Sivun näyttöjä yhteensä

21. helmikuuta 2017

Häly






Kuten usein muulloinkin, pari päivää sitten vähän vedätin.

Ajatus mieleni pohjalla on, että eilen esittelemäni Samsung Gear 3 on kenties täsmälleen sopiva ”turvaranneke” kaltaisilleni tyypeille.

Rutiinit sujuvat vielä, hiukan hidastuneina, ja autoa ajaessa saa olla tarkkana, mutta se johtuu enimmäkseen silmistä. Kärpäsen saan edelleen siepatuksi lennosta kiinni. Tältä vuodelta ei tosin ole havaintoja, mutta viime vuodelta on.

Olen kaupitellut oikeaa turvaranneketta vuosia monille sukulaisille ja tiedän siis, miten raivokasta vastustusta se herättää ja miten villejä pelkoja siihen liittyy.

Asia on kuitenkin niin, etten itsekään kehtaisi pitää sellaista, siis nykyiselläni ja siis toistaiseksi. En pelkää, että laite hälyttäisi kaljuksi ajeltuja ensihoitajia, jotka kuljettaisivat rimpuilevan minut johonkin laitokseen.

Ranneke on asiallinen, ja jos sitä tulee painaneeksi vahingossa, hätä ei ole suuri. Toisesta päästä otetaan yhteyttä.

Minulla pääsyy on tyhmänylpeys. Tuntuu että voisin saman tien ruveta pitämään huivia ja hametta.

Tässä kuitenkin on muutamiakin tuttuja, jotka ovat saaneet erilaisia oikeita vaivoja, ja sitten tietysti myös minua vanhempia tuttavia, jotka juoksevat katollani kuin orava ja pistelevät klammereita paikoilleen. Meillä kävi eilen Halogeenigallerian mies asentamassa puuttuvia huppuja spottivaloihin. Rouvani kanssa allekirjoittamani yt-sopimuksen mukaisesti en ainakaan rouvani nähden kiipeä edes A-tikkaille, paitsi ottamaan kirjan ylähyllystä tai palauttamaan sen paikalleen.

Katonrajassa touhuaminen on oudosti lakannut viehättämästä. Lattianrajassa askartelemisen on ottanut hoitaakseen tyttärenpoikani T. Vuoroa odottaa sopivan telineen eli räkin bongaaminen ja kiintolevyjen irrottaminen ja kiinnittäminen.

Lamppuhomma kesti kymmenen minuuttia. Itse olisi käyttänyt siihen useita työpäiviä – tikkailla, käsillä eräissä tapauksissa erittäin kuuma lamppu, jonka lasia ei pidä koskettaa sormilla, ja sitten ”yksinkertainen” napsautussysteemi, jolla metallisen kehyksen virityksen saa valmiiksi. Saa kuka saa.

Joka tapauksessa pohdiskelin pitkin kesää ja syksyä, asuillessani välillä muutamiakin vuorokausia ja kerran viikon ihan yksin erilaisten muuttolaatikkojen, työkalujen, koneiden, letkujen, johtojen, iputkien, kittiputkiloiden ja mielenkiintoisten pölyjen keskellä, että kyllä pitäisi olla aina puhelin mukana, jos sattuisi telomaan itseään, vaikka nyt rikkomaan polvensa niin ettei pääse jaloilleen. Vaara ei ole mitenkään kuvitteellinen.

Polveni loukkasin työaikana enkä tarvinnut siinä apua. Mutta vahinko oli lähellä. Siitä siis irtosi pala, nivelkupista. Ei tule takaisin.

Mistään vehkeestä ei ole apua, jos lyö itsensä tajuttomaksi tai romahtaa sellaiseen asentoon ettei saa tavaraa taskusta, tai jos vaikka aivoverenvuoto yllättää.

Mutta tuo luiden rikkominen, joka on ollut tänä talvena oikein suosittua, on toinen asia. Saman asian voi ajaa huono-onninen tyssähtäminen lattialle. Mutta entä jos jää kirjaimellisesti kaapin ja seinän väliin eikä saa mistään otetta.

Siksi esittelin myös lukijoille älykellon epähienotunteisena vihjeenä.

Sillä voi soittaa ja siihen voi puhua. 112 on oma sovelluksensa, jonka tietysti otin, mutta tilanteen mukaan voin soitella naapurustoon tai vaikka tilata taksin ja pyytää vaikka hakemaan sisältä, ja kaikki tämä kellolla. Sillä voi siis soittaa, lähettää tekstiviestejä ja sähköposti ja paljon muuta.

Idea on se, että kello on paritettu puhelimen kanssa. Kantama tuntuisi olevan ainakin 10 metriä, talossani 20.

Kelloon puhuminen näyttää naurettavalta ja on hiukan hankalaa, mutta toimii. Sillä ei ole minulle suurta merkitystä, että saapuva sähköpostit ja tekstiviestit surauttavat laitetta. Jokin osa viesteistä ehdottaa pippelinpidennystä, mutta tuli tässä hiljan aivan aito ja kiireisiä toimia vaatinut viesti, jossa luvattiin rahaa eli siis palkkio, jos kirjoitan jotain tai käyn pitämässä erään luennon. Tietokoneella on tietokoneen ilkeys ja taito pistellä roskapostiin tarpeellisiakin viestejä. En liioin ole koskaan päässyt Elisan kanssa yksimielisyyteen siitä, olenko ostanut heiltä postilaatikkoa 1 vai 1000 gigatavua. Aika usein sieltä tulee tietoa, että laatikko on täynnä.

Ennen digitaalisen kokoelmani rakentamista purin Outlookin backupista kaiken – muun muassa paljon 1990-luvun viestejä, ja tallensin ne tiedostoina eri puolille. Suurin osa oli tietenkin aivan joutavaa, tyyppiä tavataankin torstaina kello 12 eikä tiistaina kello 11.

En osaa vielä käyttää moniakaan kellon toimintoja. Pois käytöstä olen ottanut kuntoilijoiden mittarit ja ohjelman, joka käskee liikkumaan välillä.

Nautin tosin syvästi siitä, että kelloni ilmoittaa päiväunen kuorsauksen täsmällisen keston ja lisää, että uni oli 95-prosenttista. Mistä se sen tietää, siitä en ole selvillä. Ehkä sitten äänestä. Eräs suvun pikkupojista suunnitteli osallistumista television roolikilpailuun näyttelemällä, kuinka isoisä kuorsaa. Sama asento kuin Aku Ankalla sohvalla ja sama ääni, krooh-pyyh.

Mutta toistan vihjeeni vakavasti. Koska puhelin kokemuksen mukaan ei kulje aina mukana ja kaikenlaista voi tapahtua, on tämä parempi kuin ei mitään. Ja lisäksi kellotauluja voi vaihtaa päivän tunnelman mukaan. Luulevaisuuskin pahenee. Eilen sujautin kello kylpytakin taskuun, kun menin yksin saunaan. Sauna lienee yhtä vaarallinen paikka kuin kylpyhuone.

Siinäpä vihje niille, jotka ovat ottaneet asiakseen muka huolehtia meistä ja meidän tavoistamme. Kypäräpakko saunaan ja polvisuojukset perjantai-illan oluttuokioihin. Samaan tuotesarjaan voisi liittää äskettäin ”itse” syömään oppineille vauvoille suunnitellut vauvapakkopaidan. Toisin kuin isojen lepositeissä, tässä voisi olla hauskoja piirroskuvia.


20. helmikuuta 2017

Remes kaksi




Yhtäkkiä ja yllättäen on kovat kiireet, kun tuli ylimääräisiä, aikaan ja rahaan sidottuja töitä. Puhe on muun muassa kirjoista. Tietokoneet murisevat uhkaavasti. Koska olin vastaavissa töissä silloinkin, kun työkalut olivat sakset ja arabikumi, toiselta nimeltään paperiliima, ja lyijykynä, jolla numeroitiin sivuja ja luonnosteltiin sisällysluetteloja, pidän nykyaikaa parempana.

Kustannusliikkeissä oli myös vanhan koulukunnan hirmuja, jotka itse olivat saaneet oppinsa 1930-luvun alussa Isoa Tietosanakirjaa valmistettaessa, ja kuunnelleet varmaan kamalia juttuja, millaista oli tehdä 10-luvun tietosanakirjaa, Iso Mustaa, ajoittain hyvin vaikeissa valtakunnallisissa oloissa.

Olenpa kuin olenkin pudottanut myös lattialle monisataasivuisen tietokirjan käsikirjoituksen, jossa liuskoja ei ollut numeroitu. Siinä ei sitten ole vapaa-ajan ongelmia, kun sitä poimii ja järjestelee.

Ja vaikka melkein kaikki tupakoivat joka paikassa, taustalla erottui lyijyn eli painometallin lempeä tuoksu. Konelatomo oli samassa rakennuksessa.

Raskaat työt vaativat tällä viikolla raskaat huvit. Välillä on lepuutettava silmiä, välillä selkää.

Ilkka Remeksen jännitysromaanit sopivat myös viimeksi mainittuun, etenkin siksi, että juoni on vetävä eli kiskaisee sisennyksien ja ylimääräisten rivivälien maailmasta. Kirjan maailmaa ei liioin tarvitse erikoisemmin palautella mieleensä.

Levätessä voi omistaa ajatuksia kirjailijan, siis Remeksen, työskentelytavoille.

Mitä sanotte siitä, että 2010 ilmestyneessä kirjassa Keskusrikospoliisin ja Helsingin huumepoliisin virkailijat jahtaavat toisiaan ehkä enemmän kuin huumerosvoja, että merkittävät rahasummat vaihtavat omistajaa, uusia taloja ostellaan, rahaa kätketään maahan, ainakin yhdessä kohdassa siltarumpuun, ja vinkkimiehet ja -naiset aiheuttavat ongelmia? Ja äskettäin esimerkilliseksi huumepoliisiksi julkisesti julistettu henkilö alkaakin vaikuttaa todelliselta konnalta ja joutua erittäin näkyviin vaikeuksiin?

Arvaan että Remeksellä, jonka oikea nimi ei ole Remes, on omat vinkkimiehensä, koska sekä rikospoliisin että suojelupoliisin työskentelyssä vilahtelee yksityiskohtia, joita en luulisi kenenkään keksivän. Ne eivät ole dramaattisia, vaan mukana luomassa uskottavuutta.

Joitakin Remeksen kirjoja luettuani totean, ettei hänen tuttavapiiriinsä kuulu suulaita syyttäjiä eikä tuomareita. Tuo virkatoiminta jää varsin vähällä, vaikka siihen todellisuudessa sisältyy tylsien rutiinien lisäksi mielenkiintoisia ilmiöitä.

Vertauskohtana on mielessäni Jo Nesbø, joka on mielestäni selvästi Pohjoismaiden paras eli siis kansainvälisestikin huippua. Hänen kirjansa ovat tietenkin sellaisia, etten halua suositella niitä kenelle tahansa. Sadismilta maistuva väkivaltaisuus häiritsee lukijaa kauan, koska tuttu keino paloittelumurhien ja vastaavien kääntymisestä kauhusaduiksi ei ole käytettävissä. Teksti on niin hyvää, että kaikki kerrottu tuntuu todelta.

