Sivun näyttöjä yhteensä

7. elokuuta 2006

Laulaminen

Tilaisuuksissa on nykyisin syytä jakaa kopiona myös virsien "Sun haltuus, rakas isäni" ja "Ystävä sä lapsien" sanat, vaikka veisattaisiin vain ensimmäinen säkeistö.

Asiaan kiinnitettiin eilen huomiota, nimittäin maakuntalauluihin. Kirjoitin Koskenniemestä ja mainitsin Kilpisen Lippulaulun ("Siniristilippumme"). Jätin tahallani mainitsematta niin ikään Koskenniemen sanoittaman "Nuijamiesten marssin", joka on Toivo Kuulan säveltämä, ja raivohulluista yltiölauluista puhuttaessa ylittämätön. En koskaan unohda, miten Etelä-Pohjanmaan maakuntakuoro parhaassa Amerikan kiertueen kunnossaan veti "Pelätkää, pelätkää) niin että ikkunaverhot heiluivat peräseinällä saakka.

Se, ja samoin 30-vuotisen sodan marssi, puhumattakaan Jääkärin marssista, ovat niin vaikeita, ettei paranne yrittää yhdessä eikä mielellään yksinkään. Tervehenkisistä isänmaallisista marsseista järisyttävin on Kaarle kahdennentoista Narvan marssi - se sama, jonka soittaminen Kekkosen hautajaisissa ruuhkautti Ylen keskuksen - mi on tuo outo laulu.

Narvan marssia soitettiin muinoin kaikille sotilaille ja se leimautui hautajaislauluksi, koska se on niin hidas, että huonosydäminenkin seppeleenkantaja voi vaivattomasti marssia sen tahdissa.

Gluntissa nro 1 (1847 - uppsalalaisia ylioppilaslauluja) laulaja kysyy toiselta, tokko tämä muistaa, miten kuoro Allmänna sången kiersi vuonna 1837 toria ja herrat marssivat vierekkäin bassossa laulaen "Viken, tidens flyttiga minne" (väistyy muistot varjojen alta), minkä jälkeen ryhdyttiin ryyppäämään.

Yhteislauluista hienoimmat ja lähes vaikeimmat ovat Marseljeesi ja Internationale, joista viimeksi mainittu on jäänyt näin vuosina vähälle.

Vasemmistolainen laululiike oli olennaisesti sama asia kuin Viron 1800-luvun laululiike ja oma kansakoulun, lottakokousten ja korsuiltojen yhteislaulut.

Syyt eivät ole tiedossa, mutta laulaminen on parempi yhdistäjä kuin puhuminen.

Laulaminen voi olla vanhempi asia kuin puhuminen.

Readingin yliopiston professori Steven Mithen julkaisi juuri kirjan "The Singin Neanderthals. The Origins of Music, Language, Mind and Body". Kirja on osoitettu niille, jotka ovat sivuuttaneet musiikin kokonaan evoluutiota tutkiessaan tai leimanneet sen tarkoituksettomaksi sivutuotteeksi.

Kirjoittaja, jolla on täysijärkisen paperit, viittaa muun muassa Geissenklösterlen 36 000 vuotta vanhaan luuhuiluun, jonka reikien poraus todistaa tekijällä olleen käsityksen intervalleista, ja ilmoittaa epäilevänsä, että viihdemusiikin todellinen suuruudenaika ei liity euroviisuihin eikä rokkiin, vaan joitakin kymmiä tuhansia vanhempaan aikaan, jolloin ihmiset pitivät yhteyttä toisiinsa ja jumaliinsa sekä surmaamiinsa eläimiin laulamalla - tai ehkä me sanoisimme sitä hyräilyksi.

Maakunta- ja työväenlauluja Neanderthalin ihmiset ja heidän kilpailijansa eli esi-isämme eivät tiettävästi kuitenkaan tunteneet, mutta Mammutin kehtolaulu kuulostaa Mithenin selityksen jälkeen aivan mahdolliselta.

Merkillistä, että kun laulut ovat tärkeämpiä ja rahallisesti isompi bisnes kuin koskaan, yhteislaulua ei saa aikaan, ellei saapuvilla ole vanhoja tätejä.

