuta 2007

Lontoo II

Säästän kuvat kevään pitkiin, synkkiin päiviin. Eiliseen aiheeseen liittyen - uusin aarteeni on aika onnistuneelta vaikuttanut kuva Churchillin yöastiasta, joka oli tyjänä hänen sänkynsä jalkopäässä komentobunkkerissa. Yöpöydällä oli tuhkiksessa sikari, mutaa viskipulloa ei näkynyt. Kai se oli herraskaiseen tapaan kirjoituspöydän jalan vieressä.

Kun olin lapsi tässä maailmassa, viinapulloa ei koskaa nostettu pöydälle. Kerran meillä oli pullo punaviniä joulupöydässä. Viinioppaana isä oli käyttätänyt Vänrikki Stoolin tarinoitga - Margoo (Margaux). Appi-vainaa osti aina Beaujolais'ta, kalan kanssa Liebfraumilchiä. Muiden viinien olemassaolosta oli korkeintaan hämärää tietoa.

Sisäkön syntymäpäivillä tarjottiin Moscatoa, kerrottiin apen perheessä.

Kysyin Gardinerilta (Sir John Eliot), saanko muuttaa heille, ja hän arveli, että kyllähän se sopii. Opas ja uusi ystävä, Montevedi-kuoron palveluksessa oleva Riitta Hirvonen sytytti savukkeen ja minä kysyin järkyttyneenä, saako täällä polttaa. Koti oli entinen kappeli. En ehtinyt tällä kertaa lehterille näkemään kirjoja, koska kaksi kaunista sellistiä saapui koesoittoon. Muutoinkin olimme täysin uppoutuneet keskustelemaan puista, etenkin haapapuusta.

Hän istuttaa puita ja hänen enonsa istutti puita. He antavat niille nimiä. Yhdenkään puun nimeksi ei ole pantu Schönberg, koska kukaan ei pidä Schönbergistä.

J.E. on jopa syntynyt landella ja paneutunut maa- ja metsätöihin yhä kiihtyvällä tarmolla. Mutta se oli minulle uutta, että hän on äitinsä puolelta Åbo Akademin Pippingejä. Kerroin hänelle poru kurkussa, miten uraa uurtava teos hänen pikkuserkkunsa Knut Pippingin "Komppania pienoisyhteiskuntana" on. Otettiin harkintaan käynti Ängsholmenilla, jonka Pippingit siis omistavat Turun saaristossa.

Gardiner hiukan ihmetteli, että hänen passioesityksensä oli saavuttanut raivoisan menestyksen etenkin Saksassa. Suomesta oli, tiettävästi myös YLEstä ilmoitettu, että ei voisi vähempää kiinnostaa - siis useiden mielestä tällä hetkellä paras saatavissa oleva kolnserttiesitys ja esintyjäjoukko.

Niinpä kerroin, että olemme Suomessa itse asiassa venäläisten äpäriä, tulosta siitä, kun slaavit alkoivat putkahdella Pripetin soilta, Khazaarien jalo valtakunta oli kaatunut ja slaavilaiset ja suomensukuiset kansat heittivät hynttyyt yhteen ja perustivat pikku hiljaa svedupetterien teknisellä avulla Novgorodin.

Siitä alkaen meilläkin on vallinnut vanhauskoisten (starovjertsien) perinne, etenkin kirjallisuusdessa ja musiikissa: kaikki uusi on pahasta, kaikki muutokset ovat Saatanasta, surmatkaamme ulkomaalaiset ja heidän hännystelijänsä ja polttakaamme heidän kauppalansa!

Katsotaan mitä johtopäätöksiä Sir John Eliot on tehnyt. Tapaame tunnin päästä Cadogan hallissa, jossa porukoilla on harkat.

Uusin seksisymbolini Clive James kertoo uudessa kirjassaan, että Egon Friedellin uuden ajan kulttuurihistoria tosin ilmestyi englanniksi mutta se ei kiinnostanut ketään pätkääkään eikä Friedelliä löydy kirjoista eikä kansista "missään muualla kuin Saksassa", josta juutalaiset pakolaiset ottivat usein kultakorun sijasta ainoaksi aarteekseen pakomatkalle mukaan Fiedellin I-III. Täytyy meilata miehelle, että on toinenkin maa, Suomi.

Hän kuitenkin kirjoittaa uskomattoman hienon artikkelin Putinista puhumalla vain Hitleristä, tämä Friedellin ja muiden Wienin juutalaisten varjolla.

Kun Friedell ja Sperber pelasivat kahvilassa korttia, takana seisoi ovelle ulottuva jono. Ihmiset halusivat kuunnella keskustelua, todellista keskustelua. Vallalla oli sellainen käsitys, että keskustelu on eri asia kuin journalsmi tai kirjallisuus. Ja Friedell oli oikeasta paitsi lehtimies myös varieteetaiteilija ja Wienin etevimpiä stand-up -koomikkoja (anteeksi englanti). Tätä Suomessa kukaan ei ole koskaan tiennyt eikä aikoinaan kuullut, koska kukaan ei voi ymmärtää wienin murretta juutalaisittain äännettynä ja konekiväärin tulinopeudella puhuttana (600 sanaa sekunnissa).

