Sivun näyttöjä yhteensä

8. marraskuuta 2006

Linnaa vaan

- - - Tekninen ehdotus lukijoille. - Toisia koristelut huvittavat ja toisia kiukuttavat. Olen itse siirtynyt seuraamaan tiettyjä uutisia, joitakin lehteä, arvosteluja ja blogeja RSS-syötteellä. Sen kautta tämäkin blogi näyttäytyy siistinä tekstinä niin että jopa Hellaakoski-vainaa olisi iloinnut siitä ("...sinut tahdon alastonna - - - ilman rihkamaa muiden antamaa...)

Itse olen valitettavasti widgeteistä hurmaantuva.

Yksi keino on ilmaisohjelma Netvibes.
========================================================

Yksi herastuomareista tapasi sanoa "Linna vaan", milloin sattui heräämään kihlakunnanoikeuden istunnossa. Hän oli tässä johdonmukainen, sikäli kuin edes tiesi, mikä juttu oli meneillään.

Väinö Linnan vastaanotosta ja jälkimaineesta on kaksi ajankohtaista kirjaa, Jaakko Syrjän "Muistissa Väinö Linna", ensimmäinen osa, jolle odotetaan kovasti jatkoa. Toinen on Aulis Aarnion "Surullinen humoristi - keskusteluja Jaakko Syrjän kanssa".

Jaakko Syrjä oli hyvin nuori palomies, kun hän alkoi istua Linnan hetekan reunalla Puuvillatehtaankadulla Tampereella ja kuunnella, kun kirjoittaja luki "Tuntemattoman sotilaan" liuskoja. Myöhemmin hänestä tuli kirjailija, kustannustoimittaja ja yksi suomen herkkäkorvaisimpia ja hyvävaistoisimpia kirjallisuusmiehiä. Jaakkoa on välillä paheksuttu ja kummasteltu siitä, että hän on hieno ihminen, joka ei työnny esiin eikä rupea edes riitelemään, kun toiset ratsastavat hänen teoillaan.

Aulis Aarnio on eläkkeellä oleva juristiprofessori Kangasalta ja kirjailija ja Syrjän ystävä.

Olen hyvin kiinnostunut Linnasta siksi että Helsingin kirjallisuuspiirien avoin ja kätketty Linnan vähättely jatkui niin monta kymmentä vuotta eikä ole ehkä vieläkään ohi. Periaatteessa liberaali intelligentsija on ollut oudon yksimielinen perinteisen kulttuurieliitin kanssa arvioidessaan Linnan tosin lahjakkaaksi mutta syvästi takapajuiseksi traditionalistiksi, jolle kuuluu paikka korkeintaan kirjallisuushistorian pölyttyneellä perähyllyllä erinäisten luonnonhistoriallisten preparaattien joukossa.

Syrjä henkilöi tämän vastakkainasettelun hyvin varovasti ja kautta rantain Tuomas Anhavaan, kun taas Aarnio johdattaa keskustelun 1970-luvulle, väkevän radikalisoitumisen aikaan, jolloin monelta putosi remmi päältä ja kierroksen karkasivat.

Juristeilla oli omat ylilyöntinsä. Riehuminen oli vuodesta 1970 niin rajua, että se johti vain lujaan vastarintaan niin että esimerkiksi oikeuslaitoksessa ei tapahtunut oikeastaan mitään kahteenkymmeneenviiteen vuoteen.

Linnan kahden suuren romaanin eli Tuntemattoman ja Pohjantähti-trilogian synti oli tavallisen ihmisen näkökulma. Kansanvalistuksen aate oli kumminkin vielä sotien jälkeen vahva. Sellaisia työläiskirjailijoita jopa juhlittiin, jotka "kehittivät itseään" omaksumaan kansa- ja rippikoulun arvoja.

Nyt on siis puhe ajasta ennen puolupoliittisten tunnusten omaksumista eli 1960-luvun loppua. Ja tässä ja nyt on puhe vain kirjallistaiteellisista perusteluista.

Linna on silmissämme nyt suuri uudistaja - silloin suuri taantuja. Anhavaan, Kai Laitiseen, Hormian veljeksiin ja muutamiin muihin henkilöitynyt kirjallisuuden modernismi hallitsi Otavassa ja Parnassossa. Viihde- ja poikakirjailijat Waltari ja Linna toimivat taantumuksen siipien suojassa WSOY:ssä. Helsingin Sanomat asettui selkeästi ensin mainittuun leiriin ja edesmennyt Uusi Suomi viimeksi mainittuun.

Linna ei ollut punikkisukua ja suhtautui vielä romaaneja kirjoittaessaan kaikkeen puoluepolitiikkaan kylmästi. Kansakunnan kaapin päällä ollessaan hän saattoi omassa mielessään vertautua 1930-luvun demareihin, siis Janne Kivivuoren tyyppiin. Waltari varoi politiikkaa mutta sanoi kommunistillekin kädestä päivää.