Silti kauppatorilla tai senaatintorila kymmenet tuhannet ihmiset yrittävät yhteislaulua eräissä tilaisuuksissa.

Olemma joskus laulaneet anoppini Helenan kanssa kansakoulun laulukirjan ulkoa kannesta kanteen. Erään Luumäellä sijaitsevan professori-tuttavan kanssa veisasimme kerran piruuttamme virsiä, monta kymmentä, enimmäkseen nuotin vierestä.

Kansakoulu toisaalta murskasi monen musiikkiharrastuksen, koska vanha pedagogiikka jakoi vuohet ja lampaat, ne jotka osaavat laulaa ja ne jotka eivät. Laulukoe luokan edessä on monen hirvein opiskelumuisto, tohtorinväitös mukaan luettuna.

Laulamalla on kaadettu hirmuvaltoja ja perustettu tasavaltoja, viimeksi Viro toiseen kertaan. Yksinkertaiset arvostelijat ovat välillä luulleet mieskuoroja ja sekakuoroja ensisijasesti musisoinniksi, vaikka ne ovat perinteisesti olleet ensisijaisesti tapoja kokoontua santarmin silmien alla ja myöhemmin toissijaisesti keinoja päästä pois kotoa ja kukaties ryyppäämään.

Huonokin kuoro voittaa kotiolot.

Lievän kateuden vallessa katselen perhettäni. Kaikki lapseni laulavat puhtaasti ja ongelmattomasti. Hilkka ja Isä ovat laulaneet maineikkaissa kuoroissa. Mummo-vainaja, tämä entinen siivooja joka uraputkeen päästyään yleni varastoapulaiseksi, osasi kymmenen tuhatta laulua, sekä sanojen että sävelen puolesta erehtymättömästi, ja lauloi aamusta iltaan ja myöhään yöhön. Muutamat lapsenlapsista näyttäisivät perineen isoäidiltään korvan. Marja alkoi pikkulapsena itkeä kun sisäkkö lauloi epäpuhtaasti. Aikuisena hän alkoi itkeä, kun minä lauloin luuloni mukaan puhtaasti, ja ehdotti, että keskittyisin kirjallisiin töihin. Päivi kuulee pianon vireen paukuttamatta oktaaveja.

Viimeksi olen laulanut maakuntalauluja Rauman seminaarin pihassa kevätkesällä erään eläkeläislehtorin ja erään 90-vuotiaan tosieläkeläisen kanssa. Jopa Uusmaalaisten laulu meni kuin tyhjää vain, vaikka se on järjettömän vaikea (Sibeliuksen). Myös Satakuntalaisten laulu meni, vaikka sen sanoitaja oli viipurilainen opettajatar Aune Voipio, tosin Huittisten opiston johtaja. Säveltäjä oli Rauman seminaarin Axel Törnudd, jonka mieskuorolaulut ovat vanhaa kantaohjelmistoa ja mielettömän hyviä (Prokko, Kirkonkäynti, Tuomittu katti, Kitkat katkat, Loitsu). Hyvin meni. Ohikulkijat katsoivat että missä meillä on pullo, mutta selviä oltiin.

Karl Collan oli uskomaton kyky - Vaasan marssi, Savolaisten laulu ja kaupan päälliseksi Sylvian joululaulu. Eräänlainen Schubert siis.

P.J. Hannikainen, hänkin seminaarinlehtori ja musiikin uranuurtaja, sävelsi monta perusyhteislaulua ja maakuntalauluista Karjalaisten laulun ("Suloisessa Suomessamme").

