Sivun näyttöjä yhteensä

24. maaliskuuta 2017

Laiskuus






Nyt ymmärrän, että laiskuus, menneisyyden paha asia ja nykypäivän vaikeiden, lääkehoitoa vaativien henkisten häiriötilojen aiheuttaja, onkin joatain sellaista, mitä on opeteltava.

Kymmenet tuhannet virkamiehet oppivat ennen peittämään työpaikalla laiskottelun esimerkiksi niin, että sieppasivat paperikorista minkä tahansa lapun käteensä ennen kuin lähtivät maleksimaan päämäärättömästi viraston käytäville.

Koska kirjan lukeminen oli mahdollisesti syntiä ja joka tapauksessa pahantapaisuutta, ainakin yhtä monet naiset oppivat puristamaan kädessään kudinta hiivittyään ullakon tai kellarin portaille lukemaan romaanista, mitä Renny sitten sanoi ja pussasiko pitkäänkin, tai kuinka kuninkaan miekkamiehet selvittivät lemmenongelmiaan.

Armeijassa oli kai kirjoitettu sääntö, että silminnähden toimeton sotamies oli kurinpitotoimen tarpeessa. Alokasajan alussa oppi, että jos kasarmin lattia on pesty, se oli merkki siitä, että se on pestävä uudestaan, ja sen jälkeen taas uudestaan. Lopulta tuli rakennusmestari toteamaan, että koko rakennus on korjauskelvoton jatkuvasta kosteudesta. Näin aseet puhuivat.

Muistelmiaan julkaisseet ovat yksimielisesti todenneet, että sota oli jokseenkin pelkkää odottamista. Ilmiö johtui siitä, ettei marssilla olut käytettävissä siivousvälineitä eikä lattiavahaa eikä edes kuorittavia perunoita. Eräs kunnioitettava sotavanhus kertoi, että heidän joukkonsa oli marssinut Jatkosodan alkuvaiheessa yksitoista kertaa Savonlinnan seudulta Kiteelle tai Parikkalaan ja takaisin ja joka kerta siirtymisen suoritettuaan odottanut kymmenen tai kaksikymmentä tuntia uusia käskyjä.

Haluaisin esittää huomautuksen työelämän ja työn ilmiöiden tutkijoille. Se voisi omalta pieneltä osaltaan selittää, miksi Suomessa on suoriuduttu joistakin asioista odottamattoman hyvin ja taas jotkut toiset tärkeät asiat eivät ota onnistuakseen sitten millään.

Sotien vuoksi käsityksemme työstä jähmettyi usean vuosikymmenen ajaksi.

Se oppi, johon olen itsekin kasvanut, on selkeä. Työ on raskasta, eikä se ole oikeaa kunnon työtä, ellei sitä tehdä käsin, koko ruumiin voimin, nääntymiseen asti. Herrat eivät tee työtä. He vain laiskottelevat lämmitetyissä huoneissa ja pyrittelevät joskus jotain papereita silmänlumeeksi. Jos työ olisi herkkua, herrat sen tekisivät.

Nuoria miehiä on alettu nimittää väliinputoajiksi ja heidän tapaansa näpertää jotain täysin turhaa tietokoneella tai puhelimella on todettu syrjäytymisen merkiksi.

Moni ei ymmärrä, että siinä oikeastaan kädet etsivät tekemistä ja jalat haluaisivat kulkea maita ja mantereita.

Olen painokkaasti samaa mieltä kuin ne oman alansa huippua edustavat tiedemiehet, jotka sanovat, että kaikesta huolimatta kaikki olennainen tuli valmiiksi aivoissamme ja hermostossamme eli siis myös ajattelussa ja tunne-elämässä, jotka eivät oikeastaan ole eri asioita, viimeistään sata tuhatta vuotta sitten. Nyt enää evoluutio napsahtelee korvissa, harvakseltaan.

Viimeksi kuluneet sata vuotta ovat muuttaneet ympäristöä enemmän kuin jääkausi. Ihminen ei ole oikeastaan muuttunut. Tämä yhdistelmä voi tuoda tuhon. Voi olla että tuho on jo tullut.

Tutkijat ovat selvittäneet sekuntikellon kanssa, että keräilijäkulttuureissa nuoret miehet joutuvat olemaan liikkeellä koko päivännäön ajan. Sukupuolirooleissa oli suuri ero. Naiset synnyttävät lapsia, miehet eivät.

Vanhoja ihmisiä oli silloin hyvin vähän. Siksikään kukaan ei kärsinyt siitä, että vanhat hoitivat varsinaista tehtäväänsä eli olivat jouten.

Juuri nyt meillä on se ongelma, että kouluissa ja vanhainkodeissa on erittäin paljon ihmisiä, joille tuollainen ympäristö on pohjia myöten vieras ja luontumusten vastainen. Molemmat ovat laitoksia, jollaisia alettiin rakentaa vasta 1800-luvun alussa.

Musiikissa kuulee toiseen ja kolmanteen huoneeseen asti, tekeekö joku vain  pianoläksyjä vai soittaako hän. Toiset harjoittelevat, koska on käsketty tekemään niin, toiset soittavat, koska eivät millään pysty olemaan soittamatta.

Edelle kirjoitettu on oikeastaan itsestään selvää. Sitä ei ole oma kapitalismin kritiikkini, tämä.

Lähteeni on esimerkiksi Goethen Faust, toinen osa. Goethe oli teoksen ilmestyessä 83-vuotias. Yhdeksi lauseeksi puristettu johtoajatus on, että ihmisen on sopeutettava itseään eli siis opeteltava asioita koko elämänsä. Taka-ajatus on, että muuten kuolee ja aiheuttaa toisille vain hautaamisen vaivat.

Goethe oli loppuvuosinaan ehkä oppineen Euroopan kuuluisin ihminen. Hänen rinnallaan pitää mainita varhaisempi maanmies Bach, joka puolestaan ei elänyt aivan mahdottoman vanhaksi. Hänenkin viimeisiksi jääneissä teoksissaan on selvä ja riemastuttava opettelun – kokeilemisen – sävy. Die Kunst der Fuge sisältää kaiken, minkä ajan musiikki oli oivaltanut, mestarin kehittelemänä, mutta lisäksi ulottuvuuksia, joita on käytetty siitä alkaen muuttumisen tienmerkkeinä.

Taiteen taivaalla on loistavia tähtiä, joiden valo on jo sammunut, kun se tavoittaa meidät. Tämä oli kuitenkin jotain muuta.

Taustakohina on ongelmaton kielikuva toimeliaisuuden turhuudesta ja turhuuden itsepintaisuudesta, vuosimiljardista toiseen. Kukaan ei tule selittämään, miten nämä tähtisumut olisi järjestettävä

Jos viestin muuntaisi nykykielelle, se olisi ehkä ”ei suinkaan riitä, että on aktiivinen. On oltava radioaktiivinen.” Vanhat ovat tulevaisuuden lupaus, nuorile ja hyvin nuorille.


23. maaliskuuta 2017

Rottinki




Suomalaisuuden kulmakivet ovat tuontitavaraa. Oikein suomalainen tavara tulee Aasiasta.

Kysyttiin, miksi tässä blogissa oli mattopiiskan kuva. Helposti arvattava vastaus on Menneisyyden varjo, mutta on muutakin.

Katselin sopivaa tuolia huoneeseeni, johon haastattelijat ja rahan tarjoajat ja nimikirjoitusten kerääjät jonottavat.

Tuoleista filosofisin on keinutuoli. Joitakin vuosia sitten löysin kaksi paikkaa, josta niistä saa, ja aika ajoin niitä näkee myymälöissä. Puhe on niin sanotusta Nakkilan mallista, ja kaiku on menneisyyden maaseutu, jossa oikeastaan vain isännällä oli oikeus istua soutulavitsassa ja potkia jalalla vauhtia.

Tuo kaluste oli vanhuuden merkki, sopia 50-vuotislahja.

Käytännössä keinutuoli on melkein yhtä hankala kuin vanhamallinen topattu nojatuoli. Vaivalloisuus näyttäytyy erikoisesti siivoamisen yhteydessä, mutta ovat nämä istuimet myös peräisin ajalta, jolloin neliömetrit olivat suurempia kuin nykyisin. Molemmat vaativat huoneessa ympärilleen tyhjää tilaa paljon enemmän kuin ihmisillä on.

En oikein saanut selvää, mihin tarvittiin vastakkain istuttava puutarhakeinua. Sellaisia tehdään vieläkin ja nikkaroidaan erilaisilla kursseilla. Käytössä ne ovat kamalia. Lapsena ja vanhuksena sellaiseen on ongelmallinen istua, ja sitten pelkää koko ajan aiheesta, että sormet jäävät johonkin väliin.

Oma valintani on korituoli. Sellaisia löytyi neljä. Tieto alkuperästä on hautautunut, mutta materiaali on rottinki.

Annankadulla oli Vanhan kirkon puiston kohdalla pelottava kyltti, mielestäni neonputkista koottu, jossa oli nimi Soteva ja lepakon kuva. Kävin ostamassa sieltä harjat ja porstat ja näin, että myynnissä oli myös tuoleja. Ei ole mahdotonta, että tuolini ovat sieltä. Sitten toisaalta jossain vaiheessa tuli puolalaisia korituoleja ja ennen pitkää tuo myymäläkin oli kadonnut. Verkosta löytyy tietoja, joista käy päätteleminen, että sokeiden käsityöläisten tuotteita kaupinnut yritys on keskittynyt harjoihin ja siveltimiin, jotka tietenkin valmistetaan koneellisesti.

Tuo ”korituoli” oli lapsuuteni arkikieltä. Meillä oli sellainen kotona ja ainakin yksi huvilalla. Olen melko varma, että materiaali oli paju. Jossain vaiheessa pajunkuorien kerääminen oli muotia. Tavaraa tarvittiin kai värjäämiseen, ja tyypillinen parkkaaja oli ronski akkaihminen, jolle riitti työkaluksi peukalonkynsi. Talvella hiihtäesä sai katsoa kahteen kertaan, oliko pajupehko jänisten kaluama vai oliko kuoren kerääjä käynyt.

