Sivun näyttöjä yhteensä

30. elokuuta 2016

Kuuluisia lapsia






Tekee mieli kirjoittaa kommentti omaan kirjoitukseen. ”Kuuluisien miesten elämäkertoja” on julkaistu runsaat kaksi tuhatta vuotta. Kuuluisan miehen eli vielä hengissä olevan hallitsijan, etenkin hirmuvaltiaan, elämäkertoja on laadittu yhtä kauan kuin on osattu kirjoittaa. Myyteistä huomaa, että ennen kirjoittamista tapa oli ehkä vieläkin vahvempi.

Mutta kuuluisien lasten elämäkertoja ei paineta.

Joillakin lapsilla on pidemmälle kasvaneista poikkeava kokemus, joka on sama kuin uskonnollinen kokemus. Että on täydellisesti hyväksytty.

Se ei tarkoita, että kaikkea, mikä lapsessa on, kiitettäisiin korkeasti, tai mitä tahansa hän tekee, tuloksena olisi kiitosta ja päänsilitystä.

Merkillisellä tavalla aikuisten arviointivirheet syöpyvät mieleen. Yksi poika ampui ritsoilla kellarin lasin rikki ja äiti sanoi, että eihän se mitään, kuinka nyt sattui lipsahtamaan ikkunaan.

Toisella pojalla oli pienoiskivääri ja hän ammuskeli sillä kohti ihmisiä. Meillä muilla oli sellainen tieto, ettei millään aseella saa ampua, ellei ole aikuista vahtimassa. Hämärästi aavistimme, ettei kohti ampuminen liioin sovi, vaikka kohteet olivatkin vain vanhoja akkoja.

Aika pian panimme merkille että se pienoiskivääri oli kadonnut kuvasta. Joku oli myös nähnyt, että Mattilan poliisi tai Lahti-Matti oli käynyt siellä kotona, musta salkku rämisevän pyörän sarvessa.

Tikanheittoon tuli ryhtiä, koska tiesimme melkein aivan varmasti, että yksi lentokentän poika oli saanut tikkanuolen silmäänsä. Olimme kurkkimalla todenneet, että hänellä oli kuin olikin lasisilmä. Elämäkerrat saivat nopeasti myyttisiä mittoja. Tässä tapauksessa kerrottiin, että oli kilpailtu. Kuka uskaltaa katsoa liiterin seinän oksanreiästä, kun toinen heittää siihen tikkaa ja vasiten yrittää osua reikään. Tiesimme ettei kukaan osu, mutta toisaalta…

Luulen että saimme piiskaa veljeni kanssa, kun kaivoimme omenapuun alle salakuopan ja peitimme sen huolellisesti. Saaliiksi saimme mummun. Tiesimme että hänellä oli kipeät jalat. Mielikuvissani piiskaaminen oli pari rapsausta molskihousuille. Ehkä olin ajatellut, että ainoastaan Rantatuvan Pentti saa piiskaa, ja lisäksi syystä. Salakuoppien kaivaminen kyllä loppui. Ennen pitkää meillä oli jousipyssyt ja siirryimme metsästämään omenoita ja osuimme heti yhteen. Onneksi se oli talviomena, Antonovka. Mutta olen muistavinani, että saimme kipakkaa ohjausta.

Räjähdyspanoksiin emme koskaan päässeet. Kylällä oli vanhempi mies, siis todellisuudessa nuorukainen, jonka kerrottiin menettäneen koko kätensä tussarileikissä. Hänestä oli kouliintunut kartanpiirtäjä. Puusäleistä koottu laite, jolle karttaa suurenettiin tai pienennettiin käsin piirrettäessä, kiinnosti meitä vähemmän kuin tyhjä hiha, joka oli hakaneulalla kiinni.

Jutun kuvana on pantografi. Se oli aivan lumoava laite. Sillä voi jäljentää, suurentaa tai pienentää karttoja, käsin. Jouduin miettimään kauan ennen kuin muistin tuon nimen.

Joskus käytän puheessa pilkkanimitystä ”lihavan äidin ainoa poika”. Taustalla on lapsuuden muisto. Eräältä pojalta, joka saattoi olla Ossi tai Esko tai jotain muuta, meni maine yhdellä iskulla, kun hänen äitinsä ilmaantui portaille huutamaan: ”Esko, tule ottamaan voikkuleipää! Esko, ovatko nuo kylän pojat sinulle tuhmia?”

Esko taisi yrittää myös väkivaltaisuutta, mutta ei se auta isossa poikaporukassa. Siellä on aina joku vielä väkivaltaisempi. En tiedä, mitä hänestä tuli. Kaksikätinen pantografin käyttäjä?

Kommentoija kysyi, halusinko eilisessä kirjoituksessani halventaa Churchillia kertomalla hänestä hassuja juttuja. Olen miettinyt tätä ongelmaa kauan. Esimerkiksi Risto Ryti oli ihailtava ihminen, jota en olisi ehkä halunnut tuntea. Epäilen että hän oli koko ikänsä meidän Risto, joka otettiin kansakoulusta pois, kun opettaja ei äidin mielestä osannut opettaa tarpeeksi hyvin. Hän oli kaikkien aikojen kouluvälkky sekä lyseossa että yliopistolla ja menestyi silmittömän hienosti. Arvonantoakin hän sai kaikilta mahdollisilta suunnilta – mutta silti.

Tällä viikolla vuorossa on Kekkonen ja viesti on vähän sen suuntainen, ettei hänessä itse asiassa ollut mitään vikoja ja puutteita.

Miksi sellaista väitetään. Tietääkseni Kekkosella oli hyvinkin ikäviä luonteenpiirteitä ja koko joukko suuria munauksia. Sitä en tiedä tietämällä, oikein tottako hän kerran urheilujohtajana kaatui umpijuovuksissa Tukholmassa stadionille paraatin aikana - mutta sellaistahan nyt sattuu.

Hyvin yksinkertainen asia: kun hyväksyy lapsen tai aikuisen ehdottomasti eli ehdoitta, ei se tarkoita, että hyväksyisi kaiken, mitä hän tekee.

En tiedä, miten se toteutetaan, mutta mielestäni ihmisellä pitäisi säilyttää lapsuudesta asti epäonnistumisen ja naurunalaiseksi joutumisen tunne.

Se on merkittävä oppi, että käsittää ja tunnustaa ainakin itselleen ja ehkä vaimolleen, että sitä on erinäisissä asioissa todella huono. Häpeällisten puutteiden tunnustaminen ei tietenkään tarkoita niiden hyväksymistä.

Tarkoitan että vastustan periaatteellisesti ihmisten pyrkimyksiä parantaa ja kehittää itseään.

Tämä ei ole vitsi eikä kyynisyyttä. Huumekauppias ponnistelee ehkä kehittyäkseen yhä paremmaksi huumekauppiaaksi eli tuhotakseen yhä useamman ihmisen elämän yhä kalliimmalla. Pahoinpitelijä opiskelee johdonmukaisesti selvittääkseen, mihin paikkaan lyöminen tekee erikoisen kipeää ja millaisia välineitä kannattaisi käyttää.

Ja siitä tulee mieleen menneen ajan tappelu. Mainitsin taannoin pannunjalan eli valurautapannun tulisijaan pantavan jalustan. Kylätappeluissa suosittu astalo oli aidas. Kun teitä reunustivat risuaidat, kättä pidempää ei tarvinnut hakea kaukaa.




29. elokuuta 2016

Churchillin kalsarit






Elämäkerroissa väitetään, ettei Winston Churchill koskaan elämässään pukeutunut ilman miespalvelijan apua. Siitä ei mainita erikseen, vaikka laimean oloisesta avioliitosta on myös kirjoitettu, ottiko rouva tehtävän tarvittaessa hoitaakseen.

Ehkä heillä oli yhteinen hankkija, koska Churchillista kerrotaan, että hänen ihmeen kuulas ja omenainen ihonsa oli niin ohkainen ja sileä, että alusvaatteiden oli oltava silkkiä.