9 kommenttia:

  1. Meidän ja muiden seurakuntaveisuuperinteen jakavien kirkkokuntien vakioaiheita on laulutottumattomuuden tuoma tyytymättömyys. Onko vanhoja hyviä aikoja ollutkaan, en tiedä (esimerkiksi Kaakkois-Suomessa legendaarisena elävä muisto Lemin seurakunnan neliäänisestä veisuusta ei liene muistuma yleisestä valmiudesta laulaa, vaan lähes kaikkien valmiudesta kuulua seurakuntakuoroon, ja siten "spontaania" seurakuntaveisuuta ei ollut, vaan se sulautui kyläkunnittain harjoiteltuun "totaalikirkkokuoroon"), mutta useista eri maista olen kuullut saman valituksen: seurakuntalaiset eivät "enää nykyään" laula niin millään, vaikka olisi sanat ja nuotit. Nekin, jotka olisivat periaatteessa valmiita laulamaan, pitävät melodioita liian korkeina - tottumattoman ääniala ei näet kovin montaa sävelaskelta kata, ja omat lauluvirheet huomaa helpommin ylempää kuin alempaa (mörinä kuulostaa omaan sisäkorvaan aina kivalta). Lopputulos on sitten, että jokaiseen tilaisuuteen pitäisi saada lauluryhmä esiintymään tai ainakin taustoittamaan. Aktiivisia ovat veteraani-ikäiset miehet ja murrosikäiset tytöt.

    VastaaPoista
  2. Tuli vielä mieleeni Heikki Klemetin sovitus vanhasta kansanmarssista "Oi, kallis Suomen maa", joka lauletaan, että suo helmahassun poikasi onnellisna nuukahtaa. On väitetty laulun viittaavan myös maalaisliiton pää-äänenkannattajaan.

    VastaaPoista
  3. Mithen voi olla täysijärkinen, mutta musiikista hän ei suostu tietämään juuri mitään. Sanon "suostu", koska kyse ei ole alalla tehtävän tutkimuksen puutteesta vaan siitä, että hän ei ota sitä riittävän vakavasti, tai ainakaan huomioon. Hänen näkemyksensä on valitettavan etnosentrinen, eikä hän pääse irti ajatuksesta, että "musiikki" on joukko teoksia, joita voimme ostaa äänitteinä tai nuotteina, "kuluttaa", passiivisesti havainnoida, tai kuunnella nojatuolissa.

    Kun musiikkia on kirjoitettu ylös vasta vajaa 500 vuotta ja äänitetty reilu sata, on ihmeellistä, että evoluutionäkökulmasta ja kymmenientuhansien vuosien perspektiivistä asiaa tarkasteleva kirjoittaja ei pyri problematisoimaan lainkaan, mitä musiikki itse asiassa on, tai mitä "varten" se on olemassa. Ei tarvitsisi kuin astua länsimaisen taidemusiikin ulkopuolelle meidän omaan kulttuuriimme, niin saisi paremman käsityksen esimerkiksi musiikin käytöstä rituaaleissa, yhteisöllisyyden vahvistajana jne jne. Moisen kirjan kirjoittajan olettaisi myös ottavan huomioon muiden maailman musiikkikulttuurien piirissä tapahtuu, onhan oletuksena se, että "musiikki", kuten "kielikin", ovat kehittyneet evoluutiossa vain kerran ja siksi universaalisti nykyisessä ihmispopulaatiossa läsnä.

    Ja mitä siihen luu-huiluun tulee, siitä on kahta ilmaa, enemmän vallalla on käsitys, että ne reiät on petoeläimen kulmahampaiden reikiä, eikä kyseessä siis ole instrumentti.

    En ole tämän alan asiantuntija, mutta kollegani John Bispham on, ja hänen kirja-arvionsa Mithenin kirjasta kannattaa lukea:
    Bispham, J. (2006): "Music" means nothing if we don't know what it means. Journal of Human Evolution, 50, pp.587-593.

    Itse olen toki periaatteessa ihan samaa mieltä blogistin kanssa, että musiikki on luonteeltaan sosiaalinen aktiviteetti, jolla on puhetta enemmän voimaa yhdistää ihmisjoukkoja. Musiikin tunnevaikutus on laaja, ulottuen suorasta "iloinen musiikki saa iloiselle tuulelle" -tyyppisestä vaikutuksesta siihen, että musiikkia (etenkin musisointia) voi käyttää tehokkaasti oman tunnetilan säätelyyn - miksi muuten surullinen musiikki olisi niin suosittua, ei kai kukaan halua tulla surulliseksi?