Luulen että tämä on mujistikuva samoilta ajoilta, jolloin urhoollisimmat kaverit yrittivät pitää piisaminrautoja joessa. Joku tuntematon taho maksoi kuulemma selvää rahaa piisamin nahasta. Tosin – yllättäen – maakunnassa oli ainakin kettufarmeja jo kauan ennen sotia. Kun äidilleni järjestyi sitten jossain vaiheessa minkkiturkki, en käsittänyt, miten meillä oli varaa sellaiseen. Sitten kävi ennen pitkää ilmi, että kaikilla oli minkkiturkki, ja nyt niitä on kaikkien ullakolla, koska ainakaan etelässä kukaan ei tunnu käyttävän niitä enää.

Elokuvista sai sellaisen käsityksen, että minkkiturkki ja aidoista timanteista koottu kaulakoru ovat samaa hintaluokkaa.

Rottinki- tai pajutuolien uutta tulemista edisti kauppaliike Bitco, ja huonekalu muutti täysin ilmeensä Emmanuelle-elokuvan vuoksi. Koska tarina oli tapahtuvinaan Thaimaassa, huonekalu oli varmaan malesialainen. Yhtäkkiä iso rottinkituoli oli muotia, ja niitä näki ihmisillä olohuoneissa. Ne ritisivät ja narskuivat istuessa ja noustessa ja naiset valittivat, että niihin repi sukkansa. Muutkin kuin Emmanuelle tarvitsivat pehmustetta pyllynsä alle.

En ole koskaan kuullut, että kenellekään olisi annettu piiskaa mattopiiskalla. Se nyt on yhtä kömpelö tuohon tarkoitukseen kuin patasuti.

Menneisyyden piiskaamiseen liittyi Koivuniemen herra. Sanonta tarkoitti, että vitsa käytiin taittamassa koivusta. Muutamassa huushollissa kai tavoiteltiin kauhun tasapainoa pitämällä piiskaa eli koivunrisua oven päällä hirrenraossa.

Raippa oli mielestäni mikä tahansa tikku, ja ravimiehillä oli omansa lainen, mutta mielestäni muutenkin vain hyvin epäilyttävät ihmiset löivät hevosta ruoskalla. Paatuneimmatkin hevosmiehet käyttivät eläimen hakkaamiseen köydenpätkää, ja tuo ravien raippa oli pieni ja kevyt ja sillä lähinnä naputeltiin. Väline taitaa olla edelleen käytössä.

Vanha laki, joka määräsi ruumiinrangaistuksia, laski raipat pareina. Ne olivat tyypillisesti kuorittuja ja päiväkausia vedessä liotettuja. Raipparangaistuksen toimeenpanoa kuvataan joissakin elokuvissa mutta yleensä sievistellen. Jos lyöntejä sateli liikaa, siinä oli selkä niin kovilla, ettei edes hengenvaara ollut aivan kaukana.

Kylän koirat oli ikuiseksi luultu ongelma. Niitä oli yleensä paljon ja ne olivat aina vapaina. Hurjimmat pyrkivät näykkimään hevosten jalkoja. Niinpä ruoska oli tarpeellinen työkalu. ”Pohjalaisia” -näytelmässä asiasta on tehty taitavasti numero. Nimismiehen hulluutta halutaan korostaa kaikin keinoin, ja niinpä Järviluoma panee vallesmannin lyömään talollisenpoikaa ruoskalla päin kasvoja.

Siitä seuraa loppuhuipennus, tappo. ”Mua lyötiin ruoskalla, niin kuin koiraa…”

Valitettavasti minulla ei ole muistoja hevosvetoisesta tykistöstä eikä kasakoista. Siinä missä poliisi käytti ennen pamppua, kasakoilla oli nagaikka, pitkä ruoska, jolla huidottiin kansalaisiin keisarin kunnioitusta hevosen selästä. En edes aio perehtyä tekniikkaan, mutta kuvauksista päätellen ase vaikutti ja keino oli tehokas. Koulutetuin ratsuin liikkuva joukko oli oman aikansa mellakkapoliisi, hyvin tehokas. Ja ratsastavalla poliisilla oli pitkä kuminen pamppu.

Olin muualla, kun Lasipalatsin ja Sokoksen välissä tapahtui toivottavasti viimeinen ratsupoliisien ja mellakoivan yleisön yhteenotto, jossa mm. Georg Malmsten sai vahingossa pampusta päähänsä. Se liittyi Helsingin vahvan vasemmistolaisiin nuorison rauhanfestivaaleihin 1962.

22. maaliskuuta 2017

Juonen käänne




Ihmisellä ei ole tekijänoikeutta elämäänsä.

Tätä asiaa on erittäin vaikea selittää.

Heti kun joku on kirjoittanut tarinan, jossa kirkkoherra juo omia aikojaa ehtoollisviinit ja kavaltaa kolehtiin annetuista rahoista, lukija tai arvostelija yrittää selvittää, mihin tarina perustuu.

Joskus, aika harvoin kuitenkin, joku tulee tahtomaan rahaa elämäntarinansa ottamisesta kirjaan tai käsikirjoitukseen.

Oikeudellinen perustelu on ollut sama sata vuotta ja aina yhtä vaikea ymmärtää. Tekijänoikeus ei suojaa sisältöä, vaan sitä muotoa, joka sisällölle on teoksessa annettu.

Ettei asia vain tuntuisi selvältä, etenkin saksankielisessä oikeudellisessa kirjastossa selostetaan, että teoksella on erikseen sisäinen muoto ja ulkoinen muoto. Mikä ero näillä on, siitä ei ole toistaiseksi saatu selvää.

Yritin selvitä tästä luennoilla sanomalla, että jos Shakespeare olisi hengissä, hänellä ei olisi mitään sanomista lukemattomiin myöhempiin Hamlet-versioihin, ja jatkamalla, ettei tuokaan tarina ollut Shakespearen oma. Hulluutta teeskentelevästä pojasta, joka väijyy hänen isänsä surmanneen sedän henkeä, oli Lontoossa esitetty näytelmää muutamia vuosia aikaisemmin, ja itse tarina on hyvin ilmeisesti saanut väriä – ja sijoitettu Tanskaan – tanskalaisen Saxo Grammaticuksen kertomuksesta Amleth-prinssistä, ja taustalla on islantilainen saga. Toisaalta samoja juonenkäänteitä tunnetaan Ranskasta, Roomasta, Kreikasta, Persiasta ja Egyptistä.

Sigmund Freud antoi ymmärtää, että kreikkalaisella Oidipus-tarinalla miehestä, joka tulee kolauttaneeksi itse isänsä hengiltä ja menee sitten asian taustoja selvittämättä naimisiin äitinsä kanssa, olisi laajempaakin selitysvoimaa.

Lukijat tai katsojat hyväksyvät erilaiset teokset kuvauksina todellisuudesta. He ehkä kiittelevät, että juuri noin se meni ja tuollaista se oli. Toiset sanovat, että noin se ei ollut. Tätä keskustelua käytiin Suomessa ”Tuntemattomasta sotilaasta”.

Sukupolvi toisensa jälkeen kömpii esiin ja julistaa jostain kirjasta, että tämä ei ole se kansa, jonka minä tunnen. Noin sanoi Agathon Meurman Kiven ”Seitsemästä veljeksestä”. Ennen pitkää tuli framille Viljo Tarkiainen, joka kirjoitti väitöskirjankin aiheesta ja todisti, että juuri noin se oli.

Mistä me tiedämme, kumpi oli oikeassa, tai oikeammassa? Kumpi oli suurempi Venäjän tuntija, Tolstoi vai Dostojevski? Tiedämme, että Tolstoilla ja Dostojevskilla oli eri vastaukset tuohon kysymykseen, mutta kumpikaan vastaus ei näytä johtavan millään käsitettävällä tavalla siihen, mitä maassa tapahtui seuraavalla vuosisadalla (tai Tolstoi siis kuoli 1900-luvun puolella tiettävästi lähdettyään karkuun aivan viatonta vaimoaan ja värjöteltyään jollain rautatieasemalla aikansa.

Kansankuvaaja Salama sai kerran tuomion jumalanpilkasta, vaikka hän kuvasi romaanissaan etenkin Suomen kansaa, erityisesti eräitä sen edustajia. Muistelen, että tuo näkökohta tuotiin kyllä oikeudenkäynnissä esiin, mutta se ei herättänyt mielenkiintoa. Miten tuomio on perusteltu, ei ole tässä tapauksessa mielenkiintoista, koska kirjailijan tunnettu tunnustus tietenkin vaikutti asiaan ja nosti tuomareiden ratkaistavaksi toisen ongelman, miten vapauttaa syytteestä henkilö joka on ilmoittanut olevansa syyllinen. Kirjailija jätti selvittämättä sen loogisen ongelman, miten henkilö, joka ilmoituksensa mukaan ei usko Jumalaan, voi pilkata Jumalaa, jota hänelle ei siis ole olemassa.

Tämä on vain näennäisesti kaukana aiheesta. Jumalanpilkasta on nytkin säännös muutaman länsimaan laissa, esimerkiksi Saksassa. Rangaistavuuden edellytyksenä on yleisen järjestyksen vaarantaminen, eikä sitä juuri käytetä.

Jäin miettimään, mitä suomalainen tuomioistuin tekisi, kun lakimme selvästikin kieltää mm. Allahin pilkkaamisen ja siten häpäisevien pilapiirrosten julkaisemisen. Suomalainen tuomioistuin käyttäisi luovia kykyjä ja osoittaisi, ettei kysymyksessä ollut kuitenkaan pilkka, vaan uskontokritiikki, joten sananvapaus salli syytteessä tarkoitetun esityksen, joka ei siten voi olla rikoskaan. Johtopäätös on tosin väärä, mutta vakuuttava.

Entä jos riita vaikkapa moskeijasta saisi asianomaiset villiintymään ja puhumaan suunsa puhtaaksi. Tiettävästi erään suuren islamilaisen ryhmän edustajat pitävät erään toisen suuren islamilaisen suuntauksen edustajia vääräuskoisina ja loukkaavat toisiaan sanoin ja teoin, ja tappavatkin.