Syrjän lukuvihjeiden ja ehkä osittain oman ymmärryksen avulla en näkisi Linnan pääsynniksi "isänmaallisuuden" tahraamista enkä punikkien ymmärtämistä, vaikka näistä puhuttiin paljon. Anteeksiantamatonta oli se, että mies valitsi itse arvonsa ja väitti, että suurista ajatuksista vain ohimennen kansakoulussa kuulleet miehet ja naiset olivat rakentamassa niitä puhujakorokkeita ja saarnastuoleja, joista käsin heitä sanottiin tyhmiksi, laiskoiksi ja oppimattomiksi.

Tätä nykyä yhteisöä verrataan mielellään verkkoon, jossa signaalit kulkevat ylös ja alas, eteen ja taakse, sinne ja tänne. Entinen kielikuva oli pyramidi tai väkevä rakennus, jossa yhteinen kansa kantoi painon perustuksena niin että enkelit ja heidän tulkkinsa voisivat huhuilla torneissa.

Linnan romanit piirtävät tällaisen verkon. Kirjallisuudentutkimus ymmärsi, mistä todellisuudessa oli kysymys, oikeastaan vasta Jyrki Nummen tutkimuksista, joista 1993 ilmestynyt väitöskirja oli tärkein. Nummesta tuli sitten professori. Taustalla ovat tamperelaisten ja heidän riveissään Syrjän oivallukset.

Vielä nyt Helsingissä kuulee sanottavan, että olihan se Linna hyvä kirjoittamaan repliikkejä mutta varsinainen kerronta on niin junnaavaa.

Tapahtumien ja muutosten sijoittaminen repliikkeihin ja kerronnan silmukoiminen välimatkan päähän romaanin kiihkeästä tapahtumasta oli muuten Kiven "Seitsemän veljeksen" tekniikka, josta kirjoittajaa kuritettiin. Linna kai oivalsi tämän Tolstoilta - että suunnitelmat laaditaan jälkeenpäin ja että puheet ja teot eivät yleensä kohtaa.

Jaakko Syrjällä oli mielenkiintoinen näköalapaikka Kirjailijaliiton puheenjohtajana 1970-luvulla mutta vielä mielenkiintoisempi kotona - vaimo Kirsi Kunnas on modernistina "luopio" ja joutavien lastenrunojen kirjoittaja, läheiset ystävät kuten Eeva-Liisa Manner pidettiin syrjässä valtavirrasta, toinen läheinen ystävä, Veikko Sinisalo, nimettiin Saarikosken suulla Suomen huonoimmaksi näyttelijäksi. Kaiken kukkuraksi pojat kääntyivät rokki-kulttuurin ja menestyivät yhtyeellä, jonka nimeksi pantiin Eppu Normaali.

Minä jankutan näitä asioita tässä blogissa kavaltaakseni omat ystäväni ja purrakseni vielä kerran käsiä, jotka ovat minua ruokkineet. Tosin lensin niin kuin leppäkeihäs Otavan piiristä 1980-luvun alussa ja välit Haavikkoon viilenivät, jäätyivät ja katosivat.

In the end of the day bottomline on... - Tämä kapaleen alku oli siis parodiaa - nyt näyttää siltä, että kirjallisuuden modernismi kuoli ennen kuin Anhava (2001) ja että akateemikot Haavikko ja Meri eivät ole kirjallisuutemme koko kuva eivätkä isänmaamme äidinkasvot.

Ottelussa eivät olleet mukana Jokerit ja Tappara, vaan Helsinki ja Tampere.

Arvioisin että Helsinki voitti Tampereen lukuisista jäähyistä huolimatta 3 - 0. Puhe on siis kirjallisuudesta ja kuuluvuudesta. Tämän hahmotuksen mukaan ei-akateeminen Syrjä on keskeinen vaikuttaja verrattuna paradoksaalista kyllä myös tamperelaiseen professori Yrjö Varpioon, joka on juuri julkaissut laajan elämäkertateoksen Linnasta.

Linna kirjoitti Tampereelta ennustuksen suomalaisen maatalouden ja tehdasteollisuuden tuhosta, joka alkoi toteutua 1968-1970 valtavan Ruotsiin pakenemisen myötä. Tampereen tehtaat ovat vaienneet. Kirjallisuus on lopettanut todellisuuden käskyttämisen eikä meillä onneksi ole enää oraakkeleita, jotka singahduttelisivat Suomen Kuvalehdessä tuomioita tolvanoille.