Remes sen sijaan viljelee monissa kirjoissaan kontrafaktuaalistia keinoja. Yksi hänen kirjoistaan tapahtuu 1980-luvun Suomessa, joka on ollut sosialistinen itäblokin maa maailmansodan päättymisestä asti. Eräässä toisessa kirjassa – uusimpia – tapahtuma-aika on ensi vuonna, ja jälkisanoissa kirjailija kertoo jättäneensä mainitsematta tai kertoneensa tietoisesti väärin eräitä asioita maan tietoliikenteen ja energian jakelun haavoittuvuuksista.

Rohkenisin väittä, että Remes on kuvaillut informaatio- eli kybersotaa muutamia vuosia ennen kuin ilmiö tuli yleiseen tietoon. Ainakin hän siis käyttää oikeita lähteitä. Verkossa on hiukan uskomattomasti avointa tietoa asejärjestelmistä ja uusista strategisista oivalluksista.

Tietoisesti tai tietämättään Remes sivuuttaa tietosisältöjen suojaamisen eli kryptaamisen aika viitteellisesti. Hyvä niin. Myös häiveteknologia on kuvattu vuosien takaisin tiedoin. Se taas on totta ja tuntuvaa, että Jäämerellä seikkailee kaikenlaista joukkoa etenkin uusien öljylöytöjen perässä, taivaalla, pinnalla ja syvyyksissä.

Toimintakirja nyrjähtää helposti scifin puolelle ja menettää samalla lukijoitaan. Jos teknologista tai tieteellistä tietoa on liikaa, osa lukijoista häipyy. Jos juonen kannalta ratkaiseva tiedollinen aines on perätöntä tai väärin esitettyä, voi käydä niinkin, että lukija paiskaa kirjan seinään.

Muutaman kerran näinä aikoina olen jäänyt miettimään Tuhatta ja yhtä yötä. Ranskalaiset näyttävät saaneen valmiiksi laajan uuden version. Vanha englanninkielinen Burtonin versio sisältää kyllä ”sopimattomia” juttuja, joista jotkut ovat aika hauskoja, mutta se on todella iso ja laajan. Veijo Meri toimitti aikoinaan version, jossa kaikeksi onneksi on myös lapsilta kielletty aineistoa.

Saduissa yleisesti on tämä sama ongelma, miten mennä hallitusti uskottavuuden rajan yli ja tulla sieltä takaisin. Lasten lisäksi aikuiset kuuntelevat mielellään juttuja, jotka sisältävät järjenvastaisuutta. Todiste: vitsit. Etenkin härskeihin vitseihin sisältyy monesti aivan mahdottomia käänteitä, joiden takia ne ovatkin hauskoja (esim. mies synnyttää apinan).

Juonen varassa toimivan jännärin sukupuu on komea. En sitten ole saanut aikaan ryhtyä katsomaan uuden Sherlockin uusimpia jaksoja, kun tässä todellakin on näitä kiireitä.

Jossain aikaisemmassa jaksossa oli suosikkini, Holmesille tyypillinen huomiokyvyn ja älyn välähdys. Se oli se jakso (The Great Game), jossa Holmes toteaa gallerian seinällä olevan Vermeerin taulun väärennykseksi. Siinä näkyy Van Burenin supernova, jota ei ollut taivaalla taulun ilmoitetun maalaamisen aikaan.

Ehkä Remes kirjoittaa johonkin tarinaansa henkilön, joka luulee olevansa fiksu. Niitä kohtauksia on paljon, joissa kuvattava keksii viime hetkellä pakotien tai keinon.

Tietääkseni hölmö, pinttymäksi muuttuva turhanaikaisten asioiden pohtiminen on useissa asioissa johtanut suurenmoisiin keksintöihin. Ensin pitää kuitenkin ylittää pilkan ja vähättely kuoleman laakso ja lopuksi kestää kilpailijoiden keljuilu uudesta oivalluksesta – ”se oli itsestään selvä aikojen alusta”, kun itse asiassa vielä viikko sitten sen esittää pidettiin häirikkönä ja mahdollisesti mielenvikaisena.


19. helmikuuta 2017

Valistumaton valtius




Ei kukaan halua kysyä ääneen, onko edustuksellisen parlamentarismin aika nyt ohi. Demokratiasta puhutaan ja kirjoitetaan, mutta onko se jotain samanlaista kuin fysiikan ”eetteri”, joka lopulta huomattiin käsitteenä ja ajatuksena tarpeettomasti ja poistettiin käytöstä?

Eurooppaan luotiin oikeusvaltio säätämällä hyvin suunniteltu Saksan (liittotasavallan) perustuslaki 1949. Samaan aikaan etenkin englantilaiset, mukana paljon sosiologeja ja tilastotieteilijöinä, rakensivat puhtaalta pöydältä Saksaan ammatilliset järjestöt.

Suomessa riitti vuoteen 1999, että kansan sanottiin hallitsevan, ja valtiosääntö selvitti lähemmin, miten se tapahtuu käytännössä. Maa oli suvereeni ja kansalainen saattoi ajatella päättävänsä itse omista asioistaan, vaikkei tuo ajatus totta ollutkaan.

Ainakin kirjailija Kasanzakis väittää kiinalaisten sanoneen:” Langetan päällesi kirouksen. Toivon että elät tärkeää aikakautta.”

Valitettavasti valtio-opin ja taloustieteen kirjat sijaitsevat eri hyllyillä, ja ihan toisessa paikassa on oikeustiede.

Hyvin luultavasti aikamme tärkein kysymys on, kuka sopii kenen kanssa ja mitä. Se on esikysymys jopa ilmastonmuutokselle, siinä kun edellytetään dramaattisia suuren mittakaavan toimia, ja sodan ja rauhan ongelmille, koska niihin vaikuttaa erilaisten napamiesten turhamaisuus ja sen lisäksi resurssit, esimerkiksi energian lähteet, kuten fossiiliset polttoaineet.

Joku närväpää kehotteli ostamaan maata, ”koska sitä ei valmisteta enää” ja sen hinta siis nousee. Maata valmistetaan jatkuvasti. Jos siis asiayhteys tarkoittaa ostettavaksi tai myytäväksi kelpaavaa maata eli talousmaata tai rakennusmaata, hehtaarien laskeminen on hukkaan heitettyä aikaa. Se merkitsee jotain, paljonko hehtaarin voi saada tuottamaan esimerkiksi viljakasveina tai metsänä, ja se merkitsee vielä enemmän, paljonko on teknisesti ja poliittisesti lupa rakentaa. Määrä kasvaa. Valmistus jatkuu.

Silmäilin aivan hiljan kirjaa pilvenpiirtäjistä. Ei Manhattanin kallioperä ole mitenkään erikoisen suotuisaa tai epäsuotuisaa korkeille rakennuksille. Erittäin monet seikat vaikuttivat siihen, että New York poisti aika nopeasti korkean rakentamisen kiellot – kuten Tampere juuri nyt, tai miksei Helsinkikin.

Olisiko Jätkäsaareen pitänyt rakentaa 300-kerroksinen asuin- ja liiketalo nyt valmistuneen tornin sijaan, sitä en osaa sanoa. Joku muu osaa.

Lisäksi maanpinnan alla on tilaa. Helsingin niemi taitaa muistuttaa Emmental-juustoa jo nyt. Luolia ja onkaloita on niin paljon.

Kukaan ei tule kysymään minulta lupaa tuohon asiaan. Tuntuu kuitenkin sopivalta, myös ympäristöä ajatellen, että jos joku on niin pölvästi, että haluaa asua tuulessa ja kosteudessa Helsingin rannassa muitten samanlaisten seassa, niin siitä vain. Omaa valintaani – taloa metsässä – saa sanoa vaikka romantiikaksi tai henkiseksi takapajuisuudeksi. Myönnän sellaiset väitteet kiireesti tosiksi.

Mutta kysyn, miten on teidän laitanne. Itse pidän tärkeinä eräitä oikeuksia. Sellainen on esimerkiksi kotirauha. Jos joku änkeää väkipakolla sisään – sellaista ei ole tapahtunut – voin hankkia vaikka poliisin hätiin. Kysymyksiin kansankunnan valinnoista en tahdo pahemmin sekaantua.

Olen vain erittäin kiinnostunut, kun olen itsekin alalla ollut, kun pääsee lukemaan Terrafamen uusimmista vaiheista. Operaatio joka on tähän mennessä toteutettu on ollut myös asianajollisesti hyvin vaikea. Näyttää myös siltä, ettei Sipilän pipo tainnut olla ydinkysymys suurta ongelmaa selvitettäessä.

Ja tuossa on yksi demokratian ongelma, yhtiöt ja muut yhteenliittymät. Kukaan ei oikein tiedä, kumpi on parempi, ehkä jopa valtion osittain omistama osakeyhtiö ja erittäin suuri määrä osakkaita, vai ”ketterä” rypäs pieniä ja sopeutumiskykyisiä yrityksiä, joissa työntekijöillä itsellään on merkittävästi sananvaltaa.

Vastaisin alustavasti, että työntekemisen käsitesisältö on muuttunut, mutta sen ympärillä olevat järjestelmät eivät ole. Ainakin ammattiyhdistysliike on ajautunut eksistentiaaliseen kriisiin. Nähtävästi myös yrityspuoli on ymmärtänyt yskän ajaessaan paikallista sopimista, jonka suomentaisin ajatukseksi, että ne sopivat, joita asia koskee, ja valtiovalta yrittää katsoa, ettei pahaa vääryyttä tapahdu.

Tässäkin blogissa on usein mainittu ”väärin äänestämisen” ongelma. Silloin tällöin väitetään myös, että yritystoiminta on kuin kilpahiihtoa. Tulos ratkaisee paremmuuden. Tuo ajatus on selvästi väärä. Yritystoiminta on myös suuressa määrin sattumien summaa, kuten muuten myös kilpaurheilu.

Viimeksi kuluneiden sadan vuoden historiaa ajatellen näyttäisi siltä, että voimassa olevan valtiosäännön mukaan toimivat äänestäjät äänestävät vähän väliä väärin. Äänestyksen tuloksena oleva ratkaisu ei ole paras mahdollinen ratkaisu. Sitä vastoin on usein tärkeää tehdä ratkaisu.

Taisin opettaa yliopistolla sellaistakin, että korkeimman oikeuden tehtävä ei ole olla viisaampi kuin alemmat oikeudet, vaikka se usein sitä onkin. Sen tehtävä on antaa ratkaisuja, joista ei voi valittaa eli saada oikeusjuttu loppumaan.

Muilla tuomioistuimilla on samansuuntaisia paineita. Olisiko suorastaan niin, että jatkossa olisi tutkittava, voidaanko muutoksenhakuoikeutta yleisemminkin rajoittaa.

Piloillani olen ehdottanut, että moninkertaisille rikoksenuusijoille annettaisiin vilautuskortti niin että he voisivat käydä hakemassa rangaistuksensa kaupan kassalta (ja saada bonusta). Ellei maailma ole täysin muuttunut viime vuosina, tavattoman suuri osa oikeusjutuista on selviä ja helppoja, ellei joku saa tilaisuutta tehdä niistä pitkiä ja vaikeita. Ajatukseni on tietysti syvästi epädemokraattinen ja perusoikeuksien toteutumisen vaarantava.