    Kuorolaululla on muuten todettu olevan positiivisia terveysvaikutuksiakin, en nyt muista referenssiä, mutta kaipa tuo ihan järkeen käy; kuorot on tiiviitä sosiaalisia yhteisöjä, kuorolaulussa paras tulos saavutetaan silloin kun kaikki onnistuvat yhdessä, ja näin niitä tunnetiloja voidaan säädellä ihan porukalla - kaikki hyvälle mielelle.

    Evoluutiosta vielä, laulu on viime aikoina noussut myös neuropsykologien agendalle, kun ajatus musiikin ja kielen yhteisestä alkuperästä ovat saaneet tuulta. Kieli propositionaalisine merkityksineen olisi tuosta proto-ääntelystä erkaantunut omaa "tehtäväänsä" täyttämään, musiikin erikoistuessa toteuttamaan omaa "tehtäväänsä" monimerkityksisenä mutta sitäkin vahvemmin "koukuttavana" mediana. Kuten todettua, tästäkään huolimatta Mithen ei juuri pohdi, mitä "varten" musiikki olisi olemassa, vaikka juuri funktioiden analysointi on kognition evoluutiotutkimukisessa tärkeätä.

    Laulussa yhdistyvät kieli ja musiikki, mutta tässä piilee myös yliyksinkertaistamisen vaara: "laulu" evoluution viitekehyksessä on nähtävä nimenomaan aktiviteettina, ei teoksena johon runoilija tekee sanat ja säveltäjä melodian. Singer-songwriteritkin ovat uudempaa sukupolvea. Kyse on kommunikaatiomuodoista, joita pitää tarkastella siitä viitekehyksestä. Musiikilla on merkityksensä, samoin kuin sanoilla, mutta merkitys on erilaista. Semantiikka sopii kielitieteeseen, musiikkiinkin sitä on yritetty soveltaa, vaikka pragmatiikka olisi soveltuvampi työkalu.

    VastaaPoista
  4. Ad TH:

    Relaa hiukan. Mithen kirjoittaa selvästi lystikseen - hänhän liittää eri lukuihin mm. Vivaldin ja Bachin tiettyjä sävellyksiä.

    Toivottavasti et ole tosissasi motkottaessasi sanan "musiikki" konnotaatioista. Enpä usko että käsiteanalyysi siinä paljon auttaa. Toisen kohine on toisen signaali.

    Olen hiukan seurannut tätä keskustelua Divje Baben huilusta, josta ei tietenkään pidä innostua. Voi olla fuulaakin.

    Mutta kun tunnet asiaa, tiedät varmaan sen, ettei luolakarhuilla eikä millään muulla tunnetulla eläimellä ole sellaisia hampaita ja hammasvälejä, joilla saisi aikaan tuon huilun reiät.

    Jos joutuisin ottamaan kantaa, epäilisin varovasti, että kysymyksessä on väärennys tai väärinkäsitys.

    Toisaalta en ilkeä olla viittaamatta luolamaalauksiin, jotka ovat kiistattomia ja subjektiivisen mielipiteeni mukaan ällistyttävän hienoa ja edsitynyttä. Chauvet Pont d'Arc on ajoitettu yli 30 000 vuodentaakse, jolloin myös neanderthaleita hipsi maisemissa, vaikka heillä ei tietenkään ole yhteyttä luolamaalauksiin.

    Juuri h. sapiens sapiensin eli ukkovaariemme ja h. neanderthaliensin keskinäinen suhde on tällä hetkellä tieteellisesti erittäin epäselvä, minkä tietenkin tiedät.

    VastaaPoista
  5. Ookoo, relaan... :-) Mutta olen kyllä vahvasti tosissani siinä, että "musiikin" käsitteen määrittely olisi syytä tehdä Mitheniä huolellisemmin, jos aikoo puhua asiasta vakastiotettavalla, tieteellisellä tasolla. Kysymys ei ole enemmästä eikä vähemmästä kuin siitä, mitä tutkitaan ja mistä puhutaan.