Näin mekin eilen. Lähde on tuo C. Jamesin essee:

"He tapasivat lounastauolla, mutta se ei riitä vähemmän tärkeiden asioiden sanomiseen. Tärkeää puhetta on se puhe, jolla ei ole väliä, ja siihen menee aikaa."

"The talk that counts is the talk that doesn't matter, and to get that you need time to spare."

17. toukokuuta 2007

Torstai, toivoa

You can call it hard life. Scarcely you have fallen asleep before people come to ask you to table. Left hotel before eight, back now, hungry.

In the evening or to/morrow it seems possible to write something, thanks to British Telecom's not too expensive voucher + laptop.

I had forgotten that grounded plug of the charger is OK in bathroom, using the socket intended for shavers. Well, perhaps you better not toflush watere then.

As promised I shall be back. Now I only mention that thanks to inisitence of Lauri we actually paid a visit to Imperial War Museum's rather new Churchill Museum in his onetime bunker. As a matter of fact all England, all Army, Navy and RAF got their orders from there during the Blitz.

Thinking of the 250 kg bombs the place seemd a bit childish. It would not have resisted a hit. Later on, it was reinforced.

The place felt like a submarine. People with claustrophobic leanings should not go there.

Nut I take up the museum, because I belileve it weas one of the best new museums I have seen. Physical memories and wax-figurines were cannily blended together with very modern IT-technology.

You really get some information and a smack of things past.

Formidable! Even the political idea is easy to notice. This place is intended to show to the British that there were interesting people and intelligent life even before Blair and before Thatcher.

National propaganda - and I fully agree with it.

Then again - there seems to be a new book on the Bomber Boys, where the natinal neurosis caused by the terrible bombings of the German cities is discussed in earnest.

I never knew that the Royal Air Force had 122 000 people, of whom 55 000 were killed in action.

= = =
So,we were in Cambridge, discussed a lot of interesting things with Lionel, we met with Sir John Eliot Gardner, we do not have time to meet with Sir Robin etc.

Myself I feel it is a good idea to visit big cities as long as it is physically possible, It will not be a long time.

16. toukokuuta 2007

Lontooseen


Menen Lontooseen niin varhain aamulla, ettei siinä paljon kirjoitella. Paikkoja ja ihmisiä on luvassa muutamaksi päiväksi.

Minulla ei ole mitään Lontoota vastaan, eikä Lontoolla tiettävästi minua.

Outo paikka se kumminkin on. Jos Cambrdidge, jossa käydään torstaina, on monin kohdin 1500-lukua ja 1600-lukua, Lontoosta lempein osa on 1700-lukua, jolloin kasvoivat monet kulttuurin ja politiikan rakenteista, ne samat, joita moni pitää arvossa edelleen.

Olen silmäillyt Ackroydin Lontoon elämäkertaa. Mainio oivallus: kirjoittaa todellinen elämäkertateos kaupungista, ja kirjoittaa suurella rakkaudella. Sellaiseen pystyy vain, jos on viettänyt elämän kaupungissa.

Katsotaan, mitä saan sieltä postattua. Jotain varmaan. Charing Crossilla on ilmaisia verkkoja sikin sokin. Suomessa isot palvelimet ovat kovien hyökkäysten kohteena, ja asiantuntijat sanovat, että hyökkäykset ovat ammattimaisia. Kai tämä on jo sitä kybersotaa, josta alettiin puhua melkein vuosikymmen sitten.

Kirjoitukset sananvapaudesta ja yksityisyydestä herättivät paljon kommentteja ja niitä luettiin. Ne olivat luentojani, enkä ollut tarkoittanut niitä pelkästään bloggaajille enkä verkkoyhteisöille. Ne ovat muutenkin isoja asioita, joista ihmisillä on mielipiteitä. Näen ilahtuen, että meitä on nyt aika monta, jotka todella tietävät näistä asioista.

Lontooseen mennessäni huomaan Suvi Lindenin sanoneen samaa, jota olen koettanut selittää vuoden. Suomen tietotekniikka ja tietotekniikkainfra ovat pudonneet kyydistä. Olemme pahasti jäljessä esimerkiksi Englantia. Ja paljon muuta meillä ei ole.

Edessä on siis isoja asioita. Sellaisista voi selvitä vai yhdistämällä voimia.

Ja mikä ettemme yhdistäisi. Vähän niin kuin englantilaiset 1700-luvun alusta asti. Saa tulla Napoleon tai Hitler. Rivit suljetaan.

Suljetaan rivit.

15. toukokuuta 2007

Yksityisyys - privacy

Sananvapaus, viranomaistoiminnan julkisuus ja kolmanneksi yksityisyys ovat perusoikeuksia.