6 kommenttia:

  1. En jätä koskaan kommenttejani blogeille ja lupaan että tämä on viimeinen kerta.

    Epäilen, että olisimme päässeet oraakkeleista. Päinvastoin. Nykysin oraakkeleiden on jopa helpompi saada äänensä kuuluville, koska ei tarvitse tyytyä laimeaan lehdessä kirjoittamiseen.

    Olen nähnyt televisiossa keskusteluja, joissa osallistujat moittivat julkkiselämänkertojen kirjoittajia liiasta paljastelusta. Vanha sananlasku ”vaikeneminen on kultaa” on ilmeisesti nostettu uudelleen jalustalle. Joku yrittää selittää, minkä kertominen on nykyään sopivaa, niille, jotka eivät sitä muuten ymmärrä.

    Tällaisella älykkökolumnilla ei tietenkään käsitellä julkisuuden henkilöjen elämänkertoja, mutta ne tulivat jostain syystä mieleeni.

    Joskus kyllä epäilen, että julkaistavien kirjojen keskimääräinen kirjallinen taso on laskenut (en kylläkään tiedä miten tällainen taso mitataan). Tällainen valitus on kuitenkin turhaa. Maailmaan mahtuu sanoja.

    Aquila non captat muscas

    Aluksi hänen runonsa olivat koskettavia
    jokainen sana oli mietitty tarkkaan
    sittemmin hänestä tuli hyvin kuuluisa
    ja joka jouluksi piti julkaista uusi teos

    Useimmat hänen myöhemmistä runoistaan
    syntyivät ilman sielua
    Ne olivat kuin
    juopon tajunnanvirtaa
    sanoja peräkkäin
    silti joukossa oli säkeitä
    jotka melkein pysäyttivät hengityksen
    saaden silmäni sattumaan
    niin että ne täytyi sulkea--
    ja ajatukseni kulkivat
    päivään
    jona
    maailma pieneni
    sylisi kokoiseksi
    ja näytti
    lyhyen hetken
    täydelliseltä

    VastaaPoista
  2. Ad Ripsa:

    Tampere ja Helsinki edustavat tässä kirjallisuudenasiayhteydessä Tampere tehtaita ja tehtaantyömiehiä ja Helsinki puolestaan yläluokkaa, yliopistoa ja virkamiehiä.

    Väinö Linna ja Lauri Viita puhuivat itse paljon helsinkiläisten maistereiden määräämästä kirjallisuudesta. Ja Tampereelta tuli vielä yksi huomattava työmies-kirjailija, Hannu Salama, syntyisin Teiskosta.

    Kirjallisten arvojen lisäksi osoittaisin tamperelaiset yhtenäisvaltion murtajiksi. Etenkin Linna osasi uskomattomalla tavalla ennakoida ne suuret muutokset, jotka alkoivat 60-luvun lopulla.

    Poliittinen radikalismi lienee sittenkin ollut opiskelijoiden ja kellokkaiden elämää - seuraus eikä syy.

    Kysymystäsi työväestöstä mietin pitkään ja nsotalgiaa luokkayhteiskuntaan. Katso enhän minä ole herrasväkeä - enoni ja setäni olivat melkein järkiään työväestöä, isä ensimmäisen polven ylioppilas, ankaran köyhyyden takia koulusta keskikoulun jälkeen juoksupojaksi pantu. Isän äiti oli siivooja ja isä juoppo.

    Minulle oppikouluun meneminen oli selvää mutta useimmat muutkin kynnelle kykenevät hankkiutuivat sinne.

    Ja kyllä poikavuosina joukko kaikkein läheisimpiä ystäviäni oli tosi köyhiä, muutama nimenomaan "kansakoulun käyneitä", kuten silloin sanottiin.

    Kuvion tekee epäselväksi se, ettei isäni ollut virkajuristi, vaan maalaisasinajaja, joka sitten otti ja menestyi ja muutti Helsinkiin, mutta vasta, kun olin itse jo ylioppilas.

    Tehtaantyöläisistä en tiennyt paljon, mutta yksi sedistä oli Helsingissä Huberilla sorvari ja toinen autonkuljettaja niin että ehkä kumminkin jotain.

    Ahdasta luokkayhteiskuntaa en ole itse kokenut, joten tuski voin tuntea nostalgiaakaan.

    Tampereella sitten jouduin tekemisiin herrasväen kanssa - ensimmäisen vaimoni perhe oli silmäntekeviä. Ja Helsingissä sitten joutui tekemisiin mkonenlaisten ihmisten kanssa, mutta kyllä totta puhuen hopealusikka suussa syntyneet Norssin ja SYK:n kasvatit ovat henkisesti aika vieraita, hiukan niin kuin toista biologista lajia.