18. helmikuuta 2017

Paluu menneisyyteen




Kuten tunnettua, nykyisyys sisältää tulevaisuuden ja määrää menneisyyden. Toisin sanoen historia muuttuu koko ajan. Voi olla, että pyramideja ei ole koskaan edes ollut olemassa. Ehkä tällaistakin havaitaan.

Filosofit aloittivat kapinan ennaltamääräämistä vastaa, ja heistä on tapana mainita Rousseau ja muita valituksen aikakauden nimiä. Itse asiassa tuo uudenlainen asenne oli alkanut jo keskiajalla ja liittyi fransiskaanien liikehdintään, joka kuitenkin jäi tuossa vaiheessa ajatusten kilpailussa toiseksi. Vaikea sellaista oppia onkin myydä, ettei paavilla eikä keisarilla ole oikeastaan mitään osuutta maallisiin eikä taivaallisiin asioihin.

Nämä korkeat asiat on mainittava, jotta lukija hämmentyisi. Imaginaarilukuja (sellaisia kuin neliöjuuri – 2:sta) on joidenkin vaikea hyväksi, koska he eivät huomaa, ettei kokonaislukujakaan (reaalilukuja, 1, 2, 3…) ole olemassa. Ne ovat käsitteitä eli nimiä, ja juuri tästä fransiskaanit pärpättivät.

Fysiikassa aika venyy ja paukkuu, mutta ”ajan nuoli” on vakiintunut käsite. Siitä ilmestyy myös hyviä kirjoja. Einsteinin tensoriyhtälön mukaan ei ole kumma eikä mikään, jos uhri saa ampumahaavan vähän ennen kuin murhamiehen ase laukeaa. Sitä vastoin yritykset löytää jotain valoa nopeampaa ovat rauenneet. Silti on aihetta vakuuttaa, että todellisuuden haarautuminen on todellinen ilmiö.

Se differentiaaligeometriasta tällä kertaa. Havainnollisempi ilmiö on yritys tunkeutua menneisyyteen kävellen.

Erämaa on raamatullisessa kielessä kivikko tai aavikko, mutta Suomessa metsien ja soiden maa. Kielellisesti se viittaa ehkä vain erillään olevaan reittiin, jonka varrelta voi napsia pyylintuja tai jotain ruokavampaakin, jos kohtalo suo.

Suomessa ja Pohjoismaissa ja ehkä laajemminkin sellainen ihailua herättävä erämaa, jossa vaelletaan varusteita kantaen, on paikka ilman koordinaatteja. Kun ollaan erämaassa, ei olla missään.

Mielleyhtymä suhteellisuusteorian fysiikkaan tulee tietenkin tästä – matematiikka ei ole riippuvainen koordinaateista, eikä puhe neliulotteisesta maailmasta ole erikoisen tosi eikä vakuuttava.

Mutta moni haaveilee paikasta, jossa voisi olla poissa.

Hiihtäjä, joka juuri nyt haeskelee yösijaa Saariselän tuntureiden Luirojärveltä, voi olla ihmeessä. Siellä on autiomajoja, mutta on väkeäkin.

Tiedän kirjoissa ja jo sitä ennen kuullusta ja lisäksi omasta kokemuksestani tunturivaellukselta vuonna 1955, että Luirojärvi on jotain aivan erikoista. Tuohon aikaan siellä oli poromiesten kämppä ja Raappanan kammi.

Isäni Kullervo hehkutti järveä ”Lumikurussa”, vaikka se kaikkein juhlallisin paikka löytyi Sokostin takaa, hiukan sattumalta, koska järkevästi kulkien itsenä Lumikurun latvoille ei tule asiaa.

Ilmoittaudun todistajaksi. On se ihmeellinen paikka. Lähinnä siitä tulee nyt mielen japanilainen temppelitaide, Kamakura ja muut puutarhat, joissa jokaisen kiven ja kasvin paikka on mitä huolellisimmin suunniteltu ja mikä tahansa näköpiste tuottaa yllätyksiä. Oma kokemukseni japanilaisista rajoittuu Los Angelesissa olevaan kopioon, joka tosin on erittäin hyvä. Se on Huntingtonin japanilainen puutarha (kuva). Vein sinne vieraitani, jotka olivat aina tarpeeksi kilttejä vähintään teeskennelläkseen kiinnostusta. Ja herra Huntington on samanlainen rosvo kuin herra Stanford, joka puolestaan testamenttasi kesämökkinsä yliopistoksi.

Kasviopillisesti eräiden Lapin paikkojen kummallisuus johtuu ohuesta humuskerroksesta ja siis aluskasvullisuuden ohuudesta. Puronvarren tunturikoivut ovat monen – myös minun – silmissä mielikuvituksellisen hienoja veistoksia oikuttelevine runkoineen.

Mutta sen tiedon sitten löysin, mikä Kemppistä veti juuri Luirojärvelle. Isäni alleviivasi harvoin lukemiaan kirjoja. K.M. Walleniuksen ”Ihmismetsästäjiä ja erämiehiä” -teoksessa on jakso ”Koskemattomia erämaita”. Siinä Wallenius, Mosku ja kolmas mies sauvovat Luirojokea järvelle, jolla kukaan heistä ei ollut käynyt. Siinä muuten riittää sauvomista, koska joki vastaa nimestä tulevaa mielikuvaa. Se luikertelee koko ajan ja joka suuntaan.

Wallenius kirjoitti 1931: ”Ylen salaperäinen on Luirojärvi, jolla vai harvoin joku lappalainen eksyi pyyntimatkoillaan; eikä sen salaperäisyyttä suinkaan vähennä se, että täällä aikoinaan on paljonkin liikettä ollut: tässähän kulki kerran kauppatie Sodankylän kirkolta Inariin ja Norjan Ruijaan, tosin vain talvitie, joka seuraili jokivarsia tähän, siirtyi tästä tunturikuruun, jolla vieläkin lappalaisen suussa Maantiekurun nimi.”

Sitä Wallenius ei tiennyt eikä Kemppinen liioin, että nykyiset arkeologit ovat löytäneet Luiron niskalta esihistoriallisia liesilatomuksia. Ajoitukset viittaavat siihen, että seudulla on viihtynyt jo kivikauden mies. Mitä kansaa ja millaista kieltä puhuva, siitä sopii riidellä, ja kyllä siitä riidelläänkin.

Mutta kaikessa ankaruudessaan reitti Jäämerelle, joka oli siis auki ainakin suurimman osan jääkautta, on ollut kerran eräänlainen valtatie. Vielä Walleniuksen aikaan Lutto, joka alkaa tuolta Maantiekurun läheltä, oli kuuluisa myös merilohen nousujokena – ja olihan siellä myös kultaa, ja raakkuja, joista saattoi löytää helmen…

Jos Suomen herran olisivat osanneet asiansa, Luirojärven rantaan olisi rakennettu rautatie 1920-luvulla, ja tiettävästi ”tievaltiolla” oli valmiit suunnitelmat myös maantien reitiksi.

Nuo ajatukset tuntuvat nyt oudoilta – mutta koko Suomi eli Liinahamariin tulevien alusten ruualla välirauhan ajan 1940-1941, ja kuljetuksia varten perustettu osakeyhtiö sai nimekseen Pohjolan Liikenne Oy ja tavaramerkikseen tyylitellyt poronsarven. Tiehän oli vedetty hiukan lännempää, melkein Kaunispään laen yli, ja sen jälkeen oli se kuuluisa ”Magneettimäki”, johon huonompi auto oli hyytyä vielä minun muistoni aikana.