”Perusoikeus” tarkoittaa pykälää Suomen perustuslaissa, joka puolestaan on tarkoitettu samansisältöiseksi ihmisoikeussopimusten kanssa. Lain tulkinnassa perustuslain säännös sivuuttaa tavallisen lain.

Vanhemmille juristeille voi olla epäselvää, että perusoikeudet ovat nykyisin täyttä totta. Aikaisemmassa perustuslaissa, etenkin vuoden 1919 hallitusmuodossa, perusoikeuksia luonnehdittiin julistuksen luonteisiksi eli päämääriksi. Kansalaisten työvoima oli erikoisessa suojeluksessa. Mitä tämä hallitusmuodon kohta tarkoitti, sitä kukaan ei oikein tiennyt.

Eilinenkin keskustelumme osoitti, että subsidiariteettiperiaatteessa on muutakin vaikeaa kuin nimi. Katsokaa Wikipediasta, mutta englanninkielisestä, kohta EU. Suomalainen versio viittaa lyhyesti filosofiseen ideaan. Käytännössä kysymys on siitä, että esimerkiksi asianajaja, joka hävittyään käräjäoikeudessa sanoo ”skippaavansa” hovioikeuden ja valittamalla suoraan EY:n ihmisoikeustuomioistuimeen, puhuu roskaa. Ihmisoikeustuomioistuin ei käsittele asioita, joiden ratkaiseminen on mahdollista kansallisesti.

Saman periaatteen mukaan EY ei voi kajota asiaan, joka yleissopimusten mukaan ei kuulu sille. Keskeinen esimerkki on rikoslaki. Se hoidetaan kansallisesti. Toinen esimerkki on tekijänoikeuslaki – vaikka harmonisoinnista eli yhdenmukaistamisesta on sopimuksia, EY:ssä ei ole tuomioistuinta, joka voisi ottaa suoraan käsiteltäväkseen tekijänoikeusasian tai edes ratkaista sen hankalan kysymyksen, missä juttu käsitellään.

Tässä on puhe periaatteista. Voitte uskoa, että tulkinnat ovat käytännössä vaikeita. Näissä asioissa juristi ei saa palkkaansa tyhjästä.

Nämä alussa mainitut kolme oikeutta ovat usein ristiriidassa keskenään. Sananvapauden käyttäminen voi loukata toisen ihmisen yksityisyyttä. Molempia on mahdoton toteuttaa samanaikaisesti täyteen määrään. On sovellettava vähän toista ja vähän toista.

Asiasta on tulkintaohjeita. Jos ette muuta ehdi, lukekaa seuraavasta kohdat 4 ja 5.

Korkein oikeus kirjoitti asiasta perusteluissaan jutussa 2006:25:

”Sovellettava rangaistussäännös

2. Asiassa sovellettavan, tekohetkellä voimassa olleen rikoslain 27 luvun 3 a §:n (908/1974) mukaan yksityiselämän loukkaamiseen syyllistyy se, joka ilman laillista oikeutta joukkotiedotusvälinettä käyttäen tai muulla sen kaltaisella tavalla julkisesti levittää toisen yksityiselämästä tiedon, vihjauksen tai kuvan, joka on omiaan aiheuttamaan hänelle vahinkoa tai kärsimystä. Yksityiselämän loukkaamisena ei ole kuitenkaan pidettävä julkistamista, joka koskee henkilön menettelyä julkisessa virassa tai tehtävässä, elinkeinoelämässä, poliittisessa toiminnassa tai muussa näihin rinnastettavassa toiminnassa ja on tarpeen yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemiseksi.

3. Yksityiselämän piiriä ei ole määritelty laissa, vaan se on tarkoituksellisesti jätetty tuomioistuimen kussakin yksittäistapauksessa arvioitavaksi. Lain esitöistä (HE 84/1974vp s. 4 ja LaVM 14/1974 vp s. 1) ilmenee, että tiedon yksityistä tai julkista luonnetta arvioitaessa on pidetty silmällä myös tiedon yhteiskunnallista merkitystä. Yksityiselämään on katsottu kuuluvan muun muassa henkilön perhe-elämän, vapaa-ajan käytön, terveyden ja ihmissuhteet. Yksityiselämän käsitteen ulkopuolelle on sen sijaan suljettu julkistaminen, joka koskee henkilön menettelyä julkisessa virassa tai tehtävässä, elinkeinoelämässä, poliittisessa toiminnassa tai muussa näihin rinnastettavassa toiminnassa. Tämän vuoksi lakia on perusteltua tulkita niin, että yhteiskunnallisesti merkittävä tieto, joka voi vaikuttaa rikoslain 27 luvun 3 a §:ssä tarkoitetun henkilön julkisen toiminnan arviointiin, saadaan julkaista riippumatta siitä, kuuluuko se yksityiselämän piiriin vai ei. Tämä käy ilmi 1.10.2000 voimaan tulleesta rikoslain 24 luvun 8 §:stä (531/2000), jolla ei lain esitöiden mukaan tarkoitettu muuttaa aiemman lain sisältöä (HE 184/1999 vp s. 32 ja La VM6/2000vp s. 6).