Miten asiaan olisi suhtauduttava meillä voimassa olevan ihmisoikeussopimuksen nojalla?

Oikeudenkäynti on kaupankäynnin jatkamista toisin keinoin. Ja sota on oikeudenkäynnin jatkamista.

Ajattelin kirjoittaa näin pitkälle päästäkseni huomauttamaan painokkaasti unioneista ja federaatioista. EU:lla ei ole poliisia. Eikä ulosottomiehiä. Se on pahaenteistä. Rahoihin on ollut hyvin kauan tapana painaa miekan tai miekankäyttäjän kuva.

Tuo kirjoituksen alun tekninen huomautus tekijänoikeudesta elämään, jota e siis ole olemassa, jatkuu tietenkin kysymyksenä oikeudesta elämään.

Rauhanomainen ase on raha. Ei rauhanomainen keino on välineistö ja organisaatio viedä rahat niiltä, jotka pitäisivät mielellään ne itse.

Rooman keisari Vespasianus ehkä sanoi, että raha ei haise. Hän oli keksinyt panna julkiset käymälät verolle. Koska mikrobiologiaa ei ollut keksitty, hän ei voinut tietää, että siitä huolimatta raha mätänee. Pieneliöt ovat vauhdissa.

Se on odottamaton juonenkäänne.



21. maaliskuuta 2017

Tunkio






Psykiatrit ja arkeologit ovat yhtä mieltä siitä, että tunkion kaiveleminen on paljon fiksumpaa kuin julkisivujen mittaaminen tai perustusten pohtiminen.

Aivan viime päivinä eri lehdissä ja tässä blogissa on ollut paljon puhetta arjen historiasta. Etenkin vähäpätöisine pidetyt pikkuesineet ovat saaneet huomiota.

Näköpiirissä on seuraava siirtymä. Käytin Turun yliopiston kulttuurihistorian luennoillani usein termiä ”esineellinen kulttuurihistoria”, joka oli siihen aikaan tuntematon ja kaikkiaankin helposti harhaanjohtava. Kun mukana oli sana ”kulttuuri”, mieleen tulivat äkkiä tyylihuonekalut tai pöytähopeat, vaikka niitä on keräilty ja tutkittu iät ajat.

Seuraava vaihe olkoon nimeltään esineellinen alitajunta.

Vaikka yli sadan vuoden takaisten syvyyspsykologien ajatukset on suureksi osaksi sivuutettu ja heidän keinonsa, esimerkiksi klassinen psykoanalyysi, ovat saaneet väistyä lyhyempien, tehokkaampien ja halvempien muotojen tieltä, oivallus on.

Järjen ja tunteen erottaminen toisistaan voi olla paikallaan, jos pitää puhetta. Tuota perinteistä erottelua voi käyttää, jos tietää, ettei se pidä paikkaansa. Järkemme on tunteellinen ja tunteet puolestaan ovat joskus erittäin järkeviä, kuten esimerkiksi säikähtäminen.

Politiikassa on ollut sellainen tapa, että vaalikarjalle syötetään rasvattomaan maitoon sekoitettuja järjen kuoria.

Kokemuksen mukaan me elukat lypsämme paremmin, ja juuri sitä valittavaksi asettautuneet haluavat.

Viime kuukausina ehdoteltu siivoaminen ja turhan tavaran hävittäminen on tavattoman tyhmä ajatus.

Asunnoissamme tuskin on muuta niin turhaa kuin me itse. Tavaramme ovat välineitä, jotka sitovat meidät muihin ihmisiin.

Kuuntelin hyvin surullista tarinaa. Oli tiedetty, että muuan varhain terveytensä menettänyt henkilö oli taannoin saanut kaiken entisen lisäksi hyvin pahan taudin, ja nyt hän on kuollut.

Puuhaa kuulemme riittää, koska asianomaisella oli intohimoinen harrastus. Hän oli ilmailun ystävä, ja siten hänellä oli asunnossaan hyvinkin yllättäviä kirjoja ja lehtiä. Pienestä pitäen hän oli harrastanut ”koottavia”. Minun mieleeni tulevat valmistajan nimet Rewell ja Heller. Muovista prässätyistä osista liimattiin kokonainen lentokone – tai laiva. Se koristeltiin maalaamalla, ja lisäksi oli saatavissa siirtokuvia lentokoneen rungon ja siipien viimeistelemiseen.

Usein koottavien rakentaminen on poikien eräs kehitysvaihe ja usein vanhemmilla on hiukan karsas asenne näitä vaikeasti tomutettavia ja hankalasti säilytettäviä työn tuloksia kohtaan.

Enpä tiedä. Itse ihastuisin, jos näkisin jossain samanlaisen palkintokaapin, joissa onnistuneet urheilijat säilyttävät käyttöön kelpaamattomia mitalejaan ja pokaaleja. Se on sitten oma asiani, että ”trofyt” ali ammuttujen riistaeläinten päät seinälle ripustettuina, tekevät minuun ikävän vaikutuksen.

Tiedän että metsästäjät ovat hyödyllisiä ihmisiä ja tekevät tärkeää työtä. Mutta mieleeni tulee vertauskohta – ampumani kissat ja koirat joiden päälle olen ajanut, lasisilmät ja pään tynkä pystyssä.

Voin kuvitella tällaisia, koska tietääkseni en ole ampunut kissaa enkä ajanut koiran päälle.

Tädilläni oli lattialla karhuntalja, mutta tietääkseni karhu oli Laatokan Impilahdelta olleen isännän itse kaatama, joten siinä on kyllä kysymys taidon ja rohkeuden näytteestä, eikä ennen sotia niillä main ollut kahta kysymystä siitä, etteikö karhua vastaan ollut käytävä, koska se oli karjan surma.

Tosin olen muistavinani, että karhuntaljan kepittäminen mattopiiskalla oli turhan ankara työ ja että uutta keksintö pölynimuria se ei suvainnut ollenkaan.

Ja hirven- ja poronsarvissa lienee jotain taikaa, koska ihmiset himoitsevat niitä. Ennen aikaan saksalaisin kilvin pohjoisesta tulevien henkilöautojen eli siis käytännössä Folkkareiden katolla oli aina porosarvet. Monihaaraiset hirvensarvet oat pyhiä, mutta poronsarvista sai käytännöllisen hattutelineen.

Lapsuudessani kotipihaltani näki ensimmäisenä Uiton Matin tunkion, ja navetan sontaluukkukin oli meille päin. Ennen pitkää se katosi. Tontilla rakennettiin muuta. Samoissa tiloissa joissa isäntä oli hämmästyttänyt ainakin lapsia ennätysmäisen pitkillä tupakkasylkäisyillään, toimi yhteen aikaan Kantakrouvi.

Se oli sivistystä maaseudulle, ja maaseutu sivistyi.

Minun aikanani juovuttavia juovia haettiin Seinäjoen kauppalasta, ja lisäksi ainakin vanhempani kävivät harvakseltaan Ilmasotakoulun upseerikerholla. Tuo vaihe tuli ajatuksiini, kun löysin yhdestä pukupussista rouva jo tavoittamien manttelin ja kesä- ja talviformun takkien kaveriksi vääränvärisen ilmavoimien asetakin komentovöineen (rähinäremmi). Se oli sitä Gestapo-henkistä väriä ja muotia, tumman sininen, muistaakseni vahvistettu 1922, hihan suissa luutnantin kaluunat ja takkina tuttu kaikista vanhoista valokuvista.

Toisessa pukupussissa oli pohjalainen miehen kansallispuku, nykyhinnaltaan aivan käsittämätön. Tämä taisi olla 50-luvun alusta. Lapsenlapsista Tuomas sai molemmat päälleen, ja asiaan kuuluvat merkit ovat siis kaikki tallella. Laittaisin näytteille Suomen Lentomerkin, jonka isäni sai h.c. vuonna 1941 eli alaikäisenä, jos meillä kävisi enemmän ulkomaalaisia tai perussuomalaisia. Merkkiä hallitsee ilmavoimien silloin tunnus, musta vaakasuora hakaristi sinisellä pohjalla.

Tämä on hyvin pieni osa omaa alitajunnan kulttuurihistoriaani. Olen todella hyvilläni siitä, että vanhaa tavaraa on niin paljon, ja kuulkaa myös anoppi-vainajan ompelurasia ja Pauligin 50-luvun mallinen kahvipurkki jokapäiväisessä käytössä.

20. maaliskuuta 2017

Nimen kaiku




Aivan tavattoman hyvä uutuuskirja on nimeltään ”Dostojevski – kiistaton ja kiistelty” (Siltala). Antti Alanen on kirjoittanut Dostojevskista ja elokuvasta verrattoman yhteenvedon ja mainitsee, että Bressonin ohella Hitchcock piti häntä mielikirjailijanaan ja että vaikutteitakin voi nähdä.

Martti Anhava on valinnut aiheen, josta on syytä olla kiitollinen. Dostojevski-kirjallisuutta on eri kielillä hyvin runsaasti. Anhava selvittää kuitenkin, mitä romaanien ja romaanihenkilöiden nimet tarkoittavat eli mitä niistä tulee venäläisen lukijan mieleen.

Hän pohtii hiukan laajemminkin tätä romaanihenkilöiden nimeämisen ongelmaa ja mainitsee aiheellisesti senkin, että Suomessa Haanpää käytti syystä tai toisesta melkein pelkästään omituisia henkilönnimiä. Jos Pate Teikan sukunimi viittaa teikkaamiseen –pallopelissä puolen arpominen – niin se on sitten suuri poikkeus, koska juuri sitä Pate tekee.

Myös kirjallisuuden ulkopuolella nimen kaiku merkitsee paljon. Esimerkiksi Anhava on todella hieno sukunimi. Täytyy muistaa kysyä, ihanko se on keksitty, koska se ei tunnu suorastaan tarkoittavan mitään.

Tapasin tilaisuudessa vanhan kaverini Juhani Salokanteleen, joka mainitsi, että saman nimisiä on ympäri Suomen ja kaikki ovat muuten vain keksineet nimensä. Olin ajatellut, että tuo olisi tyypillinen opettajan itselleen ottama nimi, kun näet tiedän, että Juhani isä oli kansakouluntarkastaja.