Luulen tuota väitettä panetteluksi tai ainakin se on epätarkka. Winston, joka ylhäisaatelisena jäi kilin osalle eli vaille perittyä arvonimeä ja aateloitiin vasta ansioista, vietti suuren osan elämäänsä kaamean rahapulan ahdistamana. Asiaan lienevät vaikuttaneet ylettömät elämäntavat ja se poliitikolle erikoinen piirre, että hän suhtautui tuhlailevasti myös omiin varoihinsa, jos niitä siis oli.

Siksi hän hankki itselleen varhain mainetta sanomalehtimiehenä ja kunnostautui kertomuksillaan. Jotenkin en osaa kuvitella, että hänellä olisi ollut jokin Jeeves mukana buurisodassa, jota käytiin myös rautatiettömien taipaleiden takana.

Kun hän sai kenkää ministerin virasta ensimmäisenä merilordina Gallipolin kiusallisen vastoinkäymisen takia hän meni länsirintamalle muistaakseni everstin arvoisena ja osallistui taisteluihin osoittaen suurta henkilökohtaista urhoollisuutta. Siellä hänellä oli kuitenkin mukana palvelija ja kuminen, puhallettava kylpyamme, joka valmistettiin aamutoimia varten kylpykuntoon, pitivät saksalaiset asiasta tai eivät.

Toisen maailmansodan ajan komentobunkkerissa, jossa olen käynyt, hän osoitti jaloa syntyperää silläkin, ettei kuseskellut kukkaruukkuihin. Hän vuoteensa lähellä oli mojova, kukkakuvioin koristeltu pissipotta.

Tämä kaikki ja paljon muuta tuli mieleen Anthony Beaverin Ardennien vastaiskuja kuvaavasta kirjasta. Siellähän oli se episodi, että saksalaiset kuuluisan Skorzenyn johdolla pukeutuivat amerikkalaisiin univormuihin ja ajelivat jeepeillä selustassa harrastamassa erilaisia tuhotöitä.

Ainakin tuohon aikaan oli hyvän tavan mukaista, että vieraaseen vormuun pukeutuneet vakoilijat ja desantit teloitettiin tavattaessa. Myös Suomessa tilastoiduista teloitetuista osa oli tätä lajia, jotkut radiolähettimen tai dynamiittipanoksen kanssa kiinni saatuja.

Amerikkalaiset olivat ainakin saksalaisiin verrattuna kovin kokemattomia. Juuri8 Ardenneilla vangiksi jäänyt kirjailija Kurt Vonnegut puhuukin Teurastamo 5 romaanissaan lasten ristiretkestä.

Niinpä arpinaama Skorzenyn konsti aiheutti aitoa paniikkia ja sotapoliisit joutuivat kiireesti miettimään, miten erottaa monissa tapauksissa virheetöntä Amerikan englantia puhuvat sabotaasimiehet omista.

Jotkut järjestivät tien päällä tietokilpailuja. Yksi kenraali (Clark) oli joutua teloituskomennuskunnan eteen, kun hänellä ei ollut hajuakaan baseball-liigan sarjataulukosta. Sotapoliisien mielestä sellaista amerikkalaista ei voinut olla olemassa, joka ei olisi ollut tarkoin selvillä mailamiesten vaiheista.

Pian jollain välähti. Kuski alas autosta ja housut kinttuun!

Asepukuja oli tietysti joka lähtöön, kaatuneilta, sotavangeilta, kuljetuksista. Mutta vaikka saksalainen on tarkka, sitä sissit eivät olleet hoksanneet, että käytännössä kaikilla amerikkalaisilla, mahdollisesti muutamaa kenraalia luukuun ottamatta, oli intin kalsarit, ”ordnance underwear”.

Sodassa oli sankareita, joiden muistoksi ei ole lauleltu lauluja. Suomen armeijan vahvuus oli suurimmillaan lähellä puolta miljoonaa. Hyvinkin lähellä rintamia toimi pesulajunia, joiden uurastuksen tuloksena miehille oli puhdasta päälle edes joskus. Kuulemani mukaan jalkarätit pestiin eli siis huuhdeltiin kylmässä vedessä itse. Hyvin kääritty rätti on saappaissa parempi kuin sukka. Illalla se on joka tapauksessa kuivattelun tarpeessa, joten ei haittaa, vaikka sitä käyttäisi vedessäkin.

Joskus olen miettinyt, mahtoiko Siiranmäen sitkeä puolustus johtua siitäkin, että kahden rykmentin miehet joutuivat suurhyökkäyksen alle ja siitä Siiranmäen valmistettuihin asemiin suolta – Suurharvasuolta – eli kumiteräsaappaat jalassa. Muutaman päivän marssimisen ja taistelun jälkeen niillä jaloilla ei pystynyt enää kävelemään, joten tankkeja vastaan tapeltiin sitten seisaaltaan.

Kumiteräsaappaissa ja sota-ajan kumisaappaissa marssimista kantamusten kanssa eivät kestä kenenkään jalat. Kysykää minulta. Olen kokeillut. Ja sitten Lapissa Nokian suurenmoisia Kontio-saappaita, joissa oli oikea, tukeva pohja ja sisäpuolella kangas. Niillähän käveli.

Mutta Ardenneilla saksalaiset salamiehet jäivät siis kiinni alushousuista. Tapaus osoitti sinänsä huonoa kulttuurin tuntemusta, koska amerikkalaiset miesten alusvaatteet olivat silloin ja ovat edelleen sekä halpoja että erinomaisen hyviä.

Sekin olisi kiinnostavaa tietää, mikä taikuus on Champion-merkkisissä pikeepaidoissa. Meillä oli niitä Otaniemessä HIITissä. Ostin niitä yli kymmenen vuotta sitten kohtalaisen määrän ja vähän ennen eläkkeelle siirtymistäni jäännöserän asevelihintaan.

Kun nyt oikeaa kauluspaitaa ja kravattia tarvitsee vain erinäisillä yksivuotispäivillä, on selvä, että noiden pikeepaitojen turvin selviän krematorioon asti ongelmitta.

Aiheen ajatuksiin antoi uusien, valmiiksi asennettujen räkkien ja muutaman vetolaatikon täyttäminen. Luopukoon armeija pinkkojen tekemisestä – minä en. Erittäin hyväkuntoisia kauluspaitoja oli ainakin 12 ja frakkipaidat päälle.

Sitä en muista, oliko se Veijo Meren keksintö vai totta (”Siiranmäen miehet”), että Vuokseen hukkuneet alokkaat, jotka unohdettiin lupauksen vastaisesti hakea Äyräpään puolelta syöksyveneellä, jättivät rantaan – pinkat. Siis vaatteet millimetrin tarkasti laskostettuina. Muuta sotataitoa he eivät olleet ehtineet saada.

28. elokuuta 2016

Aikuisten kasvatus




Hengissä pysyminen, ehjät luut ja rahan säästö ovat kolme syytä eilen kannusteloukuttamani ”kotiseutumuseon” puolesta.

Pahimmat puutteet meillä on oman elinaikamme historian osaamisessa.

Haluamme toimia kuin Päntä äijä, pudota samassa kohtaa kotirannassa jäihin joka syksy ja kevät. Haluamme kompastua samaan viemärikaivon kannen kulmaan, venäyttää nilkkamme juuri siihen pieneen kotipihan kuoppaan, jonka tunnemme oikein hyvin ja tatuoida takapuolemme istumalla saunan lauteille ilman alusliinaa, siihen kohtaan jossa on puussa särö – vai olisiko ihan pihkaa.

On se ihmisoikeus, että saa kenenkään kieltämättä toistaa samoja typeryyksiä elämänsä päivät. Sitä sopii silti kysäistä, miten viisasta se on.

Etuoikeutettuun, itsetietoiseen ja ylimieliseen luokkaan kuuluvana asunto- ja viemärivelallisena nautin tälläkin hetkellä syvästi sekä olostani että elämästäni. Ulkona on vihreää. Kuten sujuvuudestaan tunnettu runoilija A. Oksanen kirjoitti ”ei liiku lint’, ei leht’, ei puu”. Ei kolota. Ei viiraa päästä. Ei edes mainittavasti vituttele.

Kuvassa on oikeasti eräskin näkymä vanhempieni kodista, joka pysyi yli 35 vuotta oleellisesti ennallaan, erittäin hyvin hoidettuna ja suoraan sanoen hellyydellä asuttuna. Kuvasta vasemmalle olevassa huoneessa olivat Äidin langat ja leikekirjat. Alakerrassa oli kangaspuut ja saunan puuhuoneessa isän partio- ja erämuistoja ja kaikki Valittujen Palojen numerot alusta alkaen eli vuodesta 1945, kannesta kanteen läpi luettuna. Isän työhuoneessa oli kaikkea kävijöiden varalle, pumpulista pistooliin. Hyödyllinen seinätaulu oli ollut kerran partiopoikien käytössä. Siinä oli narusta taivuteltuna 40 hyödyllistä solmua siansorkasta ja paalusolmusta sellaiseen silmukkaan, jolla hävyttömän käypäläisen voi sitoa kielestään kiinni ovenripaan siksi aikaa, kun oma väki käy soittamassa poliisit paikalle. Ja oli se amerikkalainen säkkisolmu, jonka harva osaa. Sellaisella kun sulkee naapurin säkin, ei tule itsellekään nälkä, niin kauan kuin säkissä riittää sisältöä.

Niinpä nykyhistoriamme alkoi 1973. Lähi-Idän öljyntuottajat ja Venezuela nostivat kartellillaan öljyn hinnan yhdeksänkertaiseksi vastoin USA:n tahtoa ja Neuvostoliiton iloksi. Suomi toi suurimman osan öljystä Neuvostoliitosta maailmanmarkkinahintaan, mutta kauppa oli vaihtokauppaa. Kannusta öljyä maksettiin sininen miesten puku, numero 48, ei kaulaa, ei laatuvaatimuksia.

Noista ajoista öljyn hinta on noussut tavalla, joka vaikuttaa välittömästi maailmanpolitiikkaan, sotiin ja kaikkeen talouteen. Särötyksestä saatu öljy, arktisten alueiden öljy, ydinenergia ja tiedossa olevat uudet tekniikat, tuulivoimasta alkaen, eivät ole toistaiseksi kilpailukykyisiä. Öljyä menee voiteluaineisiin ja suureen osaan muoviteollisuutta.

Kuvassani on muoviesineitä ja maaleissa on muoveja. Niihin oli 1970-luvun alussa juuri totuttu ja osa – kuten nailon – oli osoittautunut välttämättömäksi.

Tuo ajankohta on niin tärkeä myös Suomessa siksi, että se muutti ratkaisevasti Yhdysvaltoja ja Neuvostoliittoa ja edisti sitä Euroopan yhdentymistä, joka on nytkin ongelma.

Ensimmäinen öljykriisi johtui sodasta, jonka te olette jo unohtaneet, Jom Kippurin sodasta, joka osoitti sekä arabeille että Israelille mahdollisen rajat. Se muuttui kätketyksi suurvaltasodaksi ja sen seurauksena Neuvostoliiton vaikutusmahdollisuudet vähenivät pysyvästi. Yhdysvalloissa raivosi Watergate eli kysymys presidentin asemasta ja median mahdollisuuksista.

Yksi taistelutanner oli, kuinka ollakaan, Syyria.

Juuri tällä hetkellä ollaan tilanteessa, jossa sekä Yhdysvallat että Venäjä on epäonnistunut järjestelmällisesti jokseenkin kaikissa sisäisissä asioissaan ja kysymys taloudellisesta järjestelmästä on levällään ehkä pahemmin kuin koskaan.

Välissä oli toinen paha sota, joka on yhteisestä päätöksestä unohdettu, Kosovo tai laajemmin Balkan.

Voi olla niinkin, että on turha kiivailla lähihistorian unohtamisesta. Etenkin Euroopassa toisen maailmansodan jälkeen kostotoimet ja rakennemuutokset jäivät hämmästyttävän vähäisiksi ja suurin osin entiset sotilaat ja virkamiehet olivat kohta taas entisissä asemissaan. Ei siinä ole mitään vitsikästä, että niin itä kuin länsikin päättivät, että Itävalta oli Saksan natsien viaton uhri ja että Saksan sotatoimia tehokkaimmin edistäneet teollisuusjohtajat tarvittiin edelleen.

Tarvittiin ihmisiä, jotka pystyivät palvelemaan isänmaataan, oli se mikä tahansa, milloinkin.

Olisikohan Suomi ainoa Euroopan maa, jossa pantiin viralta rautateiden jarrumiehiä, jotka olivat siirrelleet punaisten eli Kansanvaltuuskunnan vaatimuksesta vaunuja ratapihalla kevättalvella 1918?

EU:n huonon toiminnan yksi perussyy on sen kilpailupolitiikka. Kartellien vastustaminen oli oikeaa politiikkaa niin kauan kuin amerikkalaiset ja saksalaiset jylläsivät muun muassa värimetallien alueella, poltettaessa hiiltä, valettaessa terästä.

Öljy ei oikeastaan tullut edes puheeksi, koska sitä ei ollut Euroopan yhteisöjen alueella eikä itse asiassa ole vieläkään, koska Norja ei kuulu unioniin.

Kilpailunrajoitusten vastustaminen ja kilpailun edistäminen oli olennaisesti ase valtiososialismia ja Saksan ja Italian tyyppistä, pakolla toteutettu valtiokapitalismia vastaan. Kuisman kirjaan viitaten suomalaiset valtionyhtiöt, joiden toiminta-aluetta olivat luonnolliset monopolit, ei ollut valtiokapitalismia. Yhtiöiden siirtäminen kapitalismin piiriin oli erehdys, joka tuli muotiin 1989-1992, kun amerikkalaiset ja britit olivat keksineet epäisänmaallisen rahan eli maailman tuulissa lentävät sijoitusinstrumentit. Ei ole puhuttava eroamisesta eurosta, vaan eroamisesta dollarista.

Siitä on rauhoittavaa puhua, koska sikäli kuin tiedetään, se ei ole mahdollista eikä Kiinan – mahtavan dollarivelkojan - tahdon mukaista.

27. elokuuta 2016

Kotiseutumuseo






Tiesin useitakin ihmisiä, jotka raastoivat vanhoja riihiä ja tuulimyllyjä kirkonkyliin, penkoivat ihmisten laatikoista ja tuvan orsien päältä käytöstä jäänyttä, tarpeetonta tavaraa ja perustivat johonkin ajotien lähelle kotiseutumuseon.

Sellainen oli täällä ennen Masalassa, tiettävästi yhden intomielisen henkilön työn tuloksena. Parenteesi- eli miehitysajan jälkeen kokoelmat siirrettiin kirkon taakse lähelle Gesterbytä, jossa kukaan ei käy tutustumassa niihin. Paitsi ehkä koululuokat, pakosta. Ellei sitäkin ole lopetettu epädigitaalisena kasvatusmuotona?

Omiin kokoelmiini kuulun minä itse, laatikollinen puukkoja ja kuvan villasukat. Sain ne Eeviltä tai Laimilta.

Sen verran olen sukkavartaitten helinässä kasvanut, että tunnen hyvän työn. Tuollaista silmukkaa ja tuon tasoinen kavennus syntyy kun on 70 vuotta harjoitellut.

Sompin täti kuulemma kutoi sukan kävellessään puolukkaan Matsompille ja toisen paluumatkalla. Tieto ei ole varma, mutta mielestäni tätini sanoi, että tansseihin Nuorisoseuralle kannattaa ottaa kudin mukaan, ettei tule aika pitkäksi. Ehkä se oli vitsi, pohjalaista naisten huumoria – ellei näet haeta hyppelemään.

Kun silmäilin eräitäkin vanhoja kirjoja, joihin oli nimiöön painetun väitteen mukaan talletettu talonpoikaisesineiden katoavaa kauneutta, jäin miettimään, että olisi sittenkin ehkä pitänyt säästää vanhempieni Westendin asunto, jossa on nyt remontin jälkeen vieraat asujat.

Kun olisi laittanut kyltin ovelle, se olisi ollut viimeistä kahvilusikkaa myöten täydellinen Espoon kotiseutumuseo.

Selitin ehkä halukkaalle kuulijalle, miten ylevöittää mieltä, kun ”Härmän laulukirjasta” on tullut uusi painos ja mukana on asiallinen valikoima eri seurustelutilanteisiin sopivia lauluja.

Erään mielilauluni mukaan paikallaan voi pysyä, kun on helapää kädessä ja pannunjalka povessa.

Molemmat sanat osoittautuivat vieraiksi. Helapää on härmäläismallinen puukko. Sen helat olivat messinkiä.

Kauhavalainen hevosenpää puukon nuppina ei itse asiassa ole kauhavalainen keksintö. Luulen että se oli käytössä Keski-Aasiassa jo pronssikaudella. *Arojen kansat Silkkiteiden pohjoispuolella olivat erittäin kuuluisia hevosistaan ja valloittivatkin sitten mm. Euroopan ja Intian muutamaan kertaan ratsujoukoillaan. Hevonen oli suuri jumaluus.

Oman tietoni mukaan hevosenpää ilmestyi puukkoon, kun venäläinen tilaaja (luultavasti atamaani tai muu kasakka) oli näyttänyt Järvenpäälle, Kamppiselle ja Lammille ratsupiiskaansa, jossa oli tuollainen vaskesta valettu koriste. Niinpä tehtiin puukkoon samanlainen.

”Härmän laulukirjassa ” on sekin laulu, että ”ne rahat jotka vaskesta valetaan – ne mä nakkelen vaivaisille”. Kun flikalle olsin mä kelvannu, mutt’en kelvannu vanhemmille.

Koristeet, esimerkiksi helavyön helat, napit ja vastaavat, tehtiin usein valamalla. Nykyisin kaupoista löytyvät on stanssattu messinkilevystä koneellisesti.

Kun olin lapsi, minulle näytettiin paikka, johon kuuluisa juoksijahevonen Vihun Pisko oli haudattu. Ihmettelin kun siinä ei ollut ristiä. Se oli siinä Juu-suutarin mökin lähellä rapakon rannalla.

Joku oli uskaltanut kirjoittaa Tekniikan Maailmaan, että nykyinen ostajien ylläpitämä henkilöautokultti on sekä kallis että naurettava. Näin on. Mutta vaikka omistaja eli maksaja ajelisi pelkästään kaupungissa ja matelisi ruuhkissa, auton kiihtyvyys ja moottoriteho vaikuttavat suoraan sen myyntimenestykseen.

Kirjoittaja ei osannut ottaa huomioon, että tämä autojen palvonta on hevoskulttuurin suoraa jatketta. Ennen ihmiset tunnettiin hevosistaan ja isännän arvo määräytyi hevosen mukaan, ei siitä, kuinka monta tynnyrinalaa hänellä oli maata.

Jos palvonta kohdistuu moottoripyöriin, ollaankin hyvin lähellä ratsua.

Isoisäni väitti, että jos joku oli ostanut auton sijasta vain Fordin, saattoi käydä niinkin, että joku koiranleuka vei Foordille heiniä eteen…

On loukkaavaa, että auto on niin halpa, että köyhilläkin on siihen varaa. Niinpä Moskhvitsh mutta ennen kaikkea Ifa olivat jatkuvan pilkan kohteina siitäkin huolimatta, että jotkut aatteen ihmiset suoivat niitä suuren ja mahtavan Neuvostoliiton tai melkein yhtä suuren ja sitäkin mahtavamman harppi-Saksan tuotteina.

Tämän ajatukseni Espoon kotiseutumuseosta aion täten jättää vapaasti käytettäväksi. Kun minusta aika jättää, mihin ei välttämättä kauan enää menekään, Kirkkonummen kunta voisi käydä vastaavia neuvotteluja juuri kunnostetusta asunnostani, jossa nyt tosin on valitettavasti liukuovin varustettuja kaappeja ja käytännöllisiä komposiittimateriaaleja.

Eilen vietiin kaappi. Lämmitys on päällä, mutta ajattelin muistelmakirjoitukseni nimeä ”Parkettia polttaessa”. Yhteen paikkaan vaihdettiin klinkkerit parketin sijaan, ja poltin poistetut takassa K-Raudasta hankittujen klapien seassa. Muistaakseni Mazzarella kirjoitti säädystä huonontumisesta kirjan, jonka nimi oli ’”Ensin myytiin piano”. Siis ”Ensin poltettiin parketti”.

Eikö olekin niin, että museoväen olisi pitänyt huomata hyvissä ajoin selvittää, miten paremmissa perheissä elettiin ja oltiin ennen muinoin, 1970-luvulla? Oli minullakin pussihousut kotiasuna ja saappaat talvikenkinä. Yhdet kumiteräsaappaat vein taannoin roskiin, koska sellaisten kanssa tappaa itsensä ennenaikaisesti talvikelillä. Siihen haikailemaani Westendin kotiseutumuseoon olisi kuulunut katokseen Citron ID. Sitä valmistettiin vuoteen 1975.

26. elokuuta 2016

Kuisma valtion yhtiöt




Kirjan otsikko on ”Valtion yhtiöt” ja alaotsikko ”nousu ja tuho”. Kustantaja on Siltala, ilmestymisvuosi 2016 ja sivuja on 334. ISBN 978-952-234-386-4. Alussa huomautetaan, että ”valtionyhtiö” yhdyssanana viittaa siihen, ettei muita osakkaita ole, kun taas erilleen kirjoittaen merkitys on hiukan toinen.

Esko Rekola saattoi olla viimeinen, joka osasi nämä valtion harjoittaman elinkeinotoiminnan muodot, jotka ovat muuttuneetkin usein. Alkujaan, Paasikiven senaatin tuskaillessa puolen Suomen metsät omistaneen Gutzeitin kanssa maailmansodan jatkuessa, epäiltiin vahvasti, voiko valtio tosiaan omistaa osakeyhtiön osakkeita.

Yksi valtin yhtiö, Yle, on vieläkin erikoisesti suoraan eduskunnalle alistettu, ja Kela on sekin hallinnollisesti aika omituinen rakennelma.

On vaikea keksiä, millainen Suomen historiaa käsittelevä kirja voisi olla parempi ja tärkeämpi kuin tämä. Täten määrään pääministeri Sipilän ja eduskuntaryhmien puheenjohtajat opiskelemaan teoksen huolellisesti. Tentit voi suorittaa minulle erikseen sovituin tavoin. Kuismalle itselleen voi suorittaa approbaturin Suomen historiassa, mutta se on ehkä liikaa vaadittu?

Teollisuuden äänitorvi Axel Solitander kirjoitti eduskunnasta Risto Rytille: ”Kuta kauemmin täältä käsin seuraa taloudellisen tilanteen kehitystä sitä raskaammalta tuntuu se epäkäytännöllisuuden, ummehtuneisuuden, teoretisoinnin ja suoranaisen tyhmyyden ilmapiiri, jossa maan asioiden hoitajat ja etenkin herrat kansanedustajat liikkuvat aivan kuin kotonaan.”

Teoretisointi viittasi professori A.K. Cajanderiin, jonka mielipiteet olivat kirjeen kirjoittajan mielestä läpeensä vääriä.

Kirja on Kuisman tapaan erittäin hyvin ja sujuvasti kirjoitettu ja selkeästi suunnattu sille lukijakunnalle, jonka olen epäillyt olevan katoamassa Suomesta, nimittäin vailla erikoistietoja, hyvien yleistietojen turvin toimivalle kiinnostuneelle yleisölle. Puhuin taannoin kartelleja koskevan kirjan tarpeellisuudesta alan ihmiselle; hän ei tuntenut sanaa eikä ymmärtänyt asiaa. Se onkin käytännöllistä; kirja-alan kartellit ovat vaikuttaneet ratkaisevasti siihen, mitä suomalaiset saavat lukeakseen. Kirjakauppojen tukkualennuksista päättivät kustantajat yhdessä vielä 1980-luvulla.

Kirjan sujuvuuteen vaikuttavat kymmenet yllättävät tai hurjan humoristiset kiteytykset; Kuisman tuotannosta niistä saisi ennen pitkää kootuksi laajahkon valikoiman.

Rainer von Fieandt (PYP:n, sitten Suomen Pankin pääjohtaja):”En tästä yhtään mitään ymmärrä, mutta kun Ehrnrooth vastustaa, tämän täytyy o9lla hyvä asia. Mitä soitan pojulle.”

Asia on Neste Oy:n perustaminen, Ehrnrooth oli Göran eli työtoveri pankista, kohta PYP – SYP:n pääjohtaja. Sitaattiin sisältyy yksi kirjan harvoista pikkuvirheistä, joka menee kustantajan piikkiin. Pitäisi olla Poju – Sakari Tuomiojasta käytettiin laajasti tuota nimeä etunimen sijasta. Hän, Erkki Tuomiojan isä, oli Fieandtin edeltäjä Suomen Pankissa. Ehkä Fieandtin esimerkistä kilpailijapankin Matti Virkkunen oppi, että raaka peli ja karmeat puheet on yhdistelmä, joka vaikuttaa pankkialalla. Tai kukaties oppi-isä oli KOP:n sisäpiirissä lempinimellä ”vanha paska” tunnettu pankinjohtaja J.K. Paasikivi.

Aihe on nimittäin sekä vaikea että epäsuosittu, valtion harjoittama yritystoiminta. Sitä ovat haukkuneet nyt kohta sata vuotta vuorollaan kaikki puolueet, porvarilliset periaatteesta ja vasemmistolaiset johtajista, toimintatavoista tai pankin valinnasta. Moitteensa ovat esittäneet useimmat intressiryhmät elinkeinoelämän ja teollisuuden liitoista keskuskauppakamariin ja ammattijärjestöihin ja niin edelleen. Kukin vuorollaan on noussut todistamaan, että sellaisesta hirviöstä seuraa pelkkä onnettomuutta.

Kuisman mielestä nämä yhtiöt, etenkin Imatran Voima, Outokumpu, Enso Gutzeit ja sitten Veitsiluoto, Kemijoki, Kemira, Neste, Rautaruukki ja vielä muutama muu, ovat useita kertoja pelastaneet maan.

Kuisma väittää, että käsitykset valtion yhtiöiden jähmeydestä ja vihamielisyydestä innovaatioille ja niiden tuhoisasta vaikutuksesta yritteliäisyyteen, ovat kaikki perusteettomia.

Kansainvälisten kartellien piirissä Outokummulle olisi ollut ottajia, kun malmivarojen suuruus oli käynyt ilmi. Malmivarat olisi louhittu ja käytetty ja tyjä kaivos talvivaarailtu veronmaksajille. Toimitusjohtaja Eero Mäkinen rakensi pitkän tuotantolinjan. Tässä kirjassa Kusma ei käsittele Outokummun sota-ajan merkitystä, joka oli tavaton. Jos luodeissa oli Petsamon nikkeliä, hylsyihin tarvittiin Outokummun kuparia.

Neste Oy:n Uolevi Raade oli vihattu mies. Minkä kotimaisen hankkeen Neste olisi syrjäyttänyt, ja miten helppo oli jalostaa täällä Neuvostoliitosta tuotua raakaöljyä amerikkalaisella tekniikalla? Marshall-apu oli tunnetusti tarkoitettu etenkin Lähi-Idästä peräisin olevan, USA:ssa jalostetun öljyn ostamiseen niin että dollariapu monessa tapauksessa palasi maksajalle liikevoiton kanssa.

Raaden maine – häntä pelkäsivät myös liikepankkien johtajat – johtui ammattitaidosta, yhtiön suurista rahoista ja miehen kiistattomasta kovaotteisuudesta ja ylimielisyydestä.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston historian professori. Kirjasta nousee silti erittäin voimakas poliittinen kanta. Tuo kanta ei tosin käy yksiin minkään olemassa olevan puolueen ohjelmien kanssa.

Sitä vastoin se on juuri sama kuin taannoin kuolleen brittihistorioitsija Tony Judtin. ”Ill fares the land”, voi sanjoa nyt Suomestakin. Samalla tavalla kuin osoittautui aiheettomaksi arvella, että valtio on periaatteessa ja käytännössä melkein aina juuri oikea vastaus miltei mihin tahansa ongelmaan (sos.dem.-kanta), on harhaista ajatella, kuten valtavirta nykyisin, että valtio on periaatteessa ja käytännössä melkein aina väärä vastaus mihin tahansa ongelmaan.

Se tuho, joka tehtiin viemällä valtion yhtiöitä pörssiin, jossa ne alkoivat toimia kansainvälisten sijoittajien hyödyn maksimoimiseksi, ei ole luovaa. ”Osakeyhtiön tehtävä on tuottaa osakkeille suurin mahdollinen voitto” on tässäkin blogissa usein toistettu aforismi, joka ei pidä paikkaansa. Kuisman esimerkeissä yhtiöt investoivat merkittävän osan voitostaan ja toimivat siis tulorahoituksella. Osakeyhtiön tehtävä on tuottaa osakkaille tuloa ja pysyä markkinoilla.

25. elokuuta 2016

Välit poikki


 
Ampupäällä tai mahdollisesti Tuiskupäällä pilvi laahasi tunturia ja retkeilijät olivat ihan eri mieltä, missä on maantie. Lännessä se oli, mutta missä oli länsi?

Miehet olivat tuttuja sodasta ja sodan jälkeen. He olivat olleet samassa laivueessa ja lentueessakin ja eksyksissä. Suursaaren revohkan aikana maasuma oli noussut peittämään meren ja koko Etelä-Suomen koneitten nousun jälkeen. Kymmenissä koneissa vain pari radiota toimi, eivätkä nekään saaneet yhteyttä toisiinsa eivätkä maa-asemiin. Decca oli auttanut jonkin pommikoneista alas.

Molemmat olivat siis erittäin tottuneita lentosuunnistajia ja maan pinnalla kilpasuunnistajia. Toinen oli sitä mieltä, ettei tosi mies kompassia tarvitse, varsinkaan kun se tunturissa näyttää mitä sattuu.

Miehistä toinen meni yhteen suuntaan ja odotteli maantien varressa runsaan vuorokauden ennen kuin viittasi Sodankylän bussille. Vuotsossa ja Sodankylässä hän kertoi retkitoveristaan, vaikka ei ollut varma, pitääkö hän tarpeellisena ilmoittautua missään paluumatkallaan.

Retkikaveri, siis tämä joka ei tarvinnut kompassia, löytyi sekavassa henkisessä tilassa ja muutenkin pahassa kunnossa läheltä Raja-Jooseppia eli lähemmäs sadan kilometrin vaelluksen päässä paikasta, jossa toverukset olivat eronneet toisistaan.

Oli pitänyt tymää. Kunnia ei kestänyt kiivetä tunturiin tähystämään, jos sieltä olisi mitään nähnytkään. Kertojat ovat ihmetelleet, miten kukaan onnistuu ylittämään itään virtaavan Luton vahingossa.

Sanoja ”välit on nyt poikki” ei koskaan sanottu, mutta ei niitä myöskään tarvittu. Se toinen mies lopetti retkeilyn ja keskittyi kirjanpitäjän tehtäviin. Se toinen sen kuin yltyi.

Se muuten oli sama mies, tämä suoraan maantielle kävellyt, joka sitten paljon myöhemmin meni kuuntelemaan rehtoria, hyvää ystäväänsä ja kuorotoveriaan, kun oli asiaa. Rehtori sanoi perheen jälkikasvun edustajasta, jonka koulunkäynti takkusi, että se poika ei ole täysjärkinen.

Kaksi ja puoli kuukautta myöhemmin mies tuli takaisin rehtorin kansliaan, pudotti pöydälle melkoisen nipun asiakirjoja ja sanoi:” Pojalla on täysjärkisen paperit. Onko sinulla?”

Rehtori sekosi niin että liittyi maalaisliittoon.

Jos lukija ei tunne taustoja, Pohjanmaalla vanhan vaskistiperheen jäsenet olivat kyselemättä kokoomukselaisia, ja ”vaskisti” oli taas Isänmaallisen Kansanliikkeen edustaja tai kannattaja ja entinen Mäntäsälän mies ja Lapuan liikkeen suosija – niin sinisen musta ”että valakian ottaa” eli syttyy tuleen.

Koulun rehtorin oli hyvä olla kokoomukselainen, vaikka kouluhallituksessa johtaja oli demari. Rakennushallituksen ykkösmies oli siihen aikaan karjalaseuran karaisemia miehiä.

Sanovat että ongelmista pitäisi puhua eikä välejä pitäisi panna poikki eikä sinunkauppoja sanoa irti.

Onhan se niinkin. Mutta on asioita, jotka eivät tule loputtomasta puhumisesta sen kummemmiksi. Joskus unohtaminen on hyvä vaihtoehto. Olen itsekin siinä iässä, etten kaikin ajoin muista, mistä kummasta minun piti muistaa olla tuollekin ihmiselle vihainen. Jokin hyvä syy siihen oli – mutta kun ei tule mieleen.

Tätini kuuluu sanoneen viihtyvänsä vanhainkodissa oikein hyvin. Hän oli koko elämänsä inhonnut makaronilaatikkoa ja yhteislaulua. Nyt hänellä oli mennyt muisti niin huonoksi, että tuli syöneeksi ja laulaneeksi ennen kuin huomasikaan. Ja kun sitten joskus illalla huomasi, mikä oli asioiden tila, ja painoi sen seuraavaa kertaa varten oikein mieleensä, niin sitä varmemmin se taas unohtui.

Istuin eilen useampia tunteja lukemassa vuoden 1930-Vaasa-lehteä, siis sanomalehteä. Kansalliskirjaston lehtisalin mikrofilmilaitteet ovat aika hyvät ja softa, jolla kuvaa voi suurennella ja siirrellä tietokoneen näytöllä, on tyydyttävä.

Työ osoittautui hitaaksi. Siitä on varsin paljon aikaa, kun selvitelläkseni vuoden 1918 punaista terroria kävin mikrofilmeiltä läpi vuoden 1918 (alkuvuoden) Työmies-lehdet. Niissä ei tietenkään mainittu mitään myöhemmin ilmenneistä asioista, joista minulla on tänäkin päivänä hallussani esimerkiksi isoisäni silminnäkijäkertomus Vammalan polttamisesta kuvauksin siitä punakaartilaiseksi esittäytyneestä henkilöstä. joka oli tuonkin ajatuksen sielu ja toteuttaja. Irmari Rantamalan eli Maiju Lassilan kirjoituksen osoittivat mielestäni pahasti järkkynyttä mieltä.

Mitämaks. Lehtimiehet tapasivat itse sanoa, ettei ole mitään sen vanhentuneempaa kuin eilinen sanomalehti. Olen eri mieltä.

Yritän estää itseäni lukemasta kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden takaisia pääkaupungin lehtiä. Niissä julkaistut katkelmat vuosikymmenien takaa eivät ole edustavia.

Vanhoja lehtiä lueskellen näkee, miten surkean vähäpätöisiä ovat ihmisiä kerran tavattomasti kuohuttaneet asiat ja ilmiöt, ja toiseksi näkee myös sen, esimerkiksi pääkirjoituksista ja alakerta-artikkeleista, mikä on päättäjien ja heidän arvostelijoittensa yhteinen nimittäjä: väliin päätä huimaava typeryys yhtyneenä aivan tavattomaan tietämättömyyteen.

Ja puhe on nyt normaaliajoista ja asioista, joista tietoa oli saatavissa.

Kirjoitan lähipäivinä Markku Kuisman uusimmasta kirjasta. Asianomaiset ovat kuolleet; tuskin he eläessäänkään olleet mielissään 1920-luvun mielipiteittensä julkaisemisesta uudestaan: valtion yhtiöt, kuten Enso Gutzeit, Imatran Voima ja Outokumpu, ovat täysin turhaa ja turmiollista sosialismia, jotka eivät koskaan tule tuottamaan muuta kuin kustannuksia veronmaksajille…

24. elokuuta 2016

Niille jotka haluavat tietää




Kiitos kommenteista. Yksi osui suoraan lihakseen, tai suoneen. Miksi ei kirjoitta uudelleen yhteenvetoa blogeista sen sijaan että valikoin vanhoja sepustuksia kirjaksi.

Olen miettinyt ja kieltämättä kirjoittanut. Tekstistä tulee aivan erilaista vaikka aiheet ovat olevinaan samat. Se on järjetöntä, mutta on ikään kuin kirjaan voisi kirjoittaa loukkaavasti ja hävyttömästi toisin kuin blogiin.

Ero on kuin puhuisi sirkusteltassa tai Linnanmäellä verrattuna luentosaliin tai kokoushuoneeseen eli muutaman kymmenen ihmisen yleisölle, joka on kaiken kukkuraksi vapaaehtoista ja hiukan samanmielistä.

Tämä on tosiasioiden vastaista. Tämän blogin lukijoita on päivässä enemmän kuin illalla ihmisiä suuressa salissa (musiikkitalo, Ooppera), joka on loppuun myyty. Se on paljon.

Syy kirjojen kirjoittamatta jättämiseen on laskelma, että kirjojen lukijoita on paljon vähemmän. Kuten olen kertonut, minulla on tietoa kirjastojen lainausluvuista nimikekohtaisesti, vaikka ei saisi olla. Siinä on tietosuoja välissä. Jos kirjastossa katsotaan vaikkapa jotain minun kirjaani, siinä näkyy samalla lainaajien nimiä. Tämä on oma luennolla käyttämäni esimerkki: mitä kirjoja lainaat itsellesi, se on tieto, joka kuuluu yksityisyyteesi. Sitä ei saa levitellä luvattasi.

Viime viikkojen S-ryhmän ongelma ostostietojen käyttämisestä on lievempi ja pienempi. Ihmiset ostavat leipää ja maitoa ja mannaryynejä ja joskus hammastahnaa. On vaikea perustella, että tällaisten tietojen vuotaminen olisi rahassa arvioitava vahinko tai ei edes aineeton vahinko eli omiaan aiheuttamaan kärsimystä. Ei ole sattunut silmään marketeissa mitään intiimiä kauppatavaraa – jota saa sitten apteekista. Lääkkeet liittyvät terveydentilaan ja se on jokaisen oma asia. Aikoinaan terveyssiteisiin liittyi jotain häpeilemistä. Onneksi ei liity enää.

Joka tapauksessa blogi on erinomainen paikka esitellä elokuvia, äänitteitä ja kirjoja. Sanomalehdet ovat selittämättömästi jättäneet tällaisen listaamisen hyvin vähälle.

Joku kaipasi lisää tekijänoikeutta. Otaksun että yksityisyys ja tietosuoja saattavat olla jonkun listoilla.

Näistä aiheista olen julkaissut koko lailla monta kirjaa. Sellaisia kirjoja myydään, jotka on tentittävä tutkintoon.

On ollut hyvin antoisaa ja järkevän oloista osallistua sellaisiinkin. Ei kukaan näet hallitse enää edes tekijänoikeuslakia. Jukka Liedes tuntee pykälät varmastikin paremmin kuin meillä kukaan muu. Tekijänoikeusriidoissa ja niitä koskevissa sopimuksissa on lähes aina kysymys muustakin, kuten vahingonkorvauksen perusteesta ja määrästä- Niklas Bruun tuntee mainiosti esimerkiksi sen kysymyksen, millaisia ilmiöitä on pidettävä teoksia. Hän oli miettimässä tätäkin pitkään tekijänoikeusneuvostossa. Pirkko-Liisa Haarmann väittää, ettei hän ole perehtynyt syvällisesti uusimman teknologian oikeudellisiin ongelmiin, esimerkiksi kysymyksiin käyttöliittymän tai käyttöjärjestelmän oikeudellisesta suojasta tai java-luokkien käyttöehdoista.

Tiedän miten isot akateemiset kirjat (kuten Bently-Sherman) tehdään. Jonkun on oltava todella hyvä, kuten Lionel on. Hänellä on oltava todella paljon oppilaita ja rahaa. Lisäksi hänellä on oltava hyvät suhteet tuomareihin ja tilaisuus keskustella niinkin herkistä kysymyksistä kuin sisältyykö johonkin ratkaisuun linjanvetoja.

Pohjalla on sakkana surullinen havainto. Jätin itse aikoinani julkaisematta tosi oppineen tutkimuksen tekijänoikeudesta työsuhteessa. Tunsin olevani lähes palkaton croupier, jonka tehtävä on pelata sellaisen korttipakan kanssa, jonka jokin järjestö tai markkinatilanne sekoittaa vähän väliä. Mitä merkitystä oppilauseilla on, jos esimerkiksi kirjoittajat ja toimittajat taivutellaan sopimuksiin, joilla he luovuttavat ”kaikki oikeutensa” julkaisijoille?

Päivän toinen asia. Esimerkkinä on tieto vuoden 1918 tapahtumista. Siitä on mainittu nyt useasti ja kyselty myös, onko kerrottu, mitä kaikkea pahaa punaiset tekivät.

Vastaus on ”Sisällissodan Pikkujättiläinen (WSOY 2009).

Minulle Pikkujättiläinen viittaa harrasteluun ja maallikkomaisuuteen. Vielä huonompia paksujen kirjojen nimiä ovat Jokamiehen Suomen historia ja vastaavat.

Arviointi on ehkä kohtuuton ja kukaties väärä. Muutama lukija saattaa kaiken kukkuraksi muistaa isäni kirjoittaman ”Lakitiedon Pikkujättiläinen” -teoksen, joka oli hyvä, vaikka senkin nakersi kaikkien lainopillisten kirjojen armoton vihollinen, aika.

Sisällissodan Pikkujättiläisen kirjoittajat ovat parhaita mahdollisia, useimmissa tapauksissa itse sodan taustaa tai sotatapahtumia arkistolähteistä ja jopa aikalaiskertomusten perusteella tutkineita nuoria tutkijoita.

Niinpä työnjälkeä voi kehuskella ja kirjaa suositella.

Sitten ovat miinukset. Samalla tavalla kuin Jatkosodan Pikkujättiläisessä kokonaisuus on epätasainen ja rakenne epämiellyttävän levoton. Ei sille mitään mahda, että joitakin kirjoittajia kiinnostavat rykmenttien numerot ja taistelujen päivämäärät ja kukaties vielä kranaatinheittimistön toiminta ja joitakin taas maailmanpoliittiset käänteet ja niiden vaikutus materiaalin hankintaan ja joukkojen keskityksiin.

Sitten on se kiertämätön seikka, että on kankeita kirjoittajia ja sujuvia kirjoittajia. Tohtorit ovat usein niin leuhkaa väkeä, ettei heidän tekstiään saa notkistaa, eikä näillä myyntilukemilla kukaan sellaiseen työhön ryhtyisikään.

Mutta punaisesta terrorista, jonka perustutkimus on edelleen Jaakko Paavolaisen vanha teos, on tässäkin kirjassa perustiedot. Laillisuuden sekamelskasta suosittelen Alpo Roseliuksen ja Marko Tikan erillistutkimuksia ja nimitystä ”amatöörien sota”.


23. elokuuta 2016

Miltä puolen







Seuraavaan blogikirjaan pyydän kommentoijilta ja eräiltä muilta lyhyen listan kirjoituksistani, jotka painetaan kirjaksi.
Ajatus on selvitellä, miten lopullisen kuoleman blogikirjoitus kuolee, kun tulee toinen päivä.
Näitä eräitä muita, joiden ehdottamia tekstejä tulee kirjaan ovat lähisukulaiset, etenkin äitini, joka on lukenut nämä kirjoitukset kaikki. Hän sanoi, että hänestä kommentit ovat usein mielenkiintoisempia kuin itse kirjoitus ja hän oikein odottaa, että onkohan tämä tai tuo suosikki nyt tarttunut kynään. Esitin toivomuksen, että hän nimeäisi myös muutaman jutun malliksi siitä, mitä tyhmyyksiä ei olisi ollenkaan kannattanut kirjoittaa.
Kirjaan tulee mukaan 21.8.2015 julkaistu kirjoitukseni, joka sisältää poliisille tekemäni rikosilmoituksen eli tutkimuspyynnön kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.
Samana päivänä kommentteja tuli 94. Ne olivat enimmäkseen kielteisiä tai hyvin kielteisiä. Luulen että kirjassa asia tulee selväksi vähemmälläkin. Suuntaus oli tällainen -
”Joka tapauksessa on yleisesti ottaen hätkähdyttävää, millaiseen halpamaisuuteen ihminen saattaa alentua silloin, kun voi selittää nojaavansa lakiin tai haluavansa tutkia, onko laki hänen puolellaan. Tuntuu, etteivät minkäänlaiset normaalin häveliäisyyden säännöt tällöin pidättele juristia. Hänhän ratsastaa lailla, joka on, ellei nyt samaa kuin oikeus, niin perinteisesti kunnioitusta nauttiva asia ja välttämättömäksi ymmärretty.”
Erimielisyys kannattaa virittää uudestaan. Kun teko on kielletty rikoslaissa, tekijä ei edistä asiaansa vetoamalla sananvapauteen.
Sananvapaus on yhtä kuin sananvapauden rajat. Ehkä useimmissa maissa on voimassa sananvapaus, jos asiaa tiedustellaan johtavilta poliitikoilta ja virkamiehiltä. Lähemmin katsoen löytää kuitenkin erittäin laajoja ja erittäin epämääräisiä asiakokonaisuuksia, joista kirjoittaminen tai puhuminen johtaa rangaistukseen.
Mielestäni Turkin Erdögan ilmoitti näinä päivinä, mistä kaikesta rangaistaan. Sananvapauteen ei ole kuulunut eri maissa eri aikoina hallituksen arvosteleminen, kommunistisen puolueen vastainen toiminta, epäkansalliset pyrkimykset tai – epäamerikkalainen toiminta.
Suomessa olen itse ollut mukana oikeusjutussa, jossa syytettiin nyt onneksi kumotun rikoslain pykälän nojalla julkisen viranomaisen julkisesta halventamisesta.
Tapaus oli kiinnostava. Juuri noihin aikoihin merkittävät blogit lakkasivat julkaisemasta anonyymien kirjoittamia kommentteja. Seurauksena oli lukijamäärien lasku.
Olen ollut koko tämän ajan sillä kannalla, että en halua tietää kommentoijien nimiä. Sen tiedän, että moni ihminen kirjoittaisi hiukan toisin omalla nimellään kuin anonyyminä, ja hyväksyn sen kaikesta sydämestäni. Ei se ole sinänsä sen kummempi asia kuin että tuomarinpöydän takana – tai saarnastuolissa tai poliisiautossa – on hiukan mietittävä, mitä puhuu, koska niissä tehtävissä ei edusta vain itseään.
Toinen esimerkki on lääkäri. Ei hän ole elinkeinonharjoittaja samassa mielessä kuin rihkamakauppias. Hänellä on virallisesti lääkärin oikeudet ja niihin liittyen lääkärin velvollisuuksia. Lääkäri ei voi, vaikka olisi kuinka kesälomalla, harpata maantiellä makaavan, verta valuvan ihmisen yli. Hänellä on nimenomaan velvollisuus auttaa.
Yleisiä asioita seuraavat ihmiset, jotka myös lukevat blogeja, joutuvat varmasti miettimään, ymmärretäänkö jokin reaktio yksityiseksi vai tavalla tai toisella liikkeen tai laitoksen kannanotoksi.
Tämä tulkintani aiheuttaa ongelmia. Lain mukaan olen aikakautisen eli säännöllisesti ilmestyvän verkkojulkaisun ylläpitäjänä itse oikeudellisesti vastuussa siitä, ettei palstoillani ole sisällöltään rikollisia kirjoituksia. ”En pidä tummaihoisista” ei ole sisällöltään lainvastainen. ”Turvapaikanhakijat käännytettävä rajalta” on aivan OK. Luultavasti ”en halua että naapuriini muuttaa mustalaisia tai neekereitä” on OK. Saa sitä mieltä olla, ja kysymyksessä olevien ryhmien nimitteleminen monen muun mielestä halventavasti ei ole tietääkseni rikos.
Mutta jos nakkikioskin pitäjä sanoo: ”Emme myy ulkomaalaisille”, syrjintää koskeva säännös tulee jo mieleen.
Tässä tapauksessa seuraus oli se, että alle kuukaudessa tulkinnanvaraiset eli mahdollisesti lainvastaiset kirjoitukset katosivat kokonaan. Kuluneen vuoden aikana olen jättänyt julkaisematta joitakin mainoksia ja lainatarjouksia sekä pari kommenttia, joiden kirjoittaja on saattanut olla niin kovasti juovuksissa, ettei tekstistä saa lainkaan selvää.
Mielestäni olen julkaissut aika paljon kirjoituksia, joissa sanotusta olen eri mieltä. Muutama päivä sitten joku väitti, etten tiedä mitään valkoisten terrorista 1918. En pitänyt tarpeellisena edes sanoa, että julkaisin ensimmäisenä valtiorikostuomioistuinten tiedot ja selvitin yksityiskohtaisesti myöhemmin virkatuomareina tai asianajajina toimineiden osallistumisen kesän 1918 omituisiin oikeudenkäynteihin. Jukka Kekkonen kirjoitti sitten laajemmin laillisuuden haaksirikosta.
Rikosilmoitukseni johti haluamaani tulokseen. Alioikeus käsitteli erästä verkkojulkaisua koskevan jutun, jossa vaadittiin rangaistusta mm. tässä puheena olevilla perusteilla. Alioikeudessa syyte hylättiin. Erinomainen asia että asiassa päästiin liikkeelle.

22. elokuuta 2016

Pahat teot




En osaa torjua Frankopanin ”Silkkiteiden” loppuosan todistelua. Omana elinaikanani eli viimeksi kuluneet 70 vuotta Länsimaista Yhdysvaltain, Ison Britannian ja Ranskan kansainvälinen toiminta on ollut jokseenkin pelkkää hirmutekojen ja hirmuisten typeryyksien vuorottelua.

Saksa on eri asia mutta on sen lähtökohtakin aivan toinen. Venäjä Neuvostoliittona on johtava esimerkki kansallisena itsemurhana. Kauan ennen sitä, 30-luvulla se keksi ja kehitti kansanmurhan ja otti uhriksi omat kansalaisensa.

Kommunistinen Kiina sai Maon aikana syntymään useita ainakin vuosisadan, ehkä vuosituhannen mielettömimpiä ja tuhoisimpia tekoja, sellaisia kuin kulttuurivallankumous ja Suuri hyppy eteenpäin. Maa on edelleen diktatuuri, mutta se on muuttunut rajusti Dengin ajoista alkaen eli nämä 30 vuotta. Tuhoaako se ympäristön ja käytännössä maapallon on yksi tämän ajankohdan suurista kysymyksistä.

”Silkkiteistä” ei tule suurta menestystä. Amazonissa se on bestsellerinä ja arvostelut ovat enimmäkseen kiittäviä. Amazonin omista lukija-arvosteluista en oikein tiedä. Epäilen että ne ovat yleensä väärennettyjä. Epäilen että kysymyksessä on Amazonin oma myynninedistäminen. Luulen että ainakin jotkut kustantajat masinoivat arvosteluina markkinointitekstejä, joista neljä viidestä ylistää ja yksi haukkuu niin läpinäkyvästi että useimmat lukijat havahtuvat olemaan eri mieltä.

Kirja ei saada suomeksi, ellei Kimmo Pietiläinen toimi. Saksaksi se näyttää jo olevan tulossa, ruotsiksi luultavasti. Englanniksi teos on tavallista vaikeampi lukea, koska kirjoittaja käsittelee taloutta, politiikkaa, kulttuuria ja tekniikkakin jääkaudesta alkaen, joten erikoissanastoa on paljon.

Epäilen menestystä englanninkielisillä markkinoilla, koska kirjaa moititaan aiheellisesti johdonmukaisesta islamin puoltamisesta. Moite ei ole aiheeton. Itse en pidä asiaa pahana, koska islamin näkökulmaa ei ole tapana esittää lainkaan, lukuun ottamatta fanaatikkojen mielettömiä väitteitä. Toiseksi minusta tuntuu, ettei arvostelijoiden kaipaama islamististen valtioiden pahojen töiden esitteleminen olisi mitenkään mahtunut jo nyt laajanpuoleiseen kirjaan. Ja eikö meillä ole niistä kohtuullisen paljon tietoa – alkaen turkkilaisvaarasta keskiajan lopulla?

Frankopan perustelee kirjan lopussa, että jihadistinen islam on alusta loppuun brittien ja amerikkalaisten öljyrosvouksen aiheuttama ja Saddam Hussein oli USA:n aseistama lemmikkipoika, kunnes alettiin epäillä, että hän pelasikin yhteen Neuvostoliiton kanssa.

Se on jo yleistä tietoa, että Saddamin syrjäyttäminen oli Lännen operaatio ja että puheet Irakin joukkotuhoaseista osoittautuivat perättömiksi. Frankopan väittää, että ne myös tiedettiin perättömiksi jo kun niitä alettiin esittää.

Ja Irakin ajatollahit nousivat, kun Shaahi ja hänen lähipiirinsä panivat omaan taskuunsa rahat ja loivat tavattoman kalliin armeijan samaan aikaan kun ainakin puolet väestöstä eli kovassa köyhyydessä lukutaidottomina.

EU:ta nyt koetteleva pakolaiskriisi on puolestaan suoraa jatkoa öljysodille. Vaikka kirjoittajalla näyttää olevan tarve panetella kotimaataan Englantia, herättää kieltämättä ajatuksia, että maa on eroamassa EU:sta, jolla ei taida varsinaisesti olla keinoja ainakaan siivota angloamerikkalaisten jälkiä lähi-idässä.

Kirjoittaja ehtii vielä huomauttaa, että arabikevään länsimainen demokraattinen liberalismi meni jo ja että Turkki vikuroi hyvin vakavasti. Keski-Aasiassa eli perinteisen Silkkitien varressa ovat muun muassa kiinalaisten huolella huomioon ottamat maailman suurimmat tunnetut öljy- ja kaasuesiintymät ja lisäksi enemmän strategisesti tärkeitä kaivannaisia kuin missään muualla. Yllättäen Silkkitien pohjoisen haaran eli Ukrainan sodan taustalla ei olekaan yksinomaan Donbassin hiili, vaan maapallon viljavin peltomaa eli käytännössä vehnä.

Henkilökohtainen johtopäätös. Nyt jo merkittävät amerikkalaiset – huomatkaa – taloustieteilijät ovat kääntymässä sille kannalle, ettei euro elä. Jos yhteisvaluutta menee, EU muuttuu dramaattisesti.

Suomessa varovaisesti käyty keskustelu, kuulua vai ei kuulua EU:hun, on ihan ymmärrettävä, vaikka meillä ei ole voimia (rahaa) erota siitä. Olemme niin kuin rippikoulussa sanottiin nalkissa.

Silti keskustelu on jälkijättöistä. Talouden eli siis kaupan, teollisuuden, perustuotannon ja energiantuotannon kannalta EU on jo hävinnyt kilpailun eli perääntