Näppäilystä

Ammattilainen kommentoi 17.12. blogiani Panasonicin pikkukamerasta. Asiaa. Paitsi että Panasonic Lumix on näppärä ja hintansa arvoinen pikkukamera. Paitsi ettei puhe ollut oikeastaan siitä. Ja paitsi että voi se asia olla toisinkin. Kommentti on tuon päivän tekstin yhteydessä.

Kirjoittajana haluan tulla väärin ymmärretyksi. Runoudessa se on helppoa. Lukijat eivät oikein käsitä, mitä kirjoittaja mahtaa tarkoittaa, jos mitään. Painettu teksti aiheuttaa helposti sen harhan, että nyt puhutaan totuuksia. Siksi blogi on niin viehättävä väline - kiitävä, unohtuva, huolimattomasti silmäiltäväksi sovelias.

Etevänä pitämäni kirjallisuusmies Harold Bloom julkaisi aikoinaan esseekirjan, jonka nimi oli Map of Misreading, väärin lukemisen opas. Ei aikaakaan, kun hän jatkoi teoksella Anxiety of Influence, vaikuttamisen ahdistus. Siinä hän todisteli, että vahva runoilija luo itselleen edeltäjät tulkitsemalla valikoimiensa mestareiden tekstejä virheellisesti.

Ehkä tämä nyt hiukan nokkelaa. Ajatus on sinänsä yksinkertainen. Lukijan / katsojan käsitys on tärkeämpi kuin se, minkä kirjoittaja / taiteilija luulee tavoittaneensa.

Olen lukenut usean kirjailijan keskeisen tuotannon uudestaan aina silloin tällöin. Viimeksi ällistyin Sillanpäästä, jota olin pitänyt toisen luokan tunnelmoijana, kuten kaikki muutkin. Nyt pidän häntä Proustin heimolaisena ja vertaisena, taitelijana joka osasi antaa mielettömälle muodon. Hänen tuotantonsa on sen verran epätasaista, että kaikki, mikä siitä sanotaan, on jotenkin riittämätöntä - vaikka Panu Rajala sanoisi.

Haanpää oli väärässä jokseenkin kaikessa. Hänen käsityksensä taloudellisesta järjestelmästä, Neuvostoliitosta, sodasta, talonpojista ja talonpoikien varjoista osoittautuivat kaikki erehdyksiksi. Hänen tuotantonsa elää, hengittää ja potkii. Toisin kuin Pekka Tarkka arvioisin, että Noitaympyrä on hänen teoksistaan heikoimpia.

Hänen asenteensakin olivat edesvastuuttomia. Siteeraan ulkomuistista eli epätarkasti. "Miehet juoksivat mielettömän nahkakuulan perässä ja se heistä, joka ehti jalallaan potkaisemaan sitä, luuli olevansa suurikin sankari." Haanpään käsitys urheilusta, etenkin jalkapallosta. "Hän ei tuntenut vatsansa täyttyneen kuva-ateriasta..." Haanpään käsitys elokuvasta ja siis elokuvataiteesta.

Olen yritellyt kuvien keittämistä mutta totuus on karu. En koskaan oppinut valokuvaamaan. Lukuisat arvostelukykyiset henkilöt voivat todistaa sen. Yllä värikuvassa on meidän suvun valokuvaaja, isäni. Kun skannasin hänen sota-aikaisia ja myöhempiä negojaan, löysin lähes kymmenen todella hyvää kuvaa. Hänen kuviaan on julkaistu kirjoissa runsaastikin. Velivainajani oli koulutettu valokuvaaja, ja hänellä oli tapana vaatia minua pitämään suuni kiinni, koska en myöskään ymmärrä mitään valokuvaamisesta.

Kalle Kultala vai olisikohan se ollut Jorma Komulainen, antoi hyvän neuvon. Kamerassa on aukko, jota sanotaan etsimeksi. Kannattaa katsoa siitä ennen kuin ottaa kuvan. Kun liikuttelee kameraa sopivasti ja käyttää zoomin sijasta jalkojaan, voi saada syntymään kuvan sisäisiä jännitteitä. Ylempi mustavalkoinen kuva on Nurmoilasta 1942. Tessarin (f 3,5) piirto on jopa nettiin rutattuna kuin suudelma. Kuvasta puutuu japanilaisten linssien viiltävä piirto ja hiukan erikoinen syvyystarkkuusalue ihastuttaa. Pojat heittävät muuten kyykkää, joka erottuu viiruna. Koko porukasta vain yksi katsoo lätsänsä lipan alta kameraa.

Lopetin Leican (M6) käyttämisen, kun silmiini tuli vikaa. Verkkokalvo irtosi. Saatiin se jotenkuten paikalleen, mutta kyllä meni Eri-Keeperiä.

Olen skannut pari tuhatta vanhaa negatiivia ja diaa samalla kun lajittelin ne. Jokseenkin kaikki taiteellisesti onnistuneet kuvat lensivät roskiin. Kuvat lasten leikeistä ja merkkipäivistä säilyivät. Leica-kalusto on tallella. Sen voisi panna vitriiniin muistoksi maailmasta, jota ei enää ole. Isän Zeiss Ikon Super Ikonta III on tallella. Contaxista ja Angeniuxin linsseistä en perustanut. Johonkin joutui myös Linhof Field, negatiivikoko 24 x 36 senttimetriä eli ei varsinainen kompaktikamera.

Meitä on moneksi. Kunnioitan suuresti ja syvästi varhaisia Leica-miehiä, mutta mieleni sykähtää suurimmin vanhemmista - Brassai ja Lartigue. Signe Branderia en lakkaa ihailemasta. Jos taas ajatellaan täydellisyyden tavoittlua, Simo Rista on esimerkki.

Palatakseni aikaisemmin kirjoitukseni kommenttiin - en tähdentänyt riittävästi, että mietin kännykkäkuvia ja niiden käyttöä. Ihmiset ottavat kuvia, jotka ovat enimmäkseen hyvin huonoja, oli kalusto mikä tahansa. Ihmiset eivät välitä ihmeemmin opetella esimerkiksi pitämään kameraa kuvaushetkellä suorassa, vaikka se on ihan hyvä ajatus, tai olemaan vasiten täräyttämättä kameraa.

Toisin kuin kommentoija arvioisin että käyttökelpoinen digilaitteisto maksaa lähes 20 000 euroa. Parin tuhannen euron kamera salamalaitteineen ja tykötarpeineen ei ole juuri kummempi kuin tonnin kassillinen. Itse vaihdoin Canon PowerShot -kuutoseni Panansonicin DMC-FZ30 -kameraan. Sillä saa vähän etäämmältäkin mummuista kymppikuvia, jotka käyvät täydestä.

Käytän Adobe Photoshop CS 2 -versiota sekä uudessa PowerBookissa että hyvässä PC:ssä. Olen edelleen sitä mieltä, että se on teollisen tason työkalu, jota ei oikeastaan tarvitse usein. Harvemmin sitä tulee käsitellyksi kanavat käsin. Saattaa olla näytönkin kalibrointi taas vähän pielessä. En viitsi käyttää edes raw- tai tiff-muotoa, paitsi poikkeustapauksessa.

Taito ei ole menossa maan rakoon. Tunnen monta nuorta ja koulutettua ihmistä, joilla on nöyrä asenne kuvaamiseen ja itsevarmuutta uhkuvia ympärillään. - Opettajalle on joskus hyväksi paneutua opetettavan tilanteeseen sen sijaan että jakelisi tuomioita kuin lahkolainen lentolehtisiä.