17. helmikuuta 2017

Näprääminen



Kellot ovat kai palaamassa muotiin. Olen hankkinut jälkeläisille. Vastaanotto on ollut hyvä.
Toisaalta saa pitää varansa. Se havainto, että esimerkiksi poliitikolla on kallis kello, voi olla tuhoisa uralle. Outoa ettei mikään puoluejärjestö ole huomannut ostaa esimerkiksi perus-Swatcheja ehdokkaille ja velvoittaa heidät käyttämään niitä ainakin vaaleihin asti.
Ja toisaalta: kelloa ei saa koskaan katsoa, paitsi ehkä bussipysäkillä. Tunnen henkilöitä, joiden taito heittää kävijä ulos on verraton. Se alkaa hitaalla liukumisella kohti kirjoituspöydän kulmaa. Sitä seuraa muka vaivihkainen kellon vilkaisu, ja sitten ojentuukin käsi ”kiitokseksi” käynnistä.
Kun toimin vastuunalaisessa virassa, livistin kokouksesta ulos tupakalle ottamalla puhelimen esiin, rypistämällä kulmiani ja vilkaisemalla puheenjohtajaa. Suljettuani oven takanani panin puhelimen taskuun. Ei siihen kukaan ollut soittanut. Mutta kukaan ei kyseenalaistanut menetelmää, koska ilmeellä oli helppo osoittaa, että puhelimeen oli tullut nimetön tappouhkaus tai jotain hälyttävää lähisukulaiselta.
Tuossa tilanteessa selittäminen on väärin. Ilme riittää.
Kun Applen i-kello tuli markkinoille, en kiinnostunut. Luin että lataus ei riitä vuorokaudeksikaan. Kun Samsungin Gear 3 tuli myyntiin, ostin heti. Appleen verrattuna se muuten ei ole kallis. Tosin se toimii yhteen Android-käyttöjärjestelmän kanssa ja kuulemma vaivaisesti OS:n kanssa. Hieno Windows-pohjainen puhelimeni, jonka olin ostanut Sittarin erikoistarjouksesta joitakin vuosia sitten, oli alkanut ottaa sellaisia tapoja, että kun yritti soittaa tai vastata, siitä meni virta päältä eikä tullut takaisin ilman laturia.
Mutta olin haaveillut lapsesta asti, että voisi vaihtaa kellotaulua tilanteen ja mielialan mukaan. Se saattaa liittyä, että taloissa oli ennen todella hienoja kaappikelloja. Tähän olen lähettänyt itselleni viestin – se lukee sähköposteja ja tekstareita – jota voin näyttää epäilijöille. Parilla napin painalluksella kellotaulun sijaan tuleekin teksti ”Kello käy – aika joutuu – iankaikkisuus - edes seisoo”.
Totta puhuen olen miettinyt, onko kellotaulu oikeudellisesti suojattu. Tuotejäljittely on mutkikas kysymys. Tähän kelloon on tarjolla ainakin yksi erehdyttävästi vanhan Omegan näköinen kellotaulu, ilman liikemerkkiä. Oman vanha suosikkini on Sveitsin rautatiekello, äärimmäisen pelkistetty, punaisen sekuntiviisarin kärjen lähellä pallukka. Löytyy Tampereen asemalta ja Helsingissä on melkein samanlainen.
Vaikka tuollainen pelkistys saattaa vaatia erittäin suurta taitoa, en oikein usko oikeudelliseen suojaan. Kirjain eli fontti on vielä vaikeampi. Esimerkiksi tämä groteskin muoto (Verdana) on mielestäni hyvä, mutta kirjassa pääteviivaton kirjain ei toimi. Silmät väsyvät.
Edgar Allan Poe oli kellojen riivaama. Eräässä hänen tarinassaan Prospero ryhtyy täydelliseksi vetäytymällä täysin itse rakentamaansa maailmaan, jonka mekaanisuuden vertauskuva on valtava kello heilureineen.
Vaikka Poella on jopa tarina, jossa tornikellon osoitin katkaisee päähenkilön kaulan, heiluri näyttää olevan se suurin paha. Tarinassa ”Kuilu ja heiluri” ei ole kellotaulua, mutta kyllä kellokoneisto.
Eräässä vaiheessa pidin mekaanista kelloa, mutta sen tuntuva ja kuuluva tikitys tuntui ikävästi kilpailevan sydämeni kanssa.
Mikstäpä sen tietäisi, mitä aasialaiset valmistajat ovat ajatelleet, mutta Gearin kellotaulu näyttää viimeksi mitatun pulssin, ja sen kehää kääntämällä pääsee käsiksi myös näyttöön, joka piirtää sydämen sykettä juuri samaan tapaan kuin sydänfilmi. Kellon pohjassa on anturit, ja tulosta sanotaan luotettavaksi.
Sitkeä urbaanilegenda tietää, että kuolinhetkellä kelo pysähtyy. Todistajia on tungokseksi asti, ja kuten näiden tarinoiden tutkijat ovat huomauttaneet, tarinaa vakuutetaan aina todeksi ja aina se on tapahtunut jollekin, jonka joku tuttava tuntee. Aikaa ja paikkaa ei koskaan ilmoiteta, luultavasti siksi, että kysymyksessä on perätön juttu.
Tosin eräällä verkkopaikalla kelloseppämestari huomauttaa, että kulunut heilurikello voi olla arka liikkeille ja muulle ympäristölle. Se toisin sanoen voi kuin voikin pysähtyä, jos huoneessa laukkaa lääkäreitä ja ruumisarkkuliikkeen väkeä.
Otaksuisin, ettei tämä kello muutenkaan sovi kuolleille. Akun varausta pidentää sammutustoiminta, joten kello on pimeä aurinko, ellei sen asetuksia muuta käsin. Taulu ja siis aika tulee näkyviin normaalilla ranteen kääntämisellä, koska laitteessa on kiihtyvyysanturikin. Toinen vaihtoehto on painaa nappia. Kaikki Jänis Vemmelsäären lukeneet tietävät, että kuollut, häntä katsomaan tultaessa, koukistaa oikeaa takakäpäläänsä ja huutaa ”vahoo”.
Vaikka saisihan kellon toisaalta laitetuksi nilkkaankin.
Kello ei ole ikiaikainen, uhkaava tunnus, koska tunteja tasavälein mittaavat kellot tulivat hitaasti käyttöön vasta 1100-luvun alusta. Niissä ei näytä olleen aikoihin kuin yksi viisari. Tuohon asti oli tultu toimeen erilaisilla kelloilla, soittamalla kirkonkelloja. Sitä perua meillä on käsite ehtookellot.
Aika on fysikaalisesti suuri ongelma, etenkin ajan suunta. Kiihdytettyä lähelle valonnopeutta ajan ja siis kellojen sanotaan pysähtyvän, mutta kelloista en niin tiedä, kun referenssikehys on kuitenkin ratkaiseva.
Näyttäisi kuitenkin siltä, että sain vastauksen ihmettelemääni asiaan. Television ja radion näyttämä aika poikkeaa parikymmentä sekuntia esimerkiksi tietokoneen näyttämästä. Kokeilemalla totesin, että kun tämä uusi ihana kello sisältää (linkkinä puhelimeen) paikannuksen eli GPS:n, se näyttää GPS-aikaa. Ja paikannus eli puhelin eli nyt myös kello on muistutus aikadilataatiosta, suhteellisuusteorian osoittamasta ajan ja välimatkan yhteydestä. Ilman Einsteinin kaavoja paikantimet näyttäisivät sata metriä pieleen. Satelliitti liikkuu lujaa-


16. helmikuuta 2017

Verkko kiristyy



Keskisarja kirjoitti läpiä päähänsä. Se on hyvä teko. On hän sen verran fiksu mies ja mainio tutkija.
Eläketieto ”ET” on alkanut kiinnostaa minua, koska arvelin, että noin suurella lehdellä saattaa olla paljon lukijoitakin.
Voisin kirjoittaa myös heille esimerkiksi aiheesta, mitä ja miten lukea ilmaiseksi, tai sitten kertoa itse vaikkapa Lapin kirjoista. Siellä on paljon muutakin sävähdyttävän hyvää kuin Paulaharju.
Ylin ajatus olisi neuvoa lukijoille kirjoja, joita ei huomaa eikä löydä paljon mistään. Eilen olin kovin ihastunut professori Pentti Virrankosken kirjaesseistä (”Hyvien kirjojen vahvaa juomaa juoden”, 978-952-92-9422-0 (ei kustantajaa).
Epäilen, että muutkin voisivat ihastua.
Tuon kirjan neuvoi minulle yhteinen tuttava ja Virrankosken ikätoveri, joka taisi ottaa omasta hyllystään niteen, jonka sitten postitti.
En sano kirjoituksia kirjallisuusesseiksi, koska kysymys on lukuelämyksistä, joissa on mukana aika paljon myös vakiintuneen kirjallisen kaanonin reuna-alueille jäävää ja etenkin sellaisia tekijöitä, jotka eivät kerta kaikkiaan ole muodoissa.
Olin kummissani, kun niinkin viisas kirjallisuusmies ja kustantaja Ville Viksten vakuutti, että Aaro Hellaakoski oli aivan erinomainen runoilija. Myönsi tietysti, että ”Jääpeili” on mainio, mutta Ville sanoi, että samoin ”Sarjat”. Se ilmestyi 1952, jolloin Hellaakoski kuoli.
Kävelin kirjahyllylleni, ja nyt sain saman tunteen kuin Ville ja saman kuin Virrankoski, joka perustelee lämpimin ja viisain sanoin suurta mieltymystään Hellaakoskeen. Tämä tekijä täisi jäädä modernistien jalkoihin. Tuohon aikaan Manner, Kivikk’aho, Kirsi Kunnas ja Paavo Haavikko löivät ällikällä lukijat, jotka olivat tuskin toipuneet Meriluodon ja sitten Lauri Viidan sensaatioista. Aika oli sellainen, että jopa runoja luettiin.
Kollega Virrenkoskelle voisin vihjaista, että lähellä toimineitten kertoman mukaan Hellaakosken myöhäisvaihetta ja ehkä myös hänen pelottavan liberaalina pidettyä toimintaansa järjestöissä väritti sodan roihuksi lietsoma tunne omasta voimattomuudesta ja… pelkuruudesta. En kirjoita tällaista panetellakseni. Mies joka on rakentanut maailmankuvansa ihanteiden ja uskaltamisen ja uhman varaan ja huomaa sitten väestönsuojelumiehenä olevansa aina ensimmäisenä kiven kolossa piilossa, kun pommeja putoaa kaupunkiin, ei taatusti pääse helpolla omasta tuntonsa tuomiosta.
Samat lähteet kertoivat aikoinaan, että Paavolainen ja etenkin Waltari viihtyivät sangen hyvin paikoissa, joihin ei pudoteltu pommeja.
Väittäisin etten ihaile henkensä hullusti vaarantavia ihmisiä. Tunnustan suorastaan ihailleeni erinäisiä sota-ajan ihmisiä – kaikki nyt kuolleita – jotka oman nahkansa vaarantaen retuuttivat loukkaantuneita sidottaviksi tai säilyttivät mielenhallintansa ja ottivat lapsia ja vaivaisia suojelukseensa, kun paukkui pahimmin.
Pyydän anteeksi tätä ajatusta, jonka mittainen en taida itse olla. Oman edun unohtaminen toisia auttaessa on mielestäni sytyttävää. Tunsin eräänkin tavallisen pienten lasten äidin, joka oli ensimmäisenä ja heti toimintakykyinen, kun kakara putosi aidalta ja löi päähänsä pahan näköisen reiän. Hän oli miettinyt, terveyskeskukseen vai sairaalan ensiapuun ja viikannut autonsa takaistuimelle huovan ja löytänyt virta-avaimen ennen kuin muut paikalla olleet olivat ehtineet nielaista.
Olen kuullut, että ensihoitajissa ja palomiehissä sekä poliisissa on paljonkin ihmisiä, joilla on kyky ajatella ja toimia jäätävän johdonmukaisesti myös silloin, kun hätä on suurin.
Virrankoski muuten yllättää kirjassaan ainakin minut useaan kertaan. Kirjoitus Antti Hyryn romaanien tuottamasta mielihyvästä oli sekä oivaltava että oikein arvattu. Asiayhteys näyttää osoittavan, ettei henkilökohtaista kontaktia ollut. Kun itse tapasin Hyryn muutaman kerran myös hänen erikoisessa ja syvästi vaikuttavassa Espoon kodissaan, vahvistan että Viraankoski on arvannut oikein. Jopa viitteet siitä, miksi Hyry kirjoitti niin kuin kirjoitti, on hyvä, etenkin jos lukee saman tien esseen Islannin Poltetun Njallin saagasta, jossa tähdennetään, että ihmisten tekoja kuvataan tarkasti mutta mielenliikkeitä ja tarkoitusperiä ei koskaan.
Otin asiakseni sanoa pahasti Keskisarjan ET:n kolumnista siksi, että mielestäni hän tulee nyt aiheuttaneeksi haittaa lukijoilleen. Kirjoittaessaan Internetistä hän ehkä tarkoittaa sosiaalista mediaa, jota hän ei kuitenkaan näytä tuntevan. Myös käsitys Internetitä tuntuu rajoittuneelta.
Me olemme käyttäneet sosiaalista mediaa suljettuna. Vain asunto-osakeyhtiöni taloissa on pääsy sivuille. Tyypillinen viesti on ”asennustyön vuoksi vesi on poikki perjantaina klo 12 – 14”. Yhtä tyypillinen on ”varokaa liukkautta postilaatikoilla. On hiekoitettu mutta ei näillä keleillä oikein auta”. Tai ”kenen lapsen tumput lipputangon luona”. Mielestämme tämä säästää juoksemista kaikilta.
Internetistä katsoin viimeksi eilen, tarvitaanko yhtiöjärjestyksen muuttamisen yhteydessä puolison kirjallinen suostumus, koska teknisesti asunnon omistaja vaihtuu. Olen oppinut, että myös kiinteistöalalla lainopilliset tietoni voivat olla vanhentuneita. Ja tuttava sanoi, että erään väitöskirjan mukaan yhtiön purkamisen yhteydessä saadusta omaisuudesta menee varainsiirtovero. Katson lakitekstin Finlexistä ja varmistan verohallituksen erinomaisilta sivuilta (vero.fi), miten asia on, ja lopuksi totean, että kuulemani väitöskirja onkin ammattikorkeakoulussa esitetty ei-juristin opinnäyte, ja kun katson sen, asia esitetään siinä toisin kuin minulle kerrottiin, eli oikein.
Koska olen ollut asianajaja, tiedän kokemuksesta, että tuo 5 minuutin työ olisi kestänyt takavuosina 5 tuntia ja että olisin laskuttanut siitä reippaasti. – Ja lisäksi Keskisarjan Internetin turmiollisuudesta kertoma koskee myös langallista puhelinta. Vai onko hän niin nuori, ettei muista turhanaikaisten ja pitkäpiimäisten puhelujen työpaikoilla ja kotona aiheuttamia ikäviä häiriöitä?