Punakaartilaiset nimet ovat jotenkin kadonneet. Ehkä kaikkein komein niistä oli Hyrskymurto. Etunimi oli Tuomas.

Ennen nimilakia sukunimen kanssa ei ollut niin nuukaa. Arvaan että aatetaustaa heijastavat nimet olivat jossain muotia. Ainakin kuularuiskun ääressä Hyrskymurto luo aivan eri tunnelman kuin esimerkiksi Muttinen. – Joel Lehtonen oli toinen merkittävä kirjailija, joka tuntui erikoisesti mieltyneen erikoisiin nimiin. Toisaalta ja toisaalta – Käkriäisen esikuvan nimi oli paikkakunnalla edelleen yleinen Muhonen. Ja on ainakin epäilty, että Lehtosen oma suunimi olisi sellaista perua, että hän oli lehtolapsi, äitinsä maantienojaan hylkäämä ja lempeän ruustinnan talteen poimima ihminen, josta sitten varttui suuri tekijä.

Leino lienee ollut Eino Lönnbomin tai kukaties vanhemman veljen Kasimirin kansanrunoudesta esiin kaivama adjektiivi. Ja mikä se hienompaa kuin että runoilijalla on omassa nimessäänkin loppusointu.

Saarikoski oli hyvä runoilijan nimi – paitsi minun korvaani, koska tiesin jo varhain, että isä-Saarikoski oli lähtöisin Kauhavan Ylikylästä tuon nimisestä taloryhmästä.

Sitä ei heti uskoisi, mutta järvettömällä Pohjanmaalla nähdään tarpeellisia maastomuotoja joka joen ja puron rannassa – Kauhavalla esimerkiksi Lahti ja Niemi ovat kaikkein yleisimpiä sukunimiä, vaikkei koko kunnassa ole kuin muutama järvi, nekin kovin ympyriäisiä muodoiltaan.

Paikkakunnista ei malta olla toistamatta Harri Tapperin romaanihenkilön reaktiota, kun marssilla ilmoitettiin, että nyt ollaan menossa sotimaan Ihantalaa. ”Onpa kaunis nimi…!”

Ei taida tulla kovin monen mieleen, että Ihantala on tyypillinen maanmittarille keksitty kiinteistön nimi (vaikka Ihantala oli kasvatuslaitoksen ja kirkon saatuaan itsenäinen pitäjäkin jonkin aikaa), samaa sarjaa kuin vaikkapa Viipurinlahden Sulosaari.

Taipale ja Summa ovat hyvinkin yleisiä paikannimiä. Ainakin toistaiseksi niillä kuuluu kuitenkin olla kolkko kaiku. Onneksi Kollaa kolahtaa kuulijan korvaan. Itse Kollaanjoki on surkea purontapainen, johon ei mahtuisi edes poliisia piiloon.

Taistelupaikoista nimeltään kiehtoviin kuuluu Napue. Se on pieni kylä Isossakyrössä, ja vaikka taistelu käytiin jo Isonvihan aikaan 1700-luvulla, on tapana väittää, ettei koskaan eikä missään ole suomalaisia tapettu yhdessä päivässä niin paljon kuin Napuella meni. Kun suuri osa 2 645 kaatuneista ruotsalaisista oli suomalaista nostoväkeä eli seudun maalaismiehiä ja ennen ja jälkeen taistelun terrori oli ankaraa, ei ole aivan nurinkurista ajatella, että pohjalaisten erikoinen suhtautuminen maalliseen esivaltaan sai alkunsa tästä ja lisää sytykettä Suomen sodasta. Ja olihan taustalla Nuijasota.

Aina muutaman vuoden välein aikakauslehdetkin innostuvat tekemään juttuja erikoisista paikannimistä; mukana on usein Lapuan Raamattu, joka siis on kylä. Jerusalemeja ja Kapernaumeja on maassa moniaalla.

Tämän alan harrastaja ja ymmärtäjä oli ainakin Veikko Huovinen. Kirjassa ”Hamsterit” päähenkilöille herahtaa vesi kielelle jo erinäisten aineiden nimistä. He pitävät selvänä, että muun ohella pemmikaania on varattava talveksi. Itse muistan ajatelleeni tuota kirjaa uutuusteoksena lukiessani ajatelleeni, että kyhllä tikkuri on varmaan lämpimämpi vaati kuin tavallinen villapaita.

Ehkä joku kommentoija tietää, onko kysymyksessä sama asia vai ei. Ainakaan pohjalainen Jussi-paita ei ole lämmin, toisin kuin sota-ajan kuvissa usein näkyvä, olkapäältä napitettava villapaita, joka kuvissa oli sattuneesta syystä usein kovin likainen. Se tavallinen varusesineenä annettu villis, jossa oli poikkijuova, ei juuri hiostanut.

Joskus nimi on pettymys. Ranskassa Monte Criston kreivin vankilasaari on nimeltään If. Vakuutusyhtiö ei liene huomannut hiukan ikävää mielleyhtymää. Muutoin tyypillinen ranskalainen paikannimi  on joko mahdoton lukea tai ääntää. Ääntäkääpä laakista oikein Caën! Tai mikä tahansa kylä, jonka nimi on suomennettuna Myllynseutu toisen korkeamman kukkulan vieressä puron takana Neitsyt Maarian kunniaksi.

19. maaliskuuta 2017

Kaiho


 
Kansalliskirjaston kellariholveissa oli koko joukko ikätovereita. Muuan kehuskeli, että hän tuntee Juhani Seppovaaran.  Menin sen verran sanattomaksi, etten keksinyt sanoa siihen muuta kuin että tunnen Seppovaaran kissan.

Tämän päivän lehdessä on katsaus Juha Siltalan ensi viikolla ilmestyvästä tutkimuksesta, jonka aiheena on suomalainen keskiluokka, joka kirjoittajan mukaan näyttäisi olevan joutumassa paniikkiin.

Suhteellisen varma ja vakaa tulevaisuus pettää, eikä jälkeläisille ole luvassa parempaa.

OP-Pohjolan vuorineuvos Reijo Karhinen puhui eilen televisiossa painavaa asiaa, jossa ydin on sama. Työn käsitesisältö muuttuu. Karhinen heilautti puhelintaan ja sanoi, että muutoksen syy on tämä. Hän tarkoitti älypuhelinta eli yksinkertaista tapaa päästä verkkoon.

Sitä hän ei sanonut, että huolestuneet huoltajat täyttävät palstat murehtimalla lapsia ja nuoria, jotka nuokkuvat netin ääressä. Olisiko huolehtijoilta jäänyt huomaamatta, että näin nuoret hankkivat juuri ne valmiudet, joita muuttuneessa maailmassa toimiminen edellyttää. Keskiluokkaistuminen on nykyisin juuri netin ääressä nuokkumista. Vanhat keinot, esimerkiksi sellaiset joita tämä blogi edustaa, ovat osoittautuneet toimimattomiksi.

Eläkkeelle siirtyvällä varakkaammalla keskiluokalla on ollut viimeksi kuluneet tuhat vuotta vimma tuputtaa nuorille tuhoisan vääriä ohjeita.

Keskiluokka – esimerkiksi pienten pankinkonttorien johtajat – saavat nyt potkuja tai sitten siirtoja ja uudelleen koulutusta, joka merkitsee heille sosiaalisen aseman romahdusta.

Keskiluokkaa käytettiin terminä ihmisistä, joiden ei tarvinnut välttämättä tehdä mitään muuta kuin nautti virvoitusta toimistopullostaan punaisen (varattu) tai kelaisen (odota) valon palaessa ovella. Pankinjohtajan tehtävä oli olla pankinjohtaja.

Olen eri mieltä kuin toisaalta Siltala, toisaalta Karhinen. Ei työ tai työelämä muuttunut (1992). Maailma muuttui.

Ongelmaryhmä on vanhukset. Helsingin seudun parhaissakaan palvelutaloissa ei ole asiakkaille verkkoyhteyttä puhumattakaan opastuksesta sen käyttämiseen.

Tarvittaisiin tehostetun asumisen ratkaisuja. Vanhoilla, joilla olisi tällaisessa rakennelmassa oma kotinsa ja oma rauhansa, saisivat avun läheltä. Samalla he ehkä jättäisivät lapsenlapsensa rauhaan. Tuollaisessa asumisyksikössä pitäisi olla johtaja tai hoitaja, joka asuisi samassa kompleksissa, ja lisäksi jokin huonosti koulutettu nuori pari lyömässä nauloja seiniin ja kantamassa kahvia tarjouksesta ja ostamassa Bosch-keitintä huijaukseksi Kuluttaja-lehden testissä osoittautuneen Mocca-Masterin sijaan.

Posti aukioloaikoineen on tehty niin mutkikkaaksi, että kortin lähettäminen tai paketin noutaminen on melkein ylivoimaista 70 täyttäneille.

Neuvo Karhiselle: kouluttakaa toimihenkilöistänne henkilökohtaisia adjutantteja, jotka kiertävät tapaamassa pankkiryhmän pankki- ja vakuutusasiakkaita ja hoitavat käydessään kaiken asunnon käänteislainasta sijoituksiin ja maksuihin. Varsin vaatimattoman avustajaryhmän turvin tällainen ”personal banker” voi keskustellessaan hakea samalla verkosta vastaukset mitä moninaisimpiin kysymyksiin. Minä vuonna Olavi Virta kuoli?

Ihmettelen etteivät palvelutalot taida järjestää toivekonsertteja. Kun kuuntelijaryhmä on suppea ja koostuu talon asukkaista, nähdäkseni Teosto-ilmoituksia ei tarvita, ja Spotify puolestaan takaa, että jokaisen suosikkisävelmä löytyy.

Jos meillä olisi tässä lähellä tehostetun asumisen talo, tällä puheella kirjani ja viisi tuhatta CD-levyä olisivat käytettävissä. Koska kaavailemani asumismuoto ei ole mikään ruumishuoneen esiaste, siellä voisivat käydä omin neuvoin omista kodeistaan kulkevatkin.

Tässä kunnassa ei kielikursseille mahdu. Tiedän joukon eläkkeellä olevia kielten opettajia, jotka olisivat ainakin sopivaa korvausta vastaan halukkaita vaikkapa vetämään keskustelukerhoja vierailla kielillä.