Perus- ja ihmisoikeussäännösten merkityksestä asiassa

4. Kysymyksessä oleva rangaistussäännös suojaa osaltaan perusoikeuksien toteutumista. Perustuslain 10 §:ssä sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvataan yksityiselämän suoja. Sananvapaus taas turvataan perustuslain 12 §:ssä ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklassa. Nyt esillä olevan kaltaisessa asiassa rangaistussäännöstä sovellettaessa nämä perusoikeudet ovat vastakkain, eikä niillä ole keskinäistä etusijajärjestystä. Tämä on nimenomaisesti otettu huomioon jo rangaistussäännöksen sisällössä. Sananvapaus ei oikeuta kunnian tai yksityiselämän loukkausta, eikä muutakaan oikeuden väärinkäyttöä. Sananvapaus ja yksityiselämän suoja on siten pyrittävä sovittamaan yhteen ja toteuttamaan rinnakkain.

5. Myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 ja 10 artikloja koskeva Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö nojautuu siihen, että mainittujen artiklojen suhteessa on kysymys niissä turvattujen oikeuksien sisällöllisestä tulkitsemisesta vastakkaisten etujen yhteensovittamiseksi. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on useissa ratkaisuissa antanut merkitystä sille, onko kysymys ollut yleisen yhteiskunnallisen keskustelun kannalta merkityksellisestä julkistamisesta (esim. Selistö v. Suomi, tuomio 16.11.2004, kohdat 48, 59 ja 68). Sananvapauden merkitys perusoikeutena liittyykin demokraattisessa yhteiskunnassa välttämättömän keskustelun ja arvostelun vapauden turvaamiseen. Ihmisten yksityiselämän hyödyntäminen sensaatiohakuisessa mediatoiminnassa ei sen sijaan kuulu sananvapauden perusoikeussuojan päämääriin.

6. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaan yksityiselämän suojan ja sananvapauden yhteensovittamisessa noudatettavat olennaiset arviointiperusteet vastaavat niitä periaatteita, jotka on omaksuttu nyt kysymyksessä olevassa kansallisen rikoslain säännöksessä. Tämän Korkein oikeus on todennut myös ennakkoratkaisuissaan KKO 2005:82 ja KKO 2005:136. Sananvapaudesta perusoikeutena ei siten johdu estettä soveltaa yksityiselämän loukkaamista koskevaa rangaistussäännöstä sisältönsä mukaisesti.”

= = =

Yksityisyyden suojasta määräävä säännös on siis muuttunut. Otetaan sekin tähän:

” 8 § (9.6.2000/531) Yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen

Joka oikeudettomasti

1) joukkotiedotusvälinettä käyttämällä tai

2) muuten toimittamalla lukuisten ihmisten saataville

esittää toisen yksityiselämästä tiedon, vihjauksen tai kuvan siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa, on tuomittava yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

Yksityiselämää loukkaavana tiedon levittämisenä ei pidetä sellaisen yksityiselämää koskevan tiedon, vihjauksen tai kuvan esittämistä politiikassa, elinkeinoelämässä tai julkisessa virassa tai tehtävässä taikka näihin rinnastettavassa tehtävässä toimivasta, joka voi vaikuttaa tämän toiminnan arviointiin mainitussa tehtävässä, jos esittäminen on tarpeen yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemiseksi.”

= = =

Tuomio ja lainkohta ovat hiukan vaikeaselkoisia. Jäljennän ne siinä toivossa, että asioita pohtivat lukijat kopioivat ne talteen tutkiskellakseen niitä kukin sydämensä hiljaisuudessa.

Korkein oikeus korostaa oikeastaan hyvin voimakkaasti keskustelun ja arvostelun vapauden turvaamista.

Tämä liittyy eiliseen laajaan blogikirjoitteluumme.

Suomessa tuomioistuimet kirjoittavat perinteisesti niukasti ja kuivakiskoisesti. Selitän tätä perustelua omaan lukuuni näin: myös syyttäjien ja muiden virkamiesten on kerta kaikkiaan uskottava, että myös ikävät ja perusteettomilta vaikuttavat mielipiteet ovat sallittuja ja perustuslain suojaamia.

Tämä KKO:n ratkaisu ja mainittujen lisäksi KKO:2007:37, KKO:2006:20, KKO:2005:1 ja KKO:2004:30 korostavat samaa.

Saa olla tyhmää mieltä.