    VastaaPoista
  3. Et vastannut kysymykseen, oletko lukenut "sen nuorten Linna-kirjan". Siltä varalta ettet tiedä, mistä on kysymys, tässä linkki:

    http://www.teos.fi/tiedotteet_print.php?id=60

    Kannattaa ehdottomasti lukea. Kuulisin todella mielelläni, mitä mieltä olet siitä. Sinuunkin viitataan, toisin kuin Syrjän kirjassa.

    VastaaPoista
  4. Ad Sampo Teikari:

    En vastannut, koska hämmennyin, ja nyt kiitän tiedosta. Tämähän on hurjaa. En ollut kuullutkaan, mjutta menen tikkana hankkimaan.

    Se on yksi Internet-maailman ongelmista, että "kirja Väinö Linnasta" on löytymättömissä.

    Samalla sain aiheen käydä läpi N. Herlinin firman sivut. Vaikuttavaa tavaraa.

    Olin kyllä kuullut suupuheena, että yksi ja toinen on mennyt Silja Hiidenheimon perässä Teokseen.

    En saa enkä pyydä kustantajilta ilmaiskappaleita. Se on tyhmänylpeyttä.

    VastaaPoista
  5. Ad Ripsa:

    Kun muistelen, että Kangasalan kirjakauppaa piti sen viimeisinä aikoina joku vaimoni luokkatoiveri Tampereen yhteiskoulusta eli siis parempia ihmisiä.

    Sama koskee Meurmaneja - olen tuntenut jonkun vaimoni opiskelutoverin.

    Pikonlinnasta tunsin aikoinaan lääkärin tai olikohan se Hamarinen ylilääkäri? Sen tiedän, että sairaala oli sodan aikana sotasairaalana eli appeni vastuualuetta, hän kun isännöi Yleistä sairaalaa.

    Olen aina käsittänyt, että Tulenheimojen juristi-sukuhaara on sama Thulé -taustaa kuin urkutehdas.

    Aulis A. on käsitykseni mukaan vaatimatonta taustaa samoin kuin hyvä ystävänsä Olavi Heinonen.

    Kangasalta ja muistaakseni paikallisesta koulusta on lisäksi korkeimman oikeuden jäsen Riitta Suhonen, o.s. Artimo - vielä virassa.

    VastaaPoista
  6. Ad Ripsa:

    En koskaan ymmärtänyt, miksi Manner jätti Kootuistaan pois sen runon,joka on ehkä kaikessa ns. modernissa runoudessa vaikuttanut minuun hurjimmin, nimittäin "Ruth Ellisin teloitus".

    ...
    "Mutta kaikki ovat mieltyneet tähän kaavaan
    ja tottumuksen mukavuuteen: ei tarvitse ajatella,
    ei käyttää mielikuvitusta: aivojen myötätuntoa.

    Tottumus ei tarvitse aivoja, aivojen harrastusta,
    vain vähän penkovaa puhetta uhrin ruumiin kohtalosta
    ja sitten selkeästi sommiteltu päätös:

    HIRTETÄÄN KAULASTA KUNNES KUOLETTE

    HIRTETÄÄN KAULASTA KUNNES KUOLETTE

    Istunto on lopussa. Salaisia aplodeja
    niiden sielussa, jotka kaipaavat sensaatioita,
    ja kehittyneemmät tyytyvät tähän.

    Olkoon menneeksi, hirtetään. Olkoon menneeksi, hirtetään.

    Raakaa? Kuinka sen ottaa. Pitää ottaa asiallisesti.

    Ja tuomari poistuu syömään konservatiivisen aamiaisen:
    paahtopihviä ja kirsikkaa (Se virkistää, henkisesti,
    siinä on jotain japanilaista - Japani kirsikassa, geisha - ah!

    Syön geishan naisen kirsikan. Miten sukkelaa. Fiuu )
    ja viheltää jotakin, sieppaa sävelen lennosta

    SWEETHEART SWEETHEART SWEETHEART (Tango on
    aina muodissa,
    melankolinen tanssi. Sopii hyvin tänä harmaana aamuna.
    Liikkeeksi muutettua erotiikkaa, hyväilyä hyytelöä
    Ambivalenttinen tanssi, kiehtoo, karttaa, työntää pois,
    vetää luo
    hitaan parin tanssi, oikeastaan olen aina pitänyt siitä)

    AND SO I MAKE LOVE TO YOU, LOVE TO YOU, LOVE TO YOU

    Hieman nytkyttävää uudenaikaista hellyyttä ja ikävää.

    Marionetin lämmin sydän sykkii
    ja on puolittain rakastunut kuten aina.

    (Pitää olla sitä sellaista. Lempeä! Lennokkuutta!

    Muuten on kaikki niin pirun tylsää ja ikävää.

    Ei tapahdu mitään milloinkaan. Ei tapahdu mitään milloinkaan.)

    JA LUUKKU AUKEAA "

    VastaaPoista