”Nostalgiakaan ei ole samanlaista kuin ennen”, oli erään muistelmakirjan nimi. Seppovaaran kirjasta ”Muistojen markkinoilla. Sinivalkoisen arjen klassikko” on viisaasti otettu uusi pehmeäkantinen painos. Kanteen on kuvattu Jalostajan hernekeittopurkki, Artekin (hengenvarallinen) kolmijalkainen palli, Pommac-pullon etikett, rottinkinen mattopiiska ja Elovena-paketti.

Elovenan kuvassa nähdään ensimmäistä ja viimeistä kertaa kauran leikkaamista (hiukan yllättäen sirpillä) juhla-asussa eli kansallispuvussa, muta Elovena-tytön hymy ei hyydy.

Kuvat ovat juhlavia. Minä-muotoon kirjoitettu teksti tuntuu nyt kiertelyltä. Tätä nykyä tuollaisen katsauksen menneisyyteen voisi pudotella tieteellisinä tosiasioina.

Tämän kirjoitettuani palaan pohtimaan Jallinojan ynnä muiden englanniksi ilmestyneen kirjan dynastia-käsitettä, joka ei heti oikein vakuuta. Suomesta olisi esimerkki entisten pappissukujen, (kuten Seppovaaran - Smedjeberg) muuntumisesta ylemmäksi keskiluokaksi.

Se asia on maailmassa vakava nyt kun Venäjän ohella Yhdysvalloista on tullut oligarkkien valtakunta. Suomalaisista ei tule. Seppovaaran kirja on vielä yksi todiste siitä, miten niukkaa ja yksinkertaista elämä oli. Minä muistan. Ennen pankinjohtajat ja tilintarkastajatkin olivat yksinkertaisia.

 

 

18. maaliskuuta 2017

Uskoni






Uskoni Unto Kupiaisen Lyhyeen runousoppiin sai kolauksen, kun Unto Kupiainen keinotteli itsensä junasta Kauhavan asemalla ja ilmoitti, ettei hän puhu kirjallisuusmatineassa mitään, ellei saa viinaa.

Mietin mitä sellainen mies lopulta ymmärtää runousopista, joka ei osaa varata junamatkalle mukaan kylliksi virvoketta.

Olin joutua helisemään opettajan kanssa, koska luin tuota runousoppia aina kielioppitunnilla, ja siinä menivät sitten predikaatit ja predikatiivit sekaisin. Onneksi opettaja tuli hulluksi eikä palannut kouluumme hoitojakson jälkeen.

Runousopin kirjassa olleet esimerkit erilaisista sanomisen keinoista vaikuttivat lähtemättömästi.

Kun olen yleensä pitänyt B-luokan runoudesta enemmän kuin A-luokasta, etsin vasiten käsiini Einari Vuorela runovalikoiman.

Ennen oli selvää, että jos sisävesilaivassa jotkut herättivät pahennusta metelöimällä ravintolassa, kysymyksessä olivat Einari Vuorela ja Heikki Asunta, joten laiva oli Pohjola tai Tarjanne.

Vuorela asui Keuruulla. Hän oli sotien välisenä aikana hyvin suosittu ja myös palkittu. Oikeastaan hän oli ainoa Larin-Kyöstin tyylin jatkaja, ei siis kovin kaukana Leinosta, jonka usein moitittu helkyttely oli hänellä verissä. Itse käyttäisin termiä ”kansanlaulumaisuus”, ja se on korkea kiitos.

Kun eilen oli kevät, mieleeni tuli, kuten joka kevät, Kupiaisen runousoppi.



”Minä tunsin outoa riemuja,

kun tuulia, tulvia nousi.

Minä huusin, kun lähtivät järvestä jäät.

Minä itkin, kun ilmojen siivekkäät

Yli kylien soitellen sousi.”



Katsottuani kirjasta annoin Kupiaisellekin anteeksi. Syvähenkisyys eli runon alku ”On elämä varjoleikki vain” pilaa sen laakista. Kolmas eli viimeinen säkeistö sotkee sen aivan jorpakkoon. Mutta tuo lainaamani pätkä on hieno.

Samaan hengenvetoon voisi kehua myös Koskennientä, jonka maineen palauttamista olen suunnitellut kauan. Nyt olen löytänyt häneltä kokonaista yhdeksän hyvää runoa, joka on odottamattoman paljon.

Jos olisi kustantaja, voisi julkaista Huonompien runojen antologian. Ville Viksten -vainaja piti hiljan – muistaakseni 1968 – radiossa esitelmän, jossa hän käsitteli Yrjö Jylhän ”Häätanhun”, joka on selvästi sairaan mielen tuote.

”On ilo sulla
Mut' suru mulla
On mulla hautajaiset, sulla häät
Siis kätes anna
Nyt morsianna
Kun viime kerran minut vielä näät

Sun häitäs tanssaan
Mut kohta kanssaan
Vie manan immet mua karkeheloon
Sun onnes tähden
Pois täältä lähden
Sun silmäs siunaten mua seuratkoon

Pian päätät tanhus
Oot kohta vanhus
Mut' ikinuorna minut aina näät
Luo tuonetarten
Käyn häitä varten
On sulla hautajaiset, mulla häät.”



Ajatus on syvästi sadistinen. Tämä poika hipsii hirteen, kun likka on mennyt toiselle, ja jättää sellaisia terveisiä, että nainen saa itse ikääntyessään muistaa hänen nuorena, varmaankin salskean hahmonsa.

Tämä runo on jonkinlainen avain Jylhän muuhun tuotantoon ja oikeastaan myös hänen surulliseen elämäänsä.

Mauno Kuusisto (korj.) ei tunnetusti ollut laulaja, jolla aivotoiminta olisi korostunut tulkinnoissa. Niinpä Suomen kansa tuntee tekstin haikea kauniina lauluna, luultavasti ajattelematta, mitä siinä sanotaan.

Jos joudun häihin, jossa tämä laulu esitetään, luulen kaatavani pitopöydän ja lähteväni ovet paukkuen. Tai en ehkä sittenkään. Kai tuo riittää mauttomuudeksi, ja on minulla hampaat, joita kiristellä.

Suomennoksista saisi antologiaan paljon. Kuinka moni ymmärtää, mitä tarkoittaa ”Halk’ illan ruskon, auerman”. Runeberg kyllä osasi sanojen letittämisen taidon, mutta ”Svanen” on itse asiassa selkeä ja suora teksti, juuri näitä kansanlaulua muistuttavia.

”Joutsen lauloi pohjoisen kauneudesta, taivaankaaren riemusta ja keväästä, jolloin edes aurinko ei muista levähtää.”

17. maaliskuuta 2017

Onnellisia päiviä




Kuka se olisi arvannut, että Akateemisessa kirjakaupassa on niiden pätevien pitkän linjan myyjien lisäksi sivistynyt päällikkötason mies, joka tuntee kirjallisuutta ja pitää kirjoista!

Jokainen kai tietää, että antikvariaateissa omistajat ja myyjät ovat luultavasti kirjallisuuden maistereita ja tuntevat Martti Anhavan ja Antti Tuurin.

Ei ole edelleenkään mahdotonta jäädä hölöttämään näihin kauppaliikkeisiin molempia osapuolia kiinnostavista turvallisuuspoliittisista kysymyksistä.

Akateemisessa pyysin päällikkötason henkilöä noutamaan jostain kirjan, jonka ostaisin, vaikka olenkin unohtanut, mikä sen nimi on. Vähin johtolangoin (kirjoittajan nimi) ja osittain virheellisin tiedoin hän kiidätti kohta erääseen tehtävään tarvitsemani Wilsonin ”Mitä ihmisen olemassaolo merkitsee”. Se ei saa alkujaankaan ollut Pietiläisen Terra Cognitan, vaan kustantaja on hiljan pikku kustannusliikkeitä jaettaessa syntynyt Viisas elämä. Vaikka tuollainen nimi viittaa voimakkaasti hörhökirjallisuuteen, tässä tapauksessa ei. Samassa yhteydessä ostin lähisukulaisen ehdottoman Sinikka Mönkäreen muistelmakirjan, joka osoittautui erehdykseksi. Kirjassa ei ollutkaan mitään luettavaa.

Olin tehnyt Vartiaisen kanssa aiesopimuksen viimeksi mainitun niteen myymisestä ennen pitkää edelleen hänelle divariin. Kun olin korostanut, että ennen lukemista kirjan kansipaperi otetaan talteen ja sitä säilytetään huolellisesti hyllyssä, hän kohotti alustavan tarjoushinnan euroon viiteenkymmeneen senttiin. Itse aion vähentää ostohinnan arvonlisäveroineen verotuksessani, koska nyt olen käyttänyt sitä elinkeinotoiminnassa, lisäksi vielä maininnoin, että ministeri tuntuu suhtautuvan itseensä ja toimintaansa samalla hartaudella kuin saksalaiset Kölnin tuomiokirkkoon.

Vein paperinkeräykseen muutaman kalenterini. Käytin ennen hammaslääkäreille tarkoitettuja isokokoisia kalentereita, koska ne tukivat olkalaukkua mukavasti. Totesin merkinneeni muistiin juuri 1970-luvun hammaslääkärikäyntejä ja kiireellisiä työtehtäviä korkeimmasta oikeudesta. Rauma-Repola vastaan Valmet – välitoimi. Ja huutomerkki perässä.

Jos olisin tavoitellut merkkihenkilön asemaa, olisi täytynyt jo tuolloin pitää seikkaperäistä päiväkirjaa. Myöhemmin olen tajunnut, että poliitikot, kuten Johannes Virolainen ja siis muutkin, selvisivät poliisin tungettelevista kysymyksistä, jotka koskivat kuvaputkitehtaita tai veikkausvoittovaroja, vetämällä esiin huimaavan pino muistikirjoja ja siis selvityksen kävijöistä, käynneistä ja puhelinkeskusteluista. Virolainen merkitsi senkin, haisiko ministeritoveri viinalta.