Itse olen eri mieltä KKO:n kanssa. Ei tuomioistuimella ole aihetta eikä kykyä erottaa sensaatiohakuista journalismia sanavapaudesta. Sen se joutuu tekemään, kun jutussa väitetään olevan kysymys sellaisesti. Maininnat ottaminen perusteluihin on turhaa, koska perusoikeus tarkoittaa toista. Laki ei suojaa hyviä ihmisiä ja hyviä mielipiteitä, vaan kaikkia ihmisiä ja kaikkia mielipiteitä – ellei laki nimenomaan toisin määrää. Ja tällainen toisin määrääminen on yksityisyyden suoja.

Rikosoikeudessa on laillisuusperiaate. Vain se on kiellettyä ja rangaistavaa, minkä laki leimaa. Rikoslakia ei voi soveltaa laajentavasti.

Yleisestä vittumaisuudesta ei voi tuomita ketään vankilaan. Joskus olisi tehnyt mieli. Esimerkki ei ole minun. Erään lähteen mukaan se löytyy asiakirjasta Varkauden Huruslahden tapausten yhteydessä talvella -18.

Oikeuskäytännössä poliitikkoja, virkamiehiä ja viihdyttäjiä koskeva rajaus on vakiintumassa. Ministerin lasta ei saa valokuvata lehteen koulun pihalla. Toisaalta asianomaisen oma käyttäytymien antaa tuomioistuimelle vihjeen. Ajattelen tässä yhteydessä kumotun lain kaunista sanontaa ”pahantapaisuuteen antautunut”. Jos häät on ”myyty” yhdelle lehdelle, vihkiparilla ei ole oikeudellista perustetta pitää toisia lehtiä poissa paikalta. Jos viihdyttäjä on esitellyt sukupuolielämäänsä julkisuudessa, hän joutuu pitämään hyvänään sen, että muutkin kirjoittavat siitä.

Siis myös näillä poikkeushenkilöillä on yksityisiä piirejä. Jääkiekkoilija tai euroviisuilija on julkisuuden henkilö, mutta hänen suuntautuneisuutensa voi silti olla salaisuus, jota ei saa levitellä.

Perustelu on haettava kunnianloukkauspykälästä, jossa heikommin suojattujen piiri on määritelty hiukan toisin:

” Edellä 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettuna kunnianloukkauksena ei pidetä arvostelua, joka kohdistuu toisen menettelyyn politiikassa, elinkeinoelämässä, julkisessa virassa tai tehtävässä, tieteessä, taiteessa taikka näihin rinnastettavassa julkisessa toiminnassa ja joka ei selvästi ylitä sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä.”

Tässä ovat siis mukana tiede, taide ja niihin rinnastettava julkinen toiminta eli viihde ja urheilu.

Mielestäni tämä on pohjaltaan aika selvää ja arkijärjen mukaista.

Sopivassa vaiheessa pohdimme jälleen kunnianloukkausta. Se onkin vaikeampi. Jos kirjoitan, että tunnettu tuomari N.N. oli pasifismin airut, sillä ampuisimme edelleen jousipyssyllä, jos ruudin keksiminen olisi ollut hänen asiansa, tämä on kunnianloukkaus, koska lausuma on omiaan aiheuttamaan halveksuntaa. Jos sanon, että sama henkilö oli sen verran tyhmä, ettei häntä olisi koskaan pitänyt ottaa sisätöihin, se ei ole kunnianloukkaus, vaan mielipiteeni. Sekin aiheuttaa halveksuntaa, mutta se ei ole omiaan aiheuttamaan halveksuntaa, ja lisäksi virkatuomarin syntymälahjat on sangen luvallinen ja kiitettävä puheenaihe.

En ole koskaan julkaissut amerikkalaisen korkeimman oikeuden tutkijan B. Schwartzin mallin mukaista listaa ”Kymmenen huonointa korkeimman oikeuden jäsentä kautta aikojen”. Schwartz mainitsee muun muassa vielä sotien jälkeen virassa olleen tuomarin, joka kerrankin väänsi itkua istunnon jälkeen, ”kun Felix (Frankfurter) käyttää niin hienoja sanoja, että minä en ymmärrä mitään…"

(Tekstin kaikki kursivoinnit ovat minun.)

14. toukokuuta 2007

Sananvapaus ja moderointi


Muutama kommentti on koskenut keskustelupalstojen moderointia.

Laki sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä 13.6.2003/460 määrittelee tarkoittavansa verkkojulkaisulla julkaisijan tuottamasta tai käsittelemästä aineistosta aikakautisen julkaisun tapaan yhtenäiseksi laadittua verkkoviestien kokonaisuutta, jota on tarkoitus julkaista säännöllisesti.

Verkkkojulkaisulla on oltava vastaava toimittaja. Julkaisija ja vastaava toimittaja voivat joutua rangaistusvastuuseen julkaisemastaan tekstistä, kuvasta tai muusta sisällöstä. Heidät voidaan tuomita vahingonkorvaukseen. Lisäksi laki tuntee päätoimittajarikkomuksen, josta rangaistaan erikseen.

Tämä blogi on verkkojulkaisu ja olen oikeudellisessa vastuussa myös kommenteista. Siksi on mielestäni aivan selvää, että moderoin ne.

Kumma kyllä, en ole joutunut poistamaan sisällön takia kuin muutaman viestin koko tänä aikana, eivätkä nekään ole olleet lainvastaisia, vaan lähinnä piilomainoksia.

Periaate on selvä. Jos joku kommentoija ilmoittaa, että Petja Jäppinen tai Rauno Rasanen on tyhmä paska, poliisi saa luvat hankittuaan kaivaa esiin IP-osoitteen, ja Jäppinen ja Rasanen voivat kysyä kunniaansa kommentin lähettäjältä ja minulta. Mielestäni olen enemmän syyllinen kuin kommentin lähettäjä, koska tiedän jo, etteivät nämä herrat ole tyhmiä eivätkä paskoja.

Etenkin nuoriso luulee, että sananvapaus on vapaus sanoa ihan mitä tahansa ja että sensuuria olisi kaikki kajoaminen viestintään. Ei pidä paikkaansa.

Sananvapaus on perustuslakimme takaama oikeus, eli sanoa saa, mutta toisaalta joskus voi tulla lunta tupaan. Ei minua mikään estä paljastamasta esimerkiksi paria makeaa juorua, joista olen mm. oikeudenkäymiskaaren mukaan velvollinen vaikenemaan, koska olen kuullut ne tuomarina ollessani. Jos sitten kirjoitan sellaisia vaikka tähän blogiin, syyttäjällä on oikeus ja aihe käydä kimppuuni. Minun on turha kitistä sananvapaudesta.

Ellette usko, miettikää klassisia esimerkkejä: N.N. (oikea nimi mainittu) on piestävä mustankirjavaksi, koska hän on homo. Toimeen! Hän ulkoiluttaa iltaisin koiraansa X-kadulla (nimi mainittu). Toinen esimerkki: Älkää päästäkö mustalaisia älkääkä somaleja ravintolaan!

Nämä ovat rikoslain kieltämiä tekoja, enkä käsitä, että mikään vapaus edellyttäisi niiden jäämistä rankaisematta. Mitä eroa sillä on, kirjoittaako tuollaista, vai supsuttaako toisen korvaan, että mene ja hakkaa tuo. Rikoslaki sanoo tuota menettelyä yllytykseksi rikokseen.

Sensuuri tarkoittaa järjestelmää, jossa mm. kirjoitusten sisältö tarkastetaan etukäteen, ennen niiden julkaisemista. Sellaista Suomessa ei ole ollut loppuvuoden 1917 jälkeen, sotavuosia lukuun ottamatta. Sotasensuuria voi arvostella, mutta mielestäni on selvää, ettei rintamalehteen saanut kirjoittaa, että nyt tuli niin paljon uusia tykkejä Ohtan lohkon Suursuolle että kohta on Vanja helisemässä.

En tiedä, mikä on puhtaiden Irkkujen oikeudellinen asema, koska en tunne niitä enkä tunne tarvetta perehtyä.

Suomi24-keskustelupalstan tunnen. Seurailen sitä joskus, kieltämättä hajamielisesti. Se on mielestäni selvästi sellainen verkkojulkaisu, jota on moderoitava.

Suomen laki ei ulotu YouTubeen, mutta mielestäni suomalaisten olisi noudatettava Suomen lakia, eikä loukkaavaa aineistoa pitäisi lähettää ulkomailla oleviin palvelimiin. Lisäksi tiedän kaksi tai kolme konstia saada lähettäjä kiipeliin, vaikka palvelin onkin ulkomailla. Myös syyttäjät tietävät.

Annan selvän ohjeen. Jos nyt joku haluaa välttämättä levittää valokuvaa tai videopätkää, jossa Kalle on kusella kauheassa kaasussa, niin mikä pakko sitä on panna avoimeen verkkopaikkaan. Eikä sähköposti riittäisi? Mielestäni se tosiasia, että Villellä on kaamea jalkahiki, saattaa olla joskus siedettävä kiusoittelun aihe omassa porukassa, mutta ei sitä tarvitse koko maailmalle kuuluttaa.

Ne asiat ovat erikseen. Joissa on redeeming social value. Jos ministeri todella luuhaa vaikkapa uhakapelipaikoissa räkä poskella, äänestäjillä voi hyvinkin olla oikeus kuulla asiasta, koska ministerin pitäisi käyttäytyä se verran säällisesti, että saa hommansa hoidettua.

Tässä on tietysti rajanveto-ongelmia, ja lisäksi on tunnettuja erillisalueita, kuten taide- ja kirjallisuusarvostelun, joissa saa sanoa pahasti, ja parodiat ja satiiri, jossa loukkaustarkoitus ei ole rangaistava. Jos kirjoitan blogin Ben Zyskowiczin kääntymisestä islamin uskoon, asianomaisella ei taida olla siihen mitään sanomista, koska ajatus on niin hullunkurinen, liioitteleva ja epäuskottava, ettei järkeä lukija pidä sitä totena.