15. helmikuuta 2017

Naapuri






Lehdestä luin, että naapurimme täyttää tasavuosia. Olkoon tämä onneksi. Samalla onnittelen. Seppovaaralla on epäedullinen tausta. Ylempi keskiluokka, Normaalilyseo, Kauppakorkeakoulu, demarisävyistä seuraa tiettävästi ilman poliittista toimintaa. Lisäksi aitoa mielenkiintoa kirjallisuuteen ja tietenkin kirjoittamiseen.

Kulttuurihistorian ja taloushistorian väliin jää suomalaisessa perinteessä rako. Pienyhteisöjen ymmärtäminen ei ole juuri edennyt.

Ranskalaiset oivalsivat tämän asian ensimmäisinä. Suuren yleisön tietoon tulleista tutkimuksista yhden erikoisuus on sen nimessä, ”Montaillou, Ranskalainen kylä 1294-1324”.

Siis kylä.

Kirjan aihe on keskusvaltaa, etenkin kirkkoa, suuresti huolettanut kerettiläisyys, joka Pyrenneiden vuoristossa ilmeni kataarien sitkeänä perinteenä. Inkvisitio sai tehtävän, ja inkvisiittori osoittautui päteväksi henkilöksi. Erinäisten mutkien jälkeen alkuperäiset pöytäkirjat julkaistiin yli sata vuotta sitten, ja uuden historian silloin nuori leijona Le Roy Ladurie otti nuo pöytäkirjat aineistokseen ja loi niiden perusteella kuvan keskiajan vähäväkisen ihmisen uskomusmaailmasta.

Siitä alkaen ”arjen historia” on ollut kunniallinen mielenkiinnon kohde ja täydentänyt muun muassa aate- ja oppihistoriaa. Naapurimme on luultavasti aivan tietoisesti harrastanut kirjoittaen ja valokuvaten aivan jokapäiväistä asumisympäristöä.

Uusin kirja, jota en ole vielä nähnyt, on nimeltään ”Sinivalkoisen arjen klassikot”. Tunnettuja kirjoittajan mielenkiinnon kohteita ovat ulkohuoneet ja kansakoulut ja tietysti kanat.

Tarkemmin ajatellen se järjestö, joka keksi 1954 hyvästä kaveruudesta annettavan hymypoikapatsaan, voisi myöntää naapurillemme kultaversion pienoispäästä. Alkuperäinen lienee paikallaan hyllyssä. Makusuuntauksen tuntien vihjaan, että tuskin tähän lehtikultaa tarvittaisiin; kultamaali ajaisi saman asian.

Patsaan idea kai oli, että luokkatoverit äänestivät keskuudestaan pojan, sitten lisäksi tytön, jolle tuo huomionosoitus suotiin.

Kysynkin näin muilta naapureilta, eikö kierrätyskeskuksesta varmaan löytyvä patsas ja tölkki maalia olisi nyt paikallaan huomionosoituksena hyvästä naapuruudesta. Toisin kuin eräät, tämä päivänsankari on paljon poissa, koska hänellä on toinen asunto DDR:ssä Berliinissä. Olen kuullut, että tuo valtio, Saksan Demokraattinen Tasavalta, on tavalla tai toisella hajonnut. Tiettävästi se ei tässä tapauksessa haittaa tahtia, koska myös syntymäpäiväksi antamassaan haastattelussa asianomainen korosti, ettei hän pidä itseään derkku-nostalgikkona, vaan on vain kiinnostunut siitä, miten siellä ennen elettiin.

Sitä en tiedä, oliko tämä oma havainto vai Wim Wendersin elokuvan innoitusta. Eräitten muistikuvien perusteella sanoisin että omaa.

Perinteinen, jokseenkin tyhmä kysymys on, miksi tutkia jotain etäistä ja vierasta kulmakuntaa, kun voisi toimia kotoaan käsin ja selvittää lähiympäristönsä vaiheita.

Perinteinen vastaus on, että tuttua tutkiessa objektiivisuus kärsii. Keitokseen tulee astian makua. Sanotaan myös, ettei kukaan ole profeetta omalla maallaan. Itsekään en menisi kyselemään menneisyyden muistoja, vaikka puhuin kyllä toissa päivänä tuttavan kanssa, joka oli hänkin tulokas tämän tien varressa, muuttanut seudulle vasta 1938.

Kirjoituksen kohde ja minä ja kolmaskin naapuri olemme asuneet tässä vasta 43 vuotta. Ettei levitettäisi vääriä epäilyjä, tämä ei ole mikään eliittialue. Ainakin yksi kunnanjohtaja oli sitä mieltä, että kysymyksessä on rykelmä kanakoppeja, jotka tuottavat kunnalle kaikinpuolista häpeää.

Luulen että ajatukset tuosta asiasta ovat muuttuneet, varsinkin nyt kun paikat ovat kunnossa ja kiitos kunnan vainoaman metsäalueen tässä on väljyyttä, joka ei ole maailman tavallisin etu alle puolen tunnin matkan päässä Helsingin keskustasta. Maanteitä saisi ylittää, mutta kyllä mnä osaisin edelleen näyttää sormella kartalta, miten voi hiihtää Poriin joutumatta matkalla taajamiin. Pari maantietä nyt joutuisi ylittämään, m utta Lohjan ja Vihdin välistä pääsisi Veikkolan kiertäen suorastaan luonnonsuojelualueelle (Torronsuo).

Naapurini henkilökohtainen tavaramerkki on Tunturi-mopo, jolla hän kerran ajoi Utsjoelta tänne kotiin, vai lieneekö käynyt kääntymässä Hankoniemellä. Kartasta totean, että tästä pääsisi toden totta reppuretkeillen Satakuntaan sukulaisiin, mutta taidan antaa olla. Voi olla vihaisia sonneja laitumella tai taimikkoja tallottavissa.

Tosi pidän kovasti siitä novellista, jonka päähenkilö kimpaantuu vaimoonsa ja lähtee mielenosoituksellisesti kotoa päättäen pitää viivasuoran linjan, siirtokivilohkareiden yli, uimalla järven poikki ja niin edelleen. Sitä en nyt muista, kävelikö hän toiselle puolella maapalloa. Kun kysymyksessä oli tavallinen suomalainen mies, on otaksuttavissa, että hän palaili vähäpuheisena kotiin, luultavasti helpompaa reittiä.

Yhhden tapauksen tiedän, jossa mies meni talliin antamaan hevoselle heiniä ja palasi pirttiin 27 vuoden kuluttua, tervehti ja pani lakkinsa naulaan. Vuodet olivat vierähtäneet Kanadassa, ja sinne mainiin oli tiettävästi jäänyt tukkakin. Mutta emäntä oli ollut lujana ja sanonut epäilijöille, että kyllä hän miehensä tuntee, tulee se takaisin, kunhan joutaa. Ja tulihan se.  

Pointti on se, että suomalaisessa mielessä elävät edelleen rinnan yksittäisen talot ja taloryhmät eli kylät. Kaunis sana ”yksinäistalo” oli maanjakotekninen eikä siis tarkoittanut, että talo olisi ollut oikeasti yksinäinen.

Toinen pointti on, että ihmisen pitäisi olla hyvissä väleissä vähintään 50 muun kanssa. Muuten hän on elänyt hukkaan. Päivänsankari on.

14. helmikuuta 2017

Heikot






Se jonkun huomaama klippi television uutisissa oli tietenkin osa 15 minuutin puheenvuorosta kameralle. Taas päivittelen onneani, kun voin itse lisätä puuttumaan jääneet sanat.

Rangaistusten koventaminen nimittäin joskus lisää rikollisuutta.

Omaan ajatteluuni vaikuttivat hyvin voimakkaasti ”sosiologiset keinot”. Joissakin tilanteissa ihmisten käyttäytymistä on onnistuttu ohjaamaan erinomaisen hyvin. Esimerkit ovat kattonopeus ja turvavyöt 1970-luvulla. Kuolleisuus maanteillä romahti silloisesti yli tuhannesta vuodessa nykyiseen (240).

Yllä oleva käyrä ei sisällä ns. liikennesuoritetta eli ajoneuvojen määrää ja niiden kulkemia kilometrejä.

Rangaistusten raju korottaminen ei olisi auttanut, siksikään että aika usein onnettomuudessa kuollut oli lakia rikkonut tekijä itse, ei viaton sivullinen.

Tuohon samaan aikaan ihmeteltiin vaimeasti miehiä, joiden oli tapata hakata vaimonsa vähän väliä. Pohjanmaalla tuo tapa yhdistettiin joihinkin evakkoihin. Voi olla että ajatuksessa oli perääkin- En ole pohjalaisuuden enkä maalaisuuden tuntija, koska elin etuoikeutettuna keskuslämmitystalossa. Mutta en siis muista vaimon pieksemistä eikä naisia ylimalkaan lyöty.

Lasten hakkaaminen oli tavallista, ja silloin tällöin siinä mentiin kovin pitkälle. Kun oman lapsen pahoinpiteleminen tuli rangaistavaksi, vastustavia ääniä oli paljon. Minustakin on totta, että tukkapöllyä ja läimäytyksiä ei pidetty erikoisina asioina, mutta valitettavasti ei ollut mitenkään tavatonta, että pieniä lapsia lyötiin nyrkillä ja kovaa. Sellainen tuntui liittyvän johonkin kovan humalan vaiheeseen. Luulen jopa tunteneeni poikia, jotka oli kotona piesty mielettömiksi.

Henkirikokset olivat viihdettä. Ihmisarvo on mahdollisesti hyvin myöhäinen keksintö. Kukaties uskontojen erittäin vahva asema perustui taikauskoon. Myös kristillisen opin mukaan elämä oli jonkinlainen onnettomuus, välivaihe josta oli päästävä eroon. Ylösnousemus oli ainoa tärkeä asia.

Tavallisen luterilaisuuden kaksi vanhaa kulmakiveä ovat Raamattuun perustumattomia lisäyksiä. Se ajatus, että kuollut hujahtaisi taivaaseen suoraan ruumisarkusta, ei ole kristillinen. Uskontunnustuksen mukaan vainajat herätettäisiin viimeisenä päivänä kuolleista, eli tätä edeltää maailmanloppu. Sen jälkeen hyvät pääsevät taivaaseen ja pahat joutuvat kadotukseen.

Se toinen epämääräinen asia on juuri helvetti. Nykyiset jumaluusoppineet ovat syvällisesti selvillä siitä, ettei Danten tyylinen hirvittävien kärsimysten anniskeleminen sovi yhteen Jumalan rakkauden kanssa.