Akateemisessa näin lapusta pätevän päällikön sukunimen ja jotenkin tuli puheeksi lento-onnettomuus, joten arvasin, että kysymyksessä oli olympiamitalistin lapsenlapsi. Lentokone oli se Pyry, joka muljahti Tampereen Koivistonkylällä 1943 ja syöksyi maahan.

Hienotunteisuussyistä en maininnut hänelle kirjallisuuden ja kilpaurheilun rajapintaa. Uuden kumppanini ukkovaari, kultamitalismies, oli tietääkseni hyvinkin kimpaantunut hävittyään 1900-luvun alussa vasemman ja oikean käden kuulantyönnön yhteistuloksessa myöhemmälle kirjailija Jalmari Saulille, joka puolestaan oli minun isäni varhaisia mielikirjailijoita; kuka ei muistaisi rakkaudella ”Ketunlukon oravapoikia”?

Tunnen useimmat Suomen lento-onnettomuudet luettuani monet kerran Hyvösen teossarjan ”Kohtalokkaat lennot”. Kirjoittaja oli isäni koulukaveri ja tuo kirjasarja oli suuren työn tulos. Tiedot ovat lyhyitä ja täsmällisiä, mutta siellä on mukana paljon tapauksia, joista tiedän myös toista kautta jotain. Ja harjoitushävittäjä Pyryn kaarto-ominaisuudet tiesivät kaikki Kauhavan pikkupojat. Lentäjät sanoivat, että tunne oli sama kuin voinokareen piteleminen kuuman perunan päällä.

Hallussani on isäni muistoesineenä säilyttämä Fokker CX:n potkurinkärki, joka todistaa, että lentokonetta voi mainiosti käyttää raivaussahana. Kolupuun reuna on vahvistettu metallilla, joka on täynnä pieniä kuoppia. Nousu onnistuikin, vaikka oli mennä pitkäksi niin että Solomannin lentokentän päässä kasvanut lepikko sai uuden, modernin ilmeen.

Katselen muistoesineelle nyt sopivaa paikkaa. Sen viereen sopisivat äitini partiovyö (Ole valmis) ja isän sotien jälkeen Lapin vaelluksilla käyttämä marssikompassi. Siinä on jokin tahra, ehkä pikiöljyä. Yksi veljistäni valehteli hölmöydestään tunnetulle kylän pojalle, että se tahra oli aitoa ryssän verta.

Sen kuultuani panin parempaan talteen isän valokuva-albumeista sen, jossa oli kuvia Nurmoilan lentokenttään syöksyneestä viholliskoneesta. Erikoinen tapaus että sen pudotti tavallisen konekiväärin paalun päähän nostanut mekaanikko, joka ei lainkaan hyväksynyt, että hänen juuri vaivalla korjaamien lentokoneita vainottiin.

Yksi Hyvösen kirjan ihmeellisimmistä tiedoista on totta. Kaksimoottorisen pommikoneen (BL) molemmat moottorit sammuivat Kauhavalta noustua eivätkä siitä käynnistyneet. Miehistö hyppäsi ja kaikki selvisivät ongelmitta laskuvarjoillaan maahan. Laskuvarjopaketissakaan ei tällä kertaa ollut eväspulloja. Mutta lentokone oli laskeutunut vaakalentoasennossa ilman ohjaajaa jollekin tilustielle pyörilleen ja odotti siinä noutajiaan täysin vahingoittumattomana.

Tapausta kerrottiin herrapiireissä useinkin enkä uskonut sitä todeksi ennen kuin yksi ilmavoimien kenraali vakuutti näin käyneen. Normaalisti lentokone lähtee pintoihin siivenkärki edellä, kun virtaus irtoaa.

Yleensä elämässä käy niin päin, että lentokone, tieltä suistunut auto tai junasta vauhdissa hypännyt sotamies osuu seudun ainoaan puhelinpylvääseen.

On syytä keskeyttää tässä kohdin ennen kuin takerrun kertomukseen niistä kahdesta luultavasti todesta tapauksesta, jossa lentokoneesta lähempänä kymmenen kilometrin korkeutta pudonnut on säilynyt hengissä.

16. maaliskuuta 2017

Pastilli






Ylpeä pitää olla, vaikka köyhyydestään ja reikäisistä hampaistaan.

Tuo arvoituksellinen aforismi on tuttu pohjalaisessa murremuodossaan. Se siis alkaa ”ylypiä”.

Jos aikakone saataisiin viimeinkin toimimaan, meille matkustajille tulisi kiire pois Wienistä kuuntelemasta, miten Mozart todella soitti ja Haydn hymyili hyväntahtoisesti, koska joka paikassa olisi niin kaamea paskan haju. Pitkävartisia saappaita ja kantotuoleja käytettiin samasta syystä kuin vaunuja. Niin sanotut kadut olivat ainakin sateella keltaista liejua, jonka hajusta tiesi, mitä niissä seisoi. Asiasta kertovat monet matkailijat. Viemäreitä ei ollut keksitty. Eräänä vuonna Lontoossa Thames hyytyi tahnakssi.

Pitkät vuosisadat ihmiset, kuuluisat kaunottaret mukaan luettuna, erottuisivat mustuneista ja puuttuvista hampaistaan. George Washington itse nikkaroituja puisia tekohampaita säilytettäneen museossa.

Varmaan valokuvista löytyisi vahvistusta oman muistini aikakoneelle. Sotien jälkeen olin aivan tavallista, että lasten maitohampaatkin olivat ihan täynnä reikiä ja että tytöille hankittiin rippikoululahjaksi tekohampaat.

Mielestäni muistan, että köyhien perhein lapsiperheet näkyivät tässä asiassa erikoisesti. Siitä ei ehkä ollut tietoa, että hammasmädän eli karieksen takana on bakteeri. Hampaiden reikiintyminen on siis tarttuvat tauti.

Lapsuudessani sokeri oli säännösteltyä eikä makeisia saanut usein. Sokerien vaikutus ei voinut olla suuri. Siitä huolimatta nuorisorikollisuus rehotti. Monikin kävi pihistämässä skoolista sokeripalan tai jopa nyrkillisen Siroa tai Pulmua, jos valvovan henkilökunnan silmä vältti. Itse en ollut varma, joutuuko sellaisesta putkaan. Pelkäsin että joutuu.

Mutta silti taivas repesi ja Aukustin baarista myytiin tietenkin Sisua humalaisille, koska oli hyvin kaukaa viisasta viskata kitusiin muutama Sisu tai Merijalin tervapastilli ennen kuin meni äitinsä eteen tai lähestyi töröhuulin tyttöystävää.

Molemmat mainitut olivat suomalaisia, ja turkulainen Seres ja oululainen Merijal olivat merkittäviä liikeyrityksiä. Epäilisin hiukan, että kuuluisammat Fazer ja Herllas tai Lappeenrannassa toiminut Chymos noudattelivat pietarilaista tai saksalaista makua, muun ohella.

Jos oltiin pahanteossa, ja sellaistakin kieltämättä ilmeni, oli luojan onni, että isoisällä oli yleensä takin taskussa aloitettu rasia Pectus-pastilleja, joten hänen tulonsa kuuli. Betonitöissä, viemärinkaivussa ja puusepän askareissa hän käytti jalkineinaan tohveleita, joille vasta aivan viime aikoina keksittiin antaa tuotenimeksi ”Reino”.

Elokuvaestetiikkani keskeinen osa on äänimaailma. Katsomossa Figarol-pastillit kierivät rasiassa ja Eukalyptus, Euka-Mentha tai ”uskovaisten karamelli” Alku rapisivat pusseissa. Pop-cornista ei ollut kuultukaan, ja sitten kun sitä alkoi saada, hämmennys oli suuri: syödäänkö tällaista? Vaahtokarkki (Marshmallow) nuotiolla paahdettuna, kuten sarjakuvassa ”Tenavat” vaikuttaa ajatuksenakin luotaantyöntävältä. Ei ole tullut maistettua.

Purukumin syömistä näimme kuvissa, kunnes Jenkki (venyy ja paukkuu) tuli markkinoilla suunnilleen samaan aikaan kuin Mattisen farmarihousut.

Monien makeisten perusaineena oli arabikumi, jota saadaan akaasiasta. Kirjallisuudessa väitetään, että esimerkiksi juuri Sisun resepti oli tavattoman salainen. Ponkalan perheen ulkopuolella sitä ei tuntenut kukaan.

Sen moni on huomannutkin, että pohjoismaiden tuolla puolen ollaan niin sivistymättömiä, ettei lakritsia tunneta lainkaan, ja ammoniumkloridi eli salmiakki on sekin erikoisuus.

Näiden mietteiden tausta on selvä. Pidän jäätelöstä, etenkin Jymy-Jäätelöstä, mutta en sitäkään nyt muuten vain ostele. Pastillit ja karamellit ovat täysin unohtuneet eikä suklaa houkuttele. Aina kun täytän 70 vuotta, haluan yhden punssileivoksen, koska se vihreä marsipaani on hyvää.

Tänään oli sellainen olo ikään kuin kaipaisi jotain. Päädyin siihen että jotain makeaa. Muistin nähneeni jossain lääkekaapin perällä suhteellisen uuden rasian Läkerolia ja tiedättekö – se oli hyvää! Jos tämä tunne toistuu, on kokeiltava, miltä maistuisi Gifu. Niin se kirjoitetaan. Isot pojat väittivät, että se luetaan ”sisu”, mutta en minäkään kaikkea usko. Logon on joka tapauksessa suunnitellut kivipainon taitoja Arnold Tilgman 1928.

Ehkä aikakirjat kääntyivät, kun lastenkutsuista alkoi jäädä Mariannea yli eikä täytekakkuun saatu syntymään kuin kolo. Luullakseni vielä 1970-luvulla lapset villiintyivät täysin makeasta. Niinpä sellainen henkilö, jonka nykyinen nimitys on pedofiili, tunnettiin ennen yksinomaan nimityksellä ’”namusetä”. Ja lapsille lykättiin vaikea ongelma. Jos tuntematon setä tarjoaa karkkia, ei saa ottaa.

Tällaista puhetta oli. En ole varma, näinkö koskaan nykyisen Helsingin kaupunginteatterin kallioilla namusetää tai itsensäpaljastajaa, joita siellä kerrottiin vilisevän.