Olen käyttänyt luennoilla joskus esimerkkinä Origon pakinatyyliä: Martti Ahtisaari ja paavi päättivät lähteä ponnahtelemaan Rooman kirkonkylän kioskille iskeäkseen naiset…

Keskustelupalstojen ylläpitäjän pelastus on yleensä takedown eli alasotto. Heti kun joku väittää perustellusti verkkojulkaisussa olevaa tekstiä tai kuvaa sisällöltään lainvastaiseksi, se on otettava pois eli alas. Julkaisijan tai toimittajan ei tarvitse esittää tuomaria. Kyntömiehen järki riittää. Jos N.N. vaatii poistoa siksi, että hänen nimensä on mainittu Kuopion Palloseuran kannattajana, se ei ole riittävä syy alasotolle, vaikkei KuPS ihmeemmin pärjääkään.

Olen siis moderoinnin kannattaja. Kuvaksi otin First Amendmentin, joka muistuttaa meitä siitä, että amerikkalainen sananvapauskäytäntö oli ennen vuotta 2001 absolutistinen verrattuna eurooppalaiseen. Nyt taitavat olla punnukst eri asennossa.

13. toukokuuta 2007


Fiktio on tunkeutunut varakkaan kansan arkeen. Jääkiekko on kuvitelmaa. Euroviisut ovat kuvitelmaa.

Yritän taas kirjoittaa liian vaikeista asioista eli yli osaamiseni. Anteeksi.

Välillinen aihe on Jokisipilän eilinen blogi, jota katso. Kunniallinen tutkija heittäytyy kielikuvien ja mielikuvituksen vietäväksi – onnistuneesti. Hänkin näki lätkämatsin toisen maailmansodan revanssina, kuten minäkin.

Ennen puolella vuorineuvoksista ja kolmanneksella professoreista oli pöytälaatikossa huono romaanikäsikirjoitus. Kustantajat osaisivat kertoa tästä yhtä ja toista, mutta eivät kerro.

Harvat onnistuvat murtautumaan mielikuvituksen ja sommittelun eli siis taiteen maailmaan. Heikki Ylikangas voisi olla esimerkki. Jostain nousee mieleeni Björn Kurtén –vainaja. Hän oli paleontologian dosentti ja kirjoitettuaan hyviä esseitä (”Kuinka mammutti pakastetaan”) keksi ”paleofiktion” eli kivikauteen ja sitä etäisempiin aikoihin sijoitetun romaanin (”Musta tiikeri”), joka tuli myöhemmin muotiin Yhdysvalloissa ja nyt uudelleen etenkin Englannissa (”After Ice”). Ne romaanit eivät olleet huonoja.

Mutta lajityyppi on vaikea. Sen suuri nimi, Sakari Pälsi, ei yltänyt kuvitteellisissa teoksissaan, kuten kivikausiromaanissa ”Kova mies ja nimetön” lähellekään matkakirjojaan tai humoristisia lapsuudenmuistojaan (”Fallesmannin Arvo –sarja”), vaikka oli itse arkeologi.

Historian puolella alan koulutus oli Santeri Ivalolla, joka siis oli tohtori. Muiden muassa Tuure Vierros oli ja Kaari Utrio on historian maisteri. Eino Railo oli väitellyt kirjallisuudesta, kauhuromantiikasta, ja julkaisi romaaneja, joita kukaan ei enää lue, koska ne eivät elä.

Mutta nyt ei ole puhe kirjoittajien akateemisesta taustasta, vaan yliopistolta tai muutoin valtiolta palkkansa saavien kirjoittamisista. Ivalo ja Railo eivät ole tässä yhteydessä mielenkiintoisia, koska edellinen oli näkyvästi lehtimies ja jälkimmäinen kustantaja.

Vanhan hokeman mukaan romaanikirjailijan peruskoulutus on filosofian ylioppilas (Saarikoski, Meri). Skaalan päitä ovat pelkkä ylioppilas (Haavikko) ja maisteri (Mika Waltari). Nykyisin maistereita on niin paljon, ettei pirukaan jaksa luetella eikä muistella.

Korkeakirjallisuudessa on diplomi-insinöörejä (Hyry, Tuuri) ja kansakoulunopettajia (Hannu Mäkelä).

Mutta peruskoulutuksella ei ole merkitystä tässä yhteydessä. Vuosisatoja on ollut suuria taiteilijoita, jotka äidin itkiessä ja isän kirotessa ovat lukea lipsauttaneet jonkin tutkinnon, esimerkiksi juristin, käydäkseen sitten vanhempien mellastamatta itse asiaan. Tällainen henkilö oli esimerkiksi Robert Louis Stevenson, ammattikirjailijan perikuva, jonka isät olivat insinöörejä ja joka itse hankki juristin pätevyyden ammattia koskaan harjoittamatta.

Nyt päästään kysymykseen: onko rajusti mielikuvitukseen perustuva lahjakkuus periaatteessa tai käytännössä poissulkeva muihin ammatteihin verrattuna?

Kun huomaan että joku täysijärkisen kirjoissa kulkeva virkamies tai liikemies on julkaissut romaanin, minun tulee hiki. On se ikävää, että ihminen munaa itsensä julkisesti.

Hyviä muistelmia julkaistaan hyvän kirjoitustaidon turvin. Sellaisista ei ole puutetta, vaikka meillä Suomessa on ehkä sittenkin vain vähän todella korkean tason muistelmateoksia eikä edes elämäkertoja mitenkään vaivoiksi asti. Korkean tason muistelman esimerkki olkoon - Jokisipilän jo mainittuani – Linkomiehen ”Vaikea aika”. Se on täynnä ääntä ja vimmaa, ei vain faktoja. Ja faktatkin saattavat olla vinksin vonksin. Usein mainitut Erno Paasilinnan ja Seppo Heikinheimon omaelämäkerrat kestävät kirjoittajiensa jälkeen.

Urheilijoista ja laulajista on paljon kirjoja, ja osa niistä on oikein hyviä. Paavo Nurmesta ja Hannes Kolehmaisesta on kirjoja, mutta en ole löytänyt vihlaisevaa selostusta Nurmen tietystä hulluudesta eli epätavallisesta luonteen kylmyydestä, ja Kolehmaisen seikkailut punikin värisen savolaisen ja vitivalkoiseksi pestyn helsinkiläisten roolien välillä saa selvitellä rivien välistä. Kirjoja ja tutkimuksia on Olavi Virrasta ja Tapio Rautavaarasta, mutta en ole oikein löytänyt sellaista, mitä haluaisin – paneutuvia ja dramaturgisesti vetäviä kokonaisesityksiä näistä henkilöistä, joiden lahjakkuus uhmasi kaikkea ymmärrystä.

Heistä ei saisi edes televisionäytelmää, koska näyttelijää ei löytäisi.

Eipä ole kirjaa Kekkosestakaan, eikä Mannerheimista. Molemmat ovat kiehtoneet virallisten kirjoittajien ohella etevimpiä journalisteja (Mane Saari) ja hyviä kirjailijoita (Juha Seppälä).

Tai sitten kirjojen aika on tässäkin ohi.

Taustakysymys on tietenkin raha. Suomessa yritys pysyä hengissä kirjoittamalla osoittaa hyvin huonoa todellisuudentajua.

Vastaan empien, että romaani-tyyppinen lahjakkuus on poikkeus ja väitän kokeeksi, että mitä parempi kirjoittaja, sitä huonommat mahdollisuudet saada syntymään hyvä romaani.

Yli sata vuotta sitten tapahtui jotain kummallista. Eilen puheena olleen mestarin, Dumas’n kaltaisia oli vähän joka maassa, meillä Topelius, joka on valtavan paljon parempi kirjailija (kertoja) kuin yleensä käsitetään. Rahaakin tuli. Bonnierin kustannusliikkeen historian ja uuden Karl Otto Bonnierin elämäkerran mukaan Topelius ja hänen jälkeensä Selma Lagerlöf olivat henkilöitä, joiden sanaa kuunneltiin erittäin suurella hartaudella. Topelius valitti kerran, että hänen teoksiaan myytiin samalta pöydältä kuin huligaani Strindbergin. Kustantaja oli paniikissa.

Tänään tarvittaisiin Kummelin tietokilpailujoukkue ilmoittamaan jääkiekko-ottelun voittajan nimi.

Eilen olin itsekin säätyni mukaan ylenkatseellinen ja nirso euroviisuhehkutuksesta, kunnes lähetys sitten alkoi ja käsitin, että tässä ollaan uudessa maailmassa. Dramaturgia on niin hyvä ja osaaminen niin upeaa että musiikkivideon tekniikalla osataan ajaa kolmen tunnin suora lähetys niin etevästi, että pitkät alushousut tai muu kotikutoisuus eivät vilahda kertaakaan.

Tämä ei ollut Tali-Ihantalaa. Yhtäkkiä koko Eurooppa hallitsee saman mutkikkaan seuraleikin, jolla ei oikeastaan ole paljon tekemistä musiikin kanssa. Ja yhtäkkiä Suomesta löytyy rahaa, ”kapellimestareita” ja muita mestarismiehiä, jotka osaavat.

Musiikin rooli eilisessä suurviihteessä oli se, ettei se ole kieltä. Euroopassa on paljon kieliä. Näytelmä- ja romaanisukuinen ”sisältö” on kansallista ja paikallista. Musiikki ja urheilu ovat sitä vain tiettyyn mittaan ja määrään.

Tulen tunteelliseksi. Taidanpa käydä pirauttamassa pienen itkun. Autuaallista tuntea kuuluvansa olemassaolon suureen ketjuun (Lovejoy).