Tuomarina toimiessani mietin hartaasti käskyä ”älkää lainkaan tuomitko” ja ”älkää lainkaan vannoko”. ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi; 2. sillä millä tuomiolla te tuomitsette, sillä teidät tuomitaan; ja millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan.” ”Mutta minä sanon teille: Älkää vannoko lainkaan.”

Tämä ei ollut uskonnollista haaveilua, vaan Lutherin lukemista. Siitä ei ole epäilyä, etteivätkö kuninkaat ja ruhtinaat olisi pitäneet pappeja ja piispoja parhaina hallintomiehinään, ja ainakin eräät kuninkaat pitivät selvänä, että myös tuomari oli kaikissa toimissaan vain kuninkaan alamainen. Hallitsijalta riitti hurskautta niin pitkälle, ettei se haitannut politiikkaa.

Luther oli asianajaja, joka osasi selittää talonpoikien murhaamisen hyväksi teoksi ja todisteli, että sotilaskin kuuluu autuaaseen säätyyn. Hurskas kuningas Kustaa II Aadolf lupasi käydä leikkaamassa Turussa hovioikeuden herroilta korvat päästä, jos he vielä kerran tuomitsevat oman mielensä mukaan ”eivätkä meidän korkean tahtomme mukaan”.

Vain hiukan vanhempien tuomarinohjeiden kirjoittaja ymmärsi varoa korviaan.

Ei ole tarpeen vedota edes Tukholman 1670-luvun kuuluisaan noitaoikeudenkäyntiin, koska jotkut edelleen elävät ovat olleet itse näkemässä, miten joukkohysteria purkautuu ”oikeuden” nimissä.

Kansalaissodasta tämä tiedetään, mutta siitä en ole kuullut pahemmin edes puheita, missä määrin talvi- ja jatkosodassa makseltiin keskinäisiä kalavelkoja omien kesken.

Ihmettelisin ellei tällaista olisi ollut. Entinenkään yhteiskunta ei pitänyt pahana toisten pulaan jättämistä. Lähimmäisen rakkautta pidettiin yksityisasiana.

Vielä 1800-luvulla köyhät myivät lapsiaan, ja toiset ostivat. Vasta aivan vuosisadan lopulla lastensuojelun tyyppiset näkökohdat alkoivat vilahdella kirjoituksissa, luultavasti teollisuuden näkyvien epäkohtien tähden.

Maria Lähteenmäki on (”Kalotin kansaa”, 2002) selvitellyt ajoittain organisoitua toimintaa, jota käyttäen pieniäkin lapsia myytiin Lapista Ruijan rantaan. Lapsella oli arvoakin; hänestä saatettiin maksaa kaksi vuohta tai jopa lehmä. Työvoimaa tarvittiin. Muukin ihmiskauppa vaikuttaa mahdolliselta. Erästä Lapin pappia lopulta sakotettiin jalkavaimojen pitämisestä. Laestadiuksen kirjoitusten raivo juoppoutta kohtaan näyttäisi täysin perustellulta. Se saattaisi olla yksi tekijä keitoksessa, jossa ihmisarvosta ei ollut käsitystä.

Runebergin jälkeen saatiin odottaa sata vuotta ennen kuin alettiin ajatella, että jokainen ihminen – jopa sotamies – voisi olla kuvaamisen arvoinen.

En enää usko, että ”Tuntemattoman sotilaan” kirjasota olisi liittynyt niinkään isänmaallisuuteen tai sen puutteeseen, vaan se johtui vähäpätöisten ihmisten nostamisesta kuvauksen kohteeksi ilman murhenäytelmän (Kianto, Sillanpää) piirteet peittävää pinnoitusta.

Kun oikein muistelen, vielä Hannu Salama suututti ihmisiä ei niinkään kiistämänsä Jumalan oletetun pilkkaamisen takia, vaan siksi, että hän kertoi kaikenlaisten ala-arvoisten hampuusien elämästä ja asioista. Runebergiläinen kansanihannointi oli aina kohdistettu roomalaisen kirjallisuuden määrittelemiin kohteisiin, jalouteen joka oli piilossa köyhyyden ja jopa huonopäisyyden takana.

Joten nykyinen populismi olisi sekin heijastumaa herrojen asenteista, (Gesunkenes Kulturgut). Me olemme hyvä koska me olemme kansaa…

13. helmikuuta 2017

Epäsuosittu ilmiö



Lukijoita kiinnostaa yleensä jokin perinpohjainen ja taiteellinen, ellei sitä tuputa. Päivän ilmiöitä tulee koko ajan kuin muurahaisia keväällä seinänraosta, ja osa niistä on pelottavia.
Vanhat ihmiset tekevät virheen hakeutuessaan menneisyyteen eli muistoihin, koska menneisyys on jo tapahtunut ja sitä myöten selvä.
Tämä vaistomainen, arkinen ja yleisesti hyväksytty ajatus on väärä, koska se on epälooginen. Tarkkaan katsoen jokainen uusi keksintö ja varsinkin jokainen tieteen edistysaskel muuttaa menneisyyttä, siis oikaisee käsityksiämme siitä. Käytännössä uudet tietomme ovat aika usein uusia erehdyksiä, mutta onneksi elämä on rajallinen.
Kuka haluaisi ostaa sellaisen tulevaisuustutkan, jonka tieto olisi erittäin uskottavaa ja josta näkyisi esimerkiksi ensi vuodesta alkaen pelkkää lumisadetta?
Itse menen mieluummin kauppaan ostamaan kissalle maitoa kuin tulen osalliseksi tuollaisista asioista. Asiointini on erikoisen helppoa, koska meillä ei ole kissaa, eikä asia ole liioin harkinnassa.
Isääni varten piti olla punaista eli täysmaitoa, kolme palaa sokeria kuppia kohti ja tuoretta tai ainakin lämmintä pullaa. Mitään näistä meillä ei normaalisti käytetä.
Emme käytä myöskään ulkoministeri Timo Soinia, vaikka olemme seuranneet hänen temmellystään, koska olemme kiinnostuneita ulosannista eli eri ihmisten kykyä ilmaista itseään suullisesti.
Ulkoministeri Soini ei ole suosikkini enkä ole hänen kannattajansa. Kun hänestä tuli Tuomiojan seuraaja, olin varautunut erilaisiin sotkuihin. Sellaisia ei ole pahemmin ilmennyt. Kuuluisiko hän samaan erikoiseen poliitikkojen lajiin kuin Ilkka Kanerva, joka oppii asioita ja on myös taitava karistamaan yltään menneiden munausten muistoja?
Median seuraamassa maailmassa kävi kuten kerran kuvittelemassani leikissä. Kun side poistettiin pienen leikkijän silmiltä, joku oli vaihtanut maailman.
En ota kantaa siihen, mitä Soini sanoi tänään televisiossa enkä ole edes varma, mitä mieltä olla hänen arvioistaan. Kun media nostaa esiin täysin pöllöpäisiä ihmisiä Amerikasta ja Euroopasta ja Venäjän ja Aasian tiedämme entuudestaan, tunnen tarvetta ilmaista, että tämä ulkoministeri puhui kuitenkin tänään täysin järkevää asiaa, ei vouhottanut eikä missään tapauksessa vastannut kaikkeen, mitä häneltä kysyttiin, vaikka sisäpoliittista tarvetta olisi voinut olla.
Älköön kukaan hiiskahtako Soinin fänittämisestä. Minä sanon vain, että Suomen valtionjohto on tällä hetkellä yllättävän hyvissä käsissä, oikeastaan kautta linjan.
Poliittiseen kulttuuriin kuuluu vihjailu, että kaikki toiset ovat tolvanoita, joita ei pidä missään tapauksessa äänestää. Tässä mielessä poliittinen julkisuus ei eroa suuresti lastentarhan tai koulun pihasta, paitsi ettei ole hoitotätiä, joka nostelisi rähmälleen menneitä pystyyn.
Taustakysymys kuitenkin on tärkeä. Töitä tehdään ja asioita ymmärretään.
Joka toisessa kotitaloudessa muun muassa Suomessa mietitään, onko Trump todellisuudessa niin osaamaton kuin näyttää, vai onko hänellä jokin odottamattoman nerokas suunnitelma, Soini heitti ajatuksen, joka ei ole käynyt mielessäni.
Entä jos Trump käyttää usean kolonnan taktiikkaa. Sellaiseen Yhdysvalloilla olisi mahdollisuus ja varaa.
Tätä ministeri ei sanonut, mutta marsalkan nukkuessa muuan ratsumestari kehitti 1914 muunnelman maailman suosituimmasta sotaliikkeestä, joka liitetään Cannaen taisteluun roomalaisaikaan, ja Saksa käytännössä tuhosi Venäjän ylivoimaiset joukot Tannenbergissa kolmella kolonnalla. Yksi oli hyökkäävinään painopistesuunnassa, toinen kiersi järvet ja kävi lyömässä sinne ryhmittyneet viholliset ja kiersi sitten odottaneiden osastojen vahvistamana toiselle puolelle järveä, ja matkaansaattoi sielläkin suurta tuhoa. Pihtiliike ei ollut samanaikainen eikä se ollut saarrostus. Mutta maailmansota jatkui loputtomasti, eikä Venäjä päässyt enää jaloilleen.
Trump herättää niin suurta kauhistusta eli siis huomiota, etteivät ammattilaisetkaan välttämättä huomaa selvittää, mitä sivustoilla tapahtuu. Kuitenkin kaikkialla maailmassa historiallinen kokemus sanoo, ettei suurinkaan päällikkö saa mitään aikaan ilman armeijan tukea ja rahamiespiirien rahoitusta.
Käypä selitys, että kysymyksessä olisi pelkästään nietzscheläinen vallan tavoitteleminen vallan itsensä takia, ei nytkään vakuuta. Nietzsche oli viisas mies, mutta hullu, ja meni lopulta aivan sekaisin.
Korkeiden päättäjien elämää ja toimintaa värittää oman henkilökohtaisen kuoleman pelko. Se mikä näyttää vain narsismilta, voikin olla vainoamisharhaa. Ja Trump on vanha mies.
Toinen epäsuosittu ajatus, jota kuitenkaan en kannata, on dopingin salliminen urheilussa, kun se sallitaan politiikassakin (Trump).
Muuan suomalainen asiantuntija kuuluu kirjassaan selvittäneen piristeiden pitkän historian, jossa muun muassa ajatus entisajan hiihtäjistä kemiallisen puhtaina sankareina saa kyytiä.
Tavalliset vastaväitteet ovat pysyvän vahingon aiheutuminen urheilijan omalla terveydelle ja oikeudeton etu, jota parhaitten kemikaalien valmistajat saavat muiden kustannuksella. Norjan kai epäillään olevan muita edellä hiihdon lääketeollisuudessa.
Perustelu on huono, koska sama koskee välineitä, yksilölajeissa esimerkiksi suksia tai piikkareita. Ongelmallinen on kuitenkin kaksien sääntöjen käytäntö, joka tunnetaan liike-elämässä. Toisaalta on ”yhteiset säännöt”, joita kaikki sanovat noudattavansa etenkin liikekilpailussa. Toisaalta on salaiset säännöt, jotka edellyttävät, että etenkin yllättävät voitot siirretään verottajalta ja uteliailta näkymättömiin. Läpinäkyvyydeksi väitetty kuva on projisoitu eli heijastettu hyväuskoisia varten.