    Vertaus kielitieteen puolelta: Chomsky ja kumppanit alkoivat tosissaan tutkia kieltä kognitiivisena kykynä, ja Chomskyn minimalistinen teoria on sen myötä päätynyt hyvin tarkkaan rajattuun määrittelyyn siitä, mistä he arvelevat ihmisen kielitaidon koostuvan. Tämä mahdollistaa tutkimushypoteesien tekemisen, kielen evoluutiota tutkittaessa välttämättömien komparatiivisten tutkimusten tekemisen jne. Enää ei luullakseni kielitieteen sisällä tule sekaannusta siitä, tutkitaanko englannin kielen lauserakenteita, runomittoja vai tätä kognitiivista fakulteettiä. Termin "language" eri merkitykset on siten demarkoitu.

    Musiikki käsitteenä on yhtä monimerkityksinen, mutta ehkä Chomskyn kaltaisen tähden puutteessa ei samanlaista selkeyttä ole saatu, tai voi johtua siitäkin, että musiikin kognition tutkimus on ollut harvojen puuhaa ja esim. evoluutionäkökulma on ollut vielä harvempien harrastus.

    Pelkkään Mitheniin en näin voimakkaasti reagoisi, kyseessä on tosiaan pop-science kirja, joita ei kannata ottaa turhan vakavasti. Vaiva on kuitenkin laajempi: sama näkyy tutkimuksissa musiikin kognitiosta ja esim. nykyään niin muodikkaissa fMRI-tutkimuksissa. Itse eksperimentit antavat tietoa oman reliabiliteettinsa puitteissa, mutta konkluusiot menevät yllättävän usein metsään juuri tämän takia, ja itse koeasetelmissa on tuskallisen paljon validiteettiongelmia juuri siksi, että tutkijat ovat kritiikittä ottaneet "kansanmääritelmän" viitsimättä pohtia tutkimuskohdettaan sen enempää: metodit vie, teoria vikisee. Olen myös nähnyt jo yhden, erittäin vakavasti otettavan aivotutkijan esityksen fMRI-tutkimuksesta, jossa kahdesta ei-neurometodisesta viitteestä, joiden varaan koko kysymyksenasettelu rajoittuu, on toinen juuri Mithenin kirja.

    Tämä ei tietysti ole Mithenin vika, mutta sanottakoon vielä Kemppisen tuhansille lukijoille ennen joukkoliikehdintää amazoniin, että vaikka Mithenin opus onkin viihdyttävästi kirjoitettu, sen arkeologiset ja antropogiset faktat ymmärtääkseni nykytiedon mukaan oikein, se on silti pettymys, koska sen musiikkipuoli ei samalla tavalla vastaa nykytietoa.

    Luin tuota aiempaa kommenttiani (ja samalla myös yllekirjoittamaani), ja huomaan syytäneeni kappaletolkulla tiukkaa ja huumoritonta teesiä, joka tavallaan puuttuu blogikirjoituksen sivuasiaan. Laitan moisen tiukkapipoisuuteni väikkäristressin piikkiin, yritän laihduttaa päätäni tohtorihattuun mahtuvaksi. Pahoittelen syyttömille sivullisille aiheutettua haittaa. :-)

    VastaaPoista
  6. Ad addendum:

    TH puhuu asiaa siinäkin, että lukijaparka on sormi suussa, kun osa tiedollista esitystä pitää kutinsa ja osa ei.

    Ihastuttavaa saada aikaan järkevää keskustelua.

    Chomskystä (joka tältä osin rakensi de Saussuren oivalluksille) jytkähti mieleen toinen kirjoittamisen kommentoinnin tehtävä - ainakin suomalaisilla lukijoilla on kiusaus uskoa, että kun mies on nero, niin hän kirjoittaa yleisesti nerokkaita asioita.

    Chomskyn poliittiset analyysit ja ennusteet kertovat mielestäni nerokkuuden ohella vakavasta luonnehäiriöstä.

    Laajemminkin haluan esitellä blogissani tyhmiä neroja, joista pian ovat vuorossa mm. A.I. Virtanen ja joukko muita akateemikkoja...

    VastaaPoista
  7. Esittikö th mahdollisesti jonkin (oman?) mielipiteen Mithenin kirjasta?

    Th kirjoittaa ikäänkuin hänellä olisi "parempaa tietoa" ("oma mielipide"), mutta ei halua paljastaa sitä meille...

    Kirjoitan tämän mielessäni väitöskirjaa tekevän Jussi Parviaisen aikoinaan heittämä huuli, jonka mukaan Helsingin yliopiston eksegetiikan laitoksen johtaja, professori Raija Sollamo antaa niin salaperäisen niukkoja lausuntoja Qumranin tekstien tutkimuksista, joita hän osaltaan oli tekemässä, että on syytä epäillä Sollamon piilottelevan ratkaisevan tärkeitä papyruksia teologisen tiedekunnan kassakaapissa...

    Siis papyruksia, jotka ketovat "Totuuden" kristinuskosta...totuuden ja vain totuuden...sehän on tieteen tehtävä ja pyrkimys - paljastaa Totuus..?

    Mutta onko se Totuutta etsivää tiedettä, että pystyy vaikenemaan tieteellisesti hyväksytyllä tavalla ilman, että oma tieteellinen uskottavuus kärsii?

    TAI - että osaa kritisoida tieteellisesti, muttei kuitenkaan itse pysty esittämään edes kunnon kilpailevaa hypoteesia, vaikka sellaista sitten yritetäänkin saada läpi akateemisessa "juorumyllyssä" (=tiedeyhteisössä) mm. väitöskirjoja tekemällä.

    Kuitenkin tiedetään varsin hyvin, että jopa jo kymmenen vuoden kuluessa kestävimmät ansiot, joita suurimmasta osasta tutkimuksia voidaan enää löytää, ovat ne kaikkein eniten perslihaksia vaatineet eli tutkimuksen muotoseikkoihin liittyneet kurinalaisuudet - ei suinkaan itse idea, jonka varaan tutkimus rakennettiin.

    Tutkimuksen ideasta=tiedosta tulee pelkkää aikalaistutkimusta nopeammin kuin ehdimme kuluttaa kävelykenkämme hajalle.

    *
    Minä kutsun kaikkea tieteellistä keskustelua tiedepolitiikaksi, johon akateemiset väittelyt aina palautuvat.

    Tieteen tekoa eli tiedepolitiikkaa(kin) motivoivat yksilötasolla pari kolme - varsin luontevaa - tekijää: halu saada rahakas työpaikka, yksilöllistä arvostusta ja viimein - kaikkein tärkeimpänä - halu tulla kuuluisaksi.

    Kaikki muu tieteily on selkokielellä sanottuna korkeimmalle tasolle nostettua riitelyä, joka todistaa, että faktat eivät koskaan riitele vaan ihmiset, jotka faktoja esittävät.

    Jo tämän vuoksi minua ärsyttää ja hymyillyttää aina, kun luen jonkun kirjoittavan - "nykytiedon perusteella".

    Mitä hemmettiä minua "nykytieto" kiinnostaa - sehän katoavaista!

    VastaaPoista
  8. Lisää otattelua msúsiikista luolataiteena; tulin kirjoittaneeksi aiheesta blogiini (sietämättömän naisellisen tunteellisesti tietenkin):

    http://mettemamma.blogspot.com/2006/07/luolataiteen-syvempi-olemus.html

    Kyllä siinä mielestäni jotakin on.

    VastaaPoista
  9. Kuulin viimeksi Narvan marssin Jokimaan raviradalla Lahdessa parisen vuotta sitten kun sitä soitettiin yhden lähdön ravureiden esittelymusiikkina.

    Perussuomalaiset ravimiehet eivät nähdäkseni tapailleet marssin sanoja vaan kokivat sen pökkelömusiiikkina, kuten minäkin.

    Seurakuntaveisuuperinteen kyllä ymmärtää: se joka veisaa ja rukoilee, ei ajattele (Camus).

    Eikös ihminen haluakin olla puhkeamistaan vartova ruusunnuppunen kaikkivaltiaan puutarhassa, ihan niin kuin Isossa Kirjassa sanotaan?

    On tosin olemassa sellainenkin ajattelutapa että juuri lapsenuskoisuuden romahtaminen selittää aikamme luovuuden ja ennakkoluulottomuuden, pl. Suomi.

    VastaaPoista