Uskon kyllä että tarinat ovat totta ja varoitukset olivat tarpeellisia. Pitää muistaa kysyä Tarja Haloselta, joka on seudulta syntyisin. Itse muistan vain Toisen linjan pimeän viinan myyjät ja ryöstötarkoituksissa iltaisin liikehtineet.

Sen kuulin kerran ja päättelin natiaisten puheista, että lauantaina, jolloin monilla lapsilla oli karkkipäivä, näitä setiä oli liikkeellä paljon. Helsingin ruotsinkielellä nimitys oli ”fula gubbar”.

Eräs perheenisä joutui poliisin puhuttelemaksi oikaistuaan kallion yli kädessään vielä sellofaaniin kääritty tikkukaramelli. Tuon tarinan takia en vie vieläkään naisväelle kuin ruusuja, ja harvemmin niitäkään.

Hollywoodissa ei Santa Monicassa muuten tuoksuu eukalyptuspastilli. Sinne istutettiin sata vuotta sitten




15. maaliskuuta 2017

Elämäntapaintiaani






Kirjaston tilaisuudessa tuttava sanoi, että kun heillä on ollut tämä sukupuolenvaihdos. Kohta hänen vaimonsa mainitsi samasta asiasta. Lopulta tuli siihen tulokseen, että teen lyönti- eli näppäilyvirheitä nykyisin myös keskustelussa ihmisten kanssa. Kyllä se näytti olevan sukupolvenvaihdos.

Voi sekin olla kipeä leikkaus tai sitten huomattava helpotus.

Aikojen muuttumisen näkee siitäkin, että otsikkoni on etäinen vitsi menneiltä päiviltä. Muistan sen tapauksen, jossa joku käytti tuota selitystä. Meniko se niin, että Suomeen oli tuotu intiaaneja jotka eivät sitten olleetkaan intiaaneja ja tuo oli esitetty selitys. Muutos on siinä, että monikin suuttuisi, jos joku puhuisi elämäntapasaamelaisista. Siellä on nyt sellaisia äänenpainoja, ettei Lappiin tohdi kohta mennäkään.

Kirjallisesti en missään tapauksessa halua ottaa kantaa siihen, mitä ”alkuperäiskansa” merkitsee. Ystäväni Lasse ainakin ilmoitti, ettei hän ole alkuperäiskirkkonummelainen, koska muutti tänne vasta 1938. Tietoni mukaan meidän kylällä asuu alkuperäiskansalaisia koko joukko. Mielestäni todisteeksi riittää, että viimeksi kuolleiden vanhusten isovanhemmat ovat syntyneet ja kuolleet täällä.

Taksissa en kertonut kuljettajalle, joka mainitsi miltä kylältä täältä hän on, että siellä asui kerran 1800-luvulla kätevä nimismies. Olisiko ollut oikeusjutuista puutetta, koska hän oli vähän väliä käräjillä tappelusta kappalaisen kanssa, naapurin lehmän kunnian loukkaamisesta tai muusta. Muistelen että hänet lopulta havaittiin syylliseksi ryöstömurhaan, mutta voi olla, että tuo kaikki olikin 1700-lukua, jolloin oli välillä erittäin sekasortoisia aikoja.

Meidän vanhojen mielestä olot olivat ennen erilaiset. Ajat olivat pahemmat, ihmiset raakoja ja kovasydämisiä ja toimeentulo tiukassa. Melkein kaikki on nyt paremmalla tolalla ja erikoinen kiitoksen aihe on nuoriso.

Kun tässä on jonkinlainen mahdollisuus päästä vertaamaan sadan vuoden takaisia ja nykyisiä lehtiä, ei tässäkään ole mitään uutta, että harvat puheenaiheet hallitsevat.

Viime vuosina olisi pitänyt aivan ahkerasti kohentaa mielenterveyttään muun muassa harjoittamalla ahkerasti liikuntaa.

Itse vastustan liikuntaa ja laajemminkin terveitä elämäntapoja. Mieltä hivelee nähdä nuoria kyyhöttämässä kännykän ääressä tunnista toiseen ja lähettelemässä toisilleen sanallisia ja kuvallisia pikaviestejä. Siinä säästyvät puukot ja käymälän seinät. Tosin puukkoja ja rautatieasemilla (laiturin toisessa päässä) ja puistoissa ennen sijainneita pisuaareja ei enää ole, yhtä vähän kuin puhelinautomaattien rivistöjä.

Nykyisin aika monella, minullakin, on vittuileva puhelin. Se keksii omasta päästään lähettää minulle loukkaavia viestejä, kuten ”aika liikkua”.

Omia asioitani varten kävin läpi Kustannusyhdistyksen tilastoja kirjojen myynnistä, joka siis on todella heikkoa ja koko ajan menee huonommaksi.

Selitys on yksinkertainen.

Kaikki ostokset ovat heräteostoksia. Elokuvan läpimurto lienee aiheutunut siitä, että se tehtiin maahanmuuttajalaumoille, eli täysin oppimattomille ja kielitaidottomille ihmisille. Asian ydin oli mykkäelokuva. Mutta koska kovin monet varhaiset elokuvanäytösten järjestäjät olivat oikeastaan ilotalon isäntiä, heillä oli myös terve asenne hinnoitteluun. Elävien kuvien esitys hinnoiteltiin juuri alle sen, mitä maksoi kolpakollinen tosi huonoa olutta.

Suomen kustannusmaailmassa hallittiin ennen indeksit. Jotta monaaikirja menisi kaupaksi, sen hinnan piti olla sama kuin Koskenkorvapullon. Nyt hinta näyttää olevan 30 euron tietämillä, mutta koskispullo maksaa vähän yli 13 euroa.

Mitä me enempää todisteita tarvitsemme!

Kilpaileva tuote on noin paljon halvempi. Ja molemmilla on sama ominaisuus. Ellei proosa- tai runokirja mene päähän ja ellei henki rupea haisemaan sen lukemisesta, ei sitä kannata ostaakaan.

Joku, ehkä Pentti Saarikoski, sanoi aikoinaan, että kun lukee Pentti Saarikoskea, henki rupeaa haisemaan viinalle. Siinä osui sana paikalleen!

Yllätyin ja ilahduin kun näin Halla-ahon videon. Paitsi että hän onnettomuudekseen on poliisilaitoksen kanslistin näköinen ja sen oloinen, ettei kukaan pysäyttäisi häntä kauppakeskuksessa kysyäkseen, että missähän täällä on viinakauppa, noin hurja esiintymisjännitys tekee tehtävänsä.

Olen tavannut useitakin kertoja Veikko Vennamon. Hänen ulkomuotoaan ja ilmiasuaan ei voinut kuvailla onnistuneeksi, mutta pienistä ja palleroisista merkkimiehistä hänestä tuli mieleen Teuvo Aura.

Joissakin ihmisissä on sellaista sähinää, että kaikki paikalla olijat tuntevat sen heti ihollaan. Timo Soini on tietenkin alan mestari, mutta hänellä sattuu olemaan lisäksi oikeanlaiset raamit ja sopivan mallinen pärstä.

Opin tämän ilmiön noin kymmenvuotiaana. Papeja, poliiseja ja muita poliitikkoja ei arvioitu sen mukaan, mitä he puhuivat tai mitä he tekivät. Tärkeää oli se, miltä he näyttivät.

Yksikin poliisi – en viitsi nyt sanoa nimeä – oli varmaan kunnon mies, mutta sillä tavalla happovaivaisen näköinen, että tanssipaikan katveissa joku aina pätkäisi häntä periaatteellisista syistä turpaan. Olen kuunnellut tarkasti vanhojen opetuksia. Alan ykkönen oli kuulemma Vihtori Kosola -vainaa, josta kyllä tiedettiin, ettei Vikistä ole tiukan tullen mihinkään, mutta kun mies oli niin komia, niin pitihän sitä kannattaa. Jopa kirjailijanakin taitava plagiaattori K.M. Wallenius ryhtyi Lapualle tultuaan upseerikoulutuksestaan huolimatta jopa seisomaan niin kuin Kosoola, niin kuin isäntämies tunkiolle. Se on kuulkaa politiikassa se tärkeä asia, ellei tärkein.

14. maaliskuuta 2017

Häilyvät rakenteet




Liiaksi science fiction tapaa muistuttaa ristisanatehtäviä. Ehkä kovankin ponnistelun jälkeen ratkaistu tehtävä menettää merkityksensä ja mielenkiintonsa ja unohtuu.

On mahdollista, että sellainen pitää kalsiumia kurissa ja siis aivoja ajattelukunnossa. Siihen on kyllä muitakin keinoja.

Fred Hoylen viimeksi mainitun ”Mustan pilven” ohella ”Ensimmäinen lokakuuta on liian myöhään” on erikoisen viehättävä ja viihdyttävä kirja, jonka lukeminen kyllä hiukan harmittaa jälkeenpäin.

Helpotuksen tuo ”ajan nuoli”, joka on nyt jälleen vilkkaan mielenkiinnon kohde myös yleistajuisessa kirjallisuudessa.

Professori, tähtitieteilijä Hoylen aikaan aavistettiin, ettei Kööpenhaminan versio ehkä ole viimeinen sana. Näytti siltä, että vaikka aikaa ei voi kääntää taaksepäin eikä ajassa matkustaminen menneisyyteen siis onnistu, kvanttimaailmassa olisi tästä säännöstä pahoja poikkeuksia.

Näin voi olla. Siten Prigogin sai Nobelin dissipatiivisista eli häilyvistä rakenteista ja se varmuus, että syy edeltää seurausta ja maailmankaikkeus kulkee kohti tuhoa, saivat ainakin alaviitteitä.

Hoylen enimmäkseen unohdettu romaani sisältää aivan mainion jakson. Sankarit, huipputason ydinfyysikko ja huipputason pianisti, päätyhvät hiukan levottomuutta herättävissä olosuhteissa vuonna 1966 Hawaijille.

Australiasta tulossa oleva matkustajalentokone palaa jatkolennoltaan takaisin Hawaijille, ja lentäjä kertoo, että Los Angelesia ei ole enää olemassa.

On se sellainen uutinen, että se on käytävä tarkistamssa. Maastonmuodot täsmäävät, mutta toden totta, kaupunkia ei ole, ei yhtään katua, ei autoja, ei ihmisiä.

Myöhemmillä tiedustelulennoilla New Yorkin kohdalla näkyy joitakin nuotiotulia ja maakuopissa kyyristeleviä ihmisiä, mutta Lontoossa on business as usual. Elämä on ennallaan, mutta kukaan ei tiedä, miksi idästä, lännestä ja etelästä ei tule minkäänlaisia signaaleja eikä radioviesteihin vastata.

Sitäkin on selvitettävä. Ranskassa valmistaudutaan lokakuun 1917 suurhyökkäykseen. Britit luonnollisesti tietävät, kuinka siinä on käymässä, ja ottavat yhteytta myös Paul Hindenburgiin, joka ei hänkään ole enää kovin sotaisa, kun Venäjä on sekin kadonnut ja rauatietkin katkeavat Itä-Puolaan.

Sankarit viettävät aikaa antiikin Kreikassa ja miettivät Peloponnesolaissodan peruuttamista, mutta päätyvät kauas tulevaisuuteen, jossa tiedetään ja osataan näyttää elokuvana, ettei toivoa ole. Ihmisiä tulee aina liikaa, lajit kuolevat sukupuuttoon ja melkein kaikki ihmiset tappavat toisena ja käyttävät tuhat vuotta seuraavaan kierrokseen, joka päättyy samalla tavalla.

Koska Hoyle ja hänen tekijäkumppaninsa – poika – kirjoittivat kuitenkin niin hyvin, en nyt pane tähän koko juonta.

Mutta Hoyle ja Bradbury samoin ovat monin tahoin vanhentuneita, kun taas Dickens ja Dostojevski eivät ole.

Viittaukseni häilyviin rakenteisiin tarkoittaa, että kirjoittajien usko mekanistisiin, väistämättömiin kehityskulkuihin oli kirjoitusaikaan selvä asia, muttei nyt välttämättä ole.

Kehotan aina lukemaan mieluummin joutavanpäiväistä roskakirjallisuutta kuin vaivautumaan ”suuren kirjallisuuden” pariin. Senkin takia Hoyle – ja jopa Jules Verne – ovat mainioita ajatuksia etenkin niille lukijoille, jotka voivat periä kuukausipalkkaa siitä, että vetelehtivä minkä tahansa kirjan ääressä.

Kun kaikki eivät ota opikseen tästä, lukekoon nyt niin Martti kuin muutkin, että tulee jännittäviä kirjoja. E.O. Wilson ja konsilienssi on selkeästi hyvin tärkeä ajatuskuvio, ja siis suomeksikin saatavissa, ja se uusi vihreäkantinen on ohutkin.

Mutta tietoisuuden ongelmasta kirjoittaneista Daniel Dennet on kuuluisin, syystä. Hänen uusin teoksensa on nimeltään ”From Bacteria to Bach and Back: thje Evolution on Minds”.

Hieno nimi. Bakteereista Bachiin ja takaisin. Hoyle ja hänen pianistinsa, joka soitti tulevaisuudessa die Kunst der Fugea tuevat mieleen.

Dennet näyttää lähtevän liikkeelle silmukan käsitteestä. Se on lupaavaa. Kuuluisa D. Hofstaedter (kulttikirja ”Escher, Göfdel, Bach” vuosikymmeniä sitten) näyttää hänkin julkaisseen hiljan kirjan, jossa ajan nuoli taitaa mennä solmuun: minä olen silmukka.

Heti kun saan käsiini pahaa aavistamattoman entisen kollegan, on muistettava kysyä geometriasta. En tiedä enkä arvaa, meneekö geometrian solmuteoria kenties vektroriavaruuden puolelle, vai pysytäänkö skalaarimaailmassa.

Ajatus viehättää kovasti. Geometrisesti kuuluu voivan suunnitella eli laskea solmuja, joita todistettavasti ei voi avata.

Sitten saisin tietää senkin, onko minulla ulkokenkieni nauhoissa juuri sellaiset solmut, vai riittääkö selitykseksi Gödelin toinen lause.


13. maaliskuuta 2017

Indeksi






Hyvin kauan sitten jouduin useaan kertaan keskusteluun selvästi lahjakkaan nuoren miehen kanssa, joka kirjoitti runoja. Voi olla että hän oli saamaisillaan ne läpi kustantajalle, mutta ei sitten saanutkaan. Hänestä tuli jotain muuta. Utta hänellä oli kielipeli. Olisiko mahdollista, että hän olisi lukenut jo silloin Wittgensteinia?

Runoja hän kirjoitti niin että leikkasi saksilla liuskan rivi riviltä suikaleiksi ja alkoi sitten järjestää näitä suikaleita alekkain. Seurasin toimitusta ja ajattelin, että ehkäpä tämä henkilö on päästään vialla.

Viisikymmentä vuota myöhemmin luin jostain, että aikanaan hyvin suosittu ja edelleen tunnettu kirjailija Jean Paul opetti tämän menetelmänsä filosofi Hegelille.

Sitten mieleeni tuli filosofi Heidegger, jonka lukeminen edellytti ainakin minulta jonkinlaisen kortiston laatimista. Hän varusti esimerkiksi tavalla tai toisella olemassaoloon liittyvät sanat liiteryhmillä ja penäsi, että nuo termit tarkoittavat aivan kriittisellä tavalla eri asioita. Suomennettuna ne olivat sellaisia kuin ”olemassaolo maailman-heitettynä-olemisena”.

Nyt mieleeni tuli, että jos Hegelillä kukaties oli jonkinlainen kirjastokorttien laatikko, ehkä hänen kuuluisa vaikeaselkoisuutensa johtuukin siitä, että jotain kirjoitettuaan hän pani silmät kiinni ja sieppasi toisen kirjastokortin ja jatkoi siitä.

Niissä korteissa oli ajatuksia, päähänpistoja, perusteita, perusteluja ja ennen kaikkea lainauksia toisista teoksista.

Lähdeteokseni kertoo, että eräiden kirjailijoiden ja filosofien tapa oli sellainen, että kun aivoja alkoi krampata, he kävelivät kirjahyllylleen ja ottivat summan mutikassa jonkin kirjan ja avasivat mielivaltaisen kohdan ja jatkoivat romaaniaan tai traktaattiaan näin löytyneellä lauseella.

Filologit sanovat, että teksti tietää enemmän kuin kirjoittaja. Jotkut kirjallisuustieteilijät ovat kovasti kiukutelleet, ettei kirjoittajan tarkoitusperiä pidä edes tutkia, koska mitäpä antavaa kirjoittajalla voisi olla sanottavaa kirjoituksistaan. Kuvaan tulee myös niin sanottu intentioharha. Kirjoittaja on halunnut sanoa jotakin mutta onkin vahingossa sanonut jotain muuta.

Eino Leinon ”Nocturne” ja Uuno Kailaan ”Suomalainen rukous” ovat esimerkkejä kuuluisista runoista, joista on poistettu säkeistö. Ensin mainittu on siis se ”Ruislinnun laulu korvissani…” Itse asiassa se oli hyvin tunnettu jo ennen Loiria, joka on päässyt Suomen kansan sydämeen muun muassa parkumalla silloin kun kuiskaaminen kuuluisi paremmin.

Editointi on aika vahvaa, mutta runo parani siitä merkittävästi. Kailaan teksti on tapana esittää laulettuna tai virtenä kahtena säkeistönä. Silloin välisäkeistön ”kukkivat roudan maat” jää pois. Sanavalinta on hyvin kaunis. Täysin aiheesta Säisä otti sen kirjan nimeksi.

Kunpa Leino olisi pitänyt kiinni tuosta ”hiljaisuuden laulusta”.

Opinnäytetöistä on joskus tapana sanoa, että tutkimuksen aloittava ”kysymyksenasettelu”, se sama, joka tutkimuksella elegantista ratkaistaan, on syytä kirjoittaa vasta lopuksi. Vasta silloin kirjoittaja ja lukija tietävät, mitä on tullut ratkaistuksi, ja miksi.

Jos mieleen ei tule mitään sopivaa, voi käyttää indeksikorttien ideaa ja laittaa siihen mitä tahansa syvähenkistä, mielellään kuitenkin suunnilleen samalta alalta.

En koskaan saanut selville, mitä filosofi Eino Kailan ”syvähenkinen elämä” tarkoittaa, sillä se on jo kirjan nimenä niin jännittävä ja vangitsevan hieno. Alaotsikko ei selvennä sitä, keskusteluja viimeisistä kysymyksistä.

Parikin ystävääni on kertonut, miten eri tiedekunnista juostiin Eino Kailan luennoilta Rolf Nevanlinnan luennolle suhteellisuusteoriasta, syvän haltioitumisen vallassa, aivan siitä huolimatta, että kuulijoille – näin minulle on siis kerrottu – oli oikeastaan samantekevää, kumpi oli äänessä, koska he eivät ymmärtäneet kummastakaan sanaakaan.

Nämä ajatukset indeksistä – johon kuuluu tietysti kirjastoluokitus tai samanlainen desimaalijärjestelmä kuin Wittgensteinin ”Tractatuksessa” peittämään ajatuksen hyppelyä – perustuvat taiteelliseen taikauskoon, jota ei olisi viisasta mainita.

Kirjoittaja, säveltäjä, maalari on oikeastaan kuka-tahansa, eli siis sama henkilö kuin Odysseus, joka sanoi nimekseen ei-kukaan, tosin kyklooppia hämätäkseen.

Siinä mielessä tuo huoleton ja huolimaton sitaattien varastaminen ja käyttäminen ja sekoittaminen omiin ajatuksiin ei ole niin vastuutonta ja hullua kuin luulisi. Taide ja tiede ovat samaa vaihtovirtaa, joka sekä valaisee että tappaa, jännitteestä riippuen.

Onko kenenkään mahdollista ajatella yhtään omaperäistä ajatusta, siitä en ole selvillä. Sen sijaan esimerkiksi Leinon Nocturnon suuri viehätys on kenen-tahansa tunne.

Kesäyö kuuluu kaikille.