12. helmikuuta 2017

Mielen viallisuus



Sangen vaikea mystikkojen lause on ”oikean ja väärän erottaminen toisistaan on sinun mielesi sairaus”.
Kierkegaard kirjoitti tästä usein, ja sama asia tulee jatkuvasti esiin Camus’n tuotannossa. Kierkegaard havaitsi, ettei ihminen voi olla tekemättä vääryyttä. Camus näytti korostavan, ettei tuo huomio saa estää tekemästä valintoja. Kun ei voi valita oikean ja väärän välillä, on valittava väärän ja väärän välillä.
Tähän kohtaan voi lopettaa lukemisen. Kummallisista ajatuksista ei pääse eteenpäin, joten on viisaampaa mennä esimerkiksi ulkoiluttamaan koiraa tai antaa kissalle maitoa. Kiihkeimmät sofistit saattavat ruveta voimistelemaan, koska lihasten venyttely on heidän luulonsa mukaan terveellisempää kuin aivojen.
Aivoja jopa kuvailtiin vielä hiljan eräänlaisena planeettana. Alkuperäinen ja kirjaimellisesti ensimmäinen maapallon kuva sai lempinimen ”sininen marmorikuula”. Sen muutaman vuoden takainen versio on yllä.
Kuvasta ei näy, että kohteeseen vaikuttavat monet voimat painovoimasta taustasäteilyyn. Se antaa myös täysin väärän ja harhaanjohtavan kuvan ”aivoista”, koska näkyvissä ovat vain suuret lohkot ja säärintamat, jotka leijuvat kuin ajatukset ja aistimukset. Se ensimmäinen kuva on otettu kameralla (Hassleblad, 70 mm), jälkimmäinen on satelliitin kuljettaman laitteiston tulos. Väitteen mukaan ainakin sotilastiedustelu käyttää satelliittikuvia, joista näkee, minkä merkkisen kiväärin asemies ojentaa toiselle.
Nuokin kuvat ovat liian ylimalkaisia. Se osa biomassaa – bakteereita, pieneliöitä – joita ei erota paljain silmin, painaa kiloina enemmän kuin kaikki muu elollinen yhteensä. Erittäin hyvin perustein väitetään että juuri ne, näkymättömät, pitävät elämää yllä.
Sitäkin muuten väitetään, että elämän resepti on raakaa kiveä ja auringonvaloa. Ei tarvita muuta kuin aikaa, muutamia miljardeja vuosia, ja mineraalien molekyylit ovat päätyneet rakenteisiin, jotka toisintavat itse itseään ja uusiutuvat. Elämä on hyvä keino poistaa liikaa energiaa, tässä tapauksessa auringonvaloa eli sähkömagneettista säteilyä.
Ja se siitä. Fysiikan ja kemian ero katosi jo. Viimeistään kvanttikemian jälkeen tilanne on se, ettei edes näkökulmissa ole eroa.
Ero elollisen ja ei-elollisen välillä voi sekin osoittautua harhaksi. Ja onhan kivikunnalla ja kasvikunnalla ja ihmisillä siinä sivussa yhteinen isoäiti, hiili.
Kuuluisan John Brockmanin uusimmassa kirjassa on lyhyitä tekstejä tieteen kiinnostavimmista ajatuksista tällä hetkellä. Erikoisen viehättävä on tieteen hierarkian huipulta eli amerikkalaisen tutkimusylipiston huippututkijan ajatus mielen ekologiasta.
Ajatuksen avain on mielen, oikeastaan tunteiden diversiteetti, ymmärrettynä samalla tavoin kuin termissä biodiversiteetti, siis tunteiden monimuotoisuus.
Tätä olen epäillytkin. Synti on hyödyllistä, toisin kuin Kierkegaard ajatteli. Sokrates, jonka omista ajatuksista emme tiedä juuri muuta kuin Platonin (ja Xenofonin) versiot, saattoi sittenkin olla oikeammassa. Hyve on ajattelua.
En olekaan koskaan kuvitellut, että Sokrates ja Platon olisivat pinkoneet kilpaa yhden stadionin matkaa, sileällä, ilman aitoja. He kyllä varmaan miettivät asioita yhdessä ja olivat kovia vänkäämään.
Muutenkin näyttää siltä, että tieteen aristotelinen vaihe on antamassa periksi taas kerran platonilaiselle perinteelle.
Onhan vähintään huvittavaa, että esimerkiksi kvanttilomittumisessa (entanglement) ei eräissä tilanteissa ole olemassa aikaa eikä välimatkaa. Jo Einestein oli kauhistunut tuosta ajatuksesta, joka on nyt muutamia vuosia sitten toteutettu kokeellisesti eli näyttää pitävän paikkansa ja osoittavan välillisesti, että olemme näennäisen todellisuutemme vankeja.
Puolen maapallon päässä toisistaan olevat kaksi ”jotakin”, esimerkiksi kvarkkia, voi ”vaikuttaa” toisiinsa samanaikaisesti, mikä on mahdotonta sekä klassisen teorian että suhteellisuusteorian mukaan.
Rahvaanomaisena versiona: valon nopeus ei olekaan raja, eivätkä erillisen ”hiukkaset” olekaan erillisiä. Kokonaisuus ei ole osiensa summa. Roll over, Aristotle. Aristoteles piti kiinni kolmannen pois suljetun laista, joka alkeiskurssilla esitetään muodossa ”joko A tai miinus-A”. Joko asia on niin tai näin, esimerkiksi oikein tai väärin. Ne jotka vetoavat Wittgensteiniin, eivät ehkä huomaa, että tuo kolmannen pois suljetun laki oli myös loogisen empirismin ajatus. Ellei ilmiö selvästikään ole noin tai näin, se on siirrettävä syrjään, koska siitä ”ei voi puhua”.
Psyyken monimuotoisuus tarkoittaisi, että tarvitsemme välttämättä myös kielteisiä tunteita. Funktionaalisessa kuvantamisessa noille tunteille on omat, näkyvät kytkentänsä.
Onnen tavoittelu on siis hyvä päämäärä Amerikan perustuslakipakettiin, mutta käytännössä paha erehdys. On tavoiteltava myös onnettomuutta. Nykykulttuuri antaa siihen vaarattoman mahdollisuuden, murha- ja väkivaltaviihteen valtavan tarjonnan, joka johtunee valtavasta suosiosta, joka tarkoittanee, että ihmiset haluavat kokea mm. palkoa ja jopa paniikkia.
Luonnon monimuotoisuus selitetään hiukan laimeasti. Ekosysteemissä kaikilla osilla on tehtävänsä ja esimerkiksi veden, maaperän tai ilman saastuminen voi johtaa pahaan ketjureaktioon. Ehkä sen voisi sanoa niin, että vähäpätöisiltä vaikuttavien eliöiden, kuten esimerkiksi hevospaarmojen tai raatokuoriaisten tai elollisen rajamailla leijuvien virusten merkitys on vaikea osoittaa ilman asiayhteyttä. Ainakaan yksikään puu ei kasvaisi ilman bakteereja, leviä ja sieniä, ja siinä menisi sitten ilmakehä.
Loppuun lukeneille herkkupala kuin sillinviipale – Brockmanin kirjassa mainitaan LENR, kylmäfuusio – ydinreaktori joka kotiin, polttoaineena vety (vesi).







11. helmikuuta 2017

Parempi polvi



”Tyypillinen maallikon diagnoosi”, lääkäri sanoi, kun arvelin vikaa löytyvän lihaksista ja jänteistä, jotka pitävät polven kasassa. Kysymys oli luunmurtumasta nivelkupissa. Se oli se kesäinen pellehyppyni, kun unohdin, ettei kuistia nyt ollutkaan, ja astuin ovesta.
Lääkäri oli fiksu ja selitti kolme vaihtoehtoa, joista valitsimme heti neljännen. Ei tehdä mitään. Jos tähystetään ja poistetaan roippeet polven sisältä, mitä tilalle, kuin sieltä puuttuu pala?
Aina voi tarvittaessa ontua kuin Joulupukki Korvatunturilla.
Olimme samaa mieltä, ettei pojasta ollut polvi parantunut. Ilman Tuomasta ja kumppaneita kirjoittajan toimeni kenties tyssäisi tähän, koska kirjalaatikollisia ei enää nostella. Ei ota alle, se polvi.
Joku keksi aikoinaan sanoa, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Arvontaa ei ole suoritettu niille, joilla on elinikää paljon jäljellä. Synkät tulevaisuuskuvitelmat vaikuttavat siksi, etteivät ne tunnu epätodennäköisiltä. Usko edistykseen on meillä lujassa, koska se on opetettu kansakoulussa ja ala-asteella.
Edistys oli Ranskan suuren vallankumouksen keksintöjä, samoin kuin giljotiini. Eilen sivusimme edistysuskon ja keskinäisen kurkunleikkauskilpailun kohtaamista Amerikan Yhdysvalloissa. Edellispäivänä luimme, mitä historiantutkija sanoi kilpailunrajoituksista ja kartelleista. Amerikkalaiset toivat antitrustilait Eurooppaan, jossa niistä tuli Unionin pilari, ihmisten ja tavaroiden vapaa liikkuvuus.
Amerikkalaiset eivät huomanneet, että nämä uudistuskirjat haudattiin pilarin peruskiveen ja päälle kaadettiin paljon sementtiä. Peruskiven muurauksen yhteydessä näkymättömiin on tapana valaa erilaista jätepaperia.
Kaikki puolueet edistävät edistystä. Eräät tavoittelevat kertarysäystä eli vallankumousta. Toisten mielestä keino on reformi, eli sarja uudistuksia. Eräät käsittävät olevien olojen tekevän tehtävänsä; näiden vanhempien mielestä on viisainta uskoa eroosioon sen sijaan että auttaisi lapiolla. Ja sitten on kaikkein epäsuosituin puolueaate, liberalismi, joka jopa puhuu vapaasta kilpailusta valehdellen, että paras voittaa.
Elämän arpajaisissa päävoitto on syntyä sopivaan aikaan. Tiedfän eräänkin, joka syntyi Suomessa joulukuussa 1944.
Isäni oli mennyt inttiin alkuvuodesa 1939, tosin vapaaehtoisena, eikä sieltä sitten hetkeen pois tultu. Häneltä meni kuusi vuotta. Se ei ole yhteensattuma, että rouvani isän sotatie alkoi YH:sta syksyllä 1939, ja koska hänkin jäi ylimääräisesti palkatuksi virkamieheksi, Talvisodan Summassa toisenkin ruusukkeen hankkineena, niin kyllä siinä meni vuosia.
Äidinisäni ja isänisäni olivat syntyneet 1896. Se oli todella huono valinta. Heitä retuutettiin vaikka missä. Äidinisä tosin vältti täpärästi rintamalle joutumisen, koska hänellä oli yhdeksän lasta ja kunnan väestönsuojelutehtävät vastuullaan ja rakentajan ja rakennusurakoitsijan taidot. Jussi Kemppinen taisteli Talviosodan toisten joulupukkien kanssa vääpelinä, koska osasi heimokansojen kieliä, ja jatkosodan aikana enimmäkseen puuhasi kaatuneiden keräilhypaikoilla.
Äidin isoisä lienee uskonut edistykseen, koska hän hankki hyödyllisiä ammatteja ja hyödyttömän mökin Karkusta. Isän isoisä tuupattiin ruumiina ratapenkalle Jenisein seudulla Siperiaan kuljetettaessa; suvun naisia selvisi pari hengissä jopa Kolymasta ja Vorkutasta,
Varhaisin kantaesi-isä, josta on muistitietoa, lähti paljain jaloin läpsyttelemään Karjalan kannasta pitkin Pietarin suuntaan, kun kotona kaikki ja kylällä useimmat olivat kuolleet koleraan. Se taisi olla 1830-lukua.
Olen kai muistanut kehua, että olemme tosi pöljää sukua. Historiallisista asiakirjoista päätellen kukaan ei koskaan kohonnut  edes sontakuskiksi. Siksi olen väittänyt runokirjassani ”Riitamaa”, että sukuni erityinen ammattitaito on ollut pysytellä heroilta piilossa pusikoissa ja hiipiä vieraan valtakunnan puolelle aina tarpeen tullen. Siksi oli erikoisen sopivaa rakentaa kesäpaikka täsmälleen Savon ja Karjalan rajalle.
Nykyisin tiedämme muinaislöydöistä, että Pähkinäsaaren raja oli todellinen. Keminmaalta löytyy karjalaista esineistöä. Keskusteluja suomalaisten alkuperästä sotkee sekin, että tuhat vuotta sitten oli ainakin viisi eri Suomea ja lisäksi luultavasti kieleltään ja varmasti kulttuuriltaan ”vierasperäistä” asutusta Varsinais-Suomessa ja erityisesti Kyrönjoen varressa Pohjanmaalla.
Elämän arpajaisissa syntyminen Suomeen 1850-luvulla oli huonoa onnea. Muistan yhden ihmisen, joka oli ollut nälkävuosina lapsi. Hän asui naapurissa ja oli nimeltään Lauttamus. Minun muistoni aikana hänen huvituksensa oli karhata lapsia ryhmyisellä kepillään ja lapset juoksivat ilosta kirkuen muka pakoon.
Vielä hirveämpi onni oli niillä, jotka syntyivät 1690-luvun alussa. Ensin nälkävuodet tappoivat Suomessa kolmanneksen väestöstä ja sen jälkeen alkoi Isoviha, jota kesti yli 20 vuotta ja vei jaloillaan kestävät miehet joron jäljille Turkkiin ja Norjaan. Tiedetään aivan nimeltä tapauksia, että karoliini on käynyt läpi tämän kaiken ja sitten vielä pihissyt pirtissään Pikkuvihan tullen.
Se on tuhoisa väärinkäsitys, että ihminen olisi yksilöllinen, tässä ja nyt. Se ajatus, että olet ainutlaatuinen, kohtalon kolhima tai tähteäsi seuraava, on historiallisesti hyvin myöhäinen. Se on romantiikkaa, romantiikan aikakautta, joka on melkein sama asia kuin sujuret vallankumoukset 1700-luvun lopulla. Sitä ennen edistystä ei juuri tunnettu, ja käsitteellisesti ajatellen tai vaistomaisesti ihminen tunsi olevansa kuin helmi rukousnauhassa, samanlainen kuin muutkin, ja sattumaa nimitettiin kohtaloksi.
Rukousnauhassa on se filosofinen puoli, ettei se lopu koskaan. Sitä käydään sormin läpi niin kauan kuin rukouksia riittää.


10. helmikuuta 2017

Tocqueville



Alexis de Tocqueville kirjoitti teoksen, jolla on kaikki lukematta jättämisen merkit, ja enemmistö on aina myös toiminut näin.
Kirja on ikivanha – 1840-luvulta – ja kirjoittaja ranskalainen aatelismies, joka matkusteli Amerikassa ja kirjoitti tietenkin kirjan, joka on täynnä tyhjänpäiväiseltä vaikuttavaa filosofointi. Lisäksi kirja on laaja. Se on muuten äskettäin suomennettu nimellä Demokratia Amerikassa. Englanninkielinen versio on ollut sukupolveni vaivattomasti saavutettavissa esimerkiksi taskukirjana, ja nyt sen saa Kindlen kautta eurolla, vaikka voi olla viisaampaa maksaa siitä kymmenen euron versiosta.
”Enemmistön tyrannia” on de Tocquevillen pohtima termi. Yksi esimerkki on laillisesti valitun presidentin vähemmistöön kohdistama toimenpide, joka on syrjivä. Esitys on ensimmäisen kirjan 15. luvussa, ja puheena on Yhdysvaltain perustuslaki.
Klassikkoja on ainakin kahta lajia. Toiset ovat hyviä ja oivaltavia niin että ne ovat valuneet kuiviin toisiin kirjoihin ja jopa yleiseen mielipiteeseen. Siksi niistä tuntuu olevan vain kuoret jäljellä. Toiset ovat edelleen sykähdyttäviä.
Esimerkki ensin mainitusta on Marx. Hänellä on useita kirjoja ja kirjoituksia, joissa oli loistavia oivalluksia tai vähintäänkin yhdistelmiä aikaisemmista ajatuksista. Osa esimerkiksi ”Kommunistisen manifestin” iskulauseenomaisista vaatimuksista on nyt itsestään selviä ja toteutettuja. Osa, kuten ”kommunismi” käsitteenä, on osoittautunut erittäin mutkikkaiksi. Minusta kysymyksessä on päähänpisto, aivokummitus, jonka kehittely jäi kesken, useissa tapauksissa siksi, että se ei toiminut. Kohtalaisin perustein voi väittää, että esimerkiksi Lenin perusteli monissa kirjoissaan, miksi valta olisi siirrettävä hänelle ja hänen uskotuilleen, ja nimitti tätä kommunismiksi. Etenkin Aasiassa erilaisia versioita näistä aatteista kokeiltiin käytännössä, eivätkä ne koskaan toimineet.
Esimerkki viimeksi mainitusta on Matteuksen evankeliumi. Tarina on kohdittain järjenvastainen ja kertomukset enkeleistä ja lopulta haudatun ruumiin salaperäisestä katoamisesta näyttävät olevan eri puolilta maailmaa tunnettua satuilua. Silti esimerkiksi Vuorisaarna tuntuu monista lukijoista erittäin merkitykselliseltä.
Yksi ero on muuttunut käsityksemme tieteestä ja tiedosta. 
Tekisi mieleni väittää, että sosiologi Max Weber olisi esimerkki suurmiehestä, jonka yhteiskuntatiede on otettu kiitollisuuden tuntein vastaan. Sitä on kehitetty eteenpäin. ”Protestanttinen etiikka” eli työn kunnioittaminen jäänyt yleiskieleen. Näin on käynyt siitä huolimatta, että Weber tarkoitti lähinnä reformoitua eikä esimerkiksi luterilaista etiikkaa. Hollannin ja Sveitsin reformoidun uskonnon vaikutukset elinkeinoelämään ja kulttuuriin ovat vahvat. Sama koskee pieniä kirkkoja, joiden toiminta-alue on perinteisesti Yhdysvallat.
Asiasta saa rauhassa jopa vitsailla. Katolilaisista irlantilaisista tuli poliiseja ja skotlantilaistaustaisista ei-katolisista liikemiehiä ja yrittäjiä.
Juuri tätä de Tocqueville pohti melkein sata vuotta ennen Weberiä ja melkein kaksisataa vuotta ennen meidän aikaamme.
Miten toimia, jos vaaleilla demokraattisesti valittu presidentti osoittautuu vähemmistöjä sortavaksi tyranniksi?
Kirjan laajuus johtuu siitäkin, että kirjoittaja selvittää yksityiskohtaisesti varhaisvaiheen pohdintoja ja etenkin Jeffersonin ja Hamiltonin selvityksiä. Hän selittää eurooppalaisille, ja kuten kävi ilmi, myös amerikkalaisille, että demokratia suoraksi kansanvallaksi tai suoriksi vaaleiksi ymmärrettynä johtaa tuhoon.
Hänen mielestään edustuksellinen järjestelmä, jollainen Yhdysvaltoihin tuli, voi toimia, ja tasapainon hakeminen muun muassa poliittisesti valittujen edustajien ja virkamiesten ja sitten liittovaltion tuomioistuinten kesken on se tärkeä asia.
Ensimmäisenä suuren yleisön tavoittaneena kirjoittajana hän selvittää, miten osavaltioissa tuomarit ja poliisipäällikötkin voivat olla vaaleilla määräajaksi valittuja, mutta liittovaltion tasolla eivät. Hän kiinnittää huomiota rikosoikeuteen ja tuntuu jopa arvanneen vahingonkorvausoikeuden. Se mikä on yhdessä osavaltiossa iso asia, on naapurissa pikkuasia.
Jos jaksaisin etsiä ja miettiä tekijänoikeuskysymyksen, nostaisin näiden viikkojen vinjettikuvaksi Chaplinin (en muista varmasti missä 1910-luvun elokuvassa) filmin loppukuvan, jossa toisaalla poliisien ja toisaalla rosvojen ahdistama Chaplin päätyy kävelemään rajalla, toinen jalka Yhdysvalloissa, toinen Meksikon puolella. Chaplin muuten oli maahanmuuttaja, joka päätyi kommunistiväitteiden vuoksi siirtymään Yhdysvalloista kokonaan Sveitsiin. Maahanmuuttajan suuri symboli?
Kirjan, siis de Tocquevillen, erinäiset oivallukset ovat kumman ajattomia. Hän kirjoittaa useissa kohdissa rikkaiden miesten vallankäytöstä ja miljonääreistä poliitikkoina. Tarvitaan 1840-luvun kirjoittaja palauttamaan mieleen, että erittäin vaikutusvaltainen suurliikemies presidenttinä on myös USA:ssa harvinainen tapaus.
Trump on ”carpetbagger’”. Termi on halventava ja tarkoitti radikaali republikaania, joka kuljeskeli siellä täällä havittelemassa rahallisia voittoja. Yleisluonteisempi suomennos voisi olla ”onnenonkija”.
Sekin on de Tocquevillen aiheita, että amerikkalaisia usein vaivaa parantumaton levottomuus ja sen ohella kova veto äärimmäisiin mielipiteisiin ja älyttömäksi paisuteltuun puhetapaan, myös yhteiskunnallisissa asioissa.
Hän vertasi näkemäänsä ja kuulemaansa tässä kohdin Ranskaan ja Englantiin, jossa aristokraateilla ei ollut halua eikä tarvetta korostaa asemaansa tai metelöidä, koska he olivat useimmiten perineet sen aseman ilman omia ansioita ja pitivät sitä luonnostaan lankeavana. Amerikkalainen oman onnensa seppä joutuu takomaan yötä päivää, koska hän pelkää kilpailua – toisia jotka takova onnea vielä ahkerammin. Ja eikö Trump tehnyt tästä ensin TV-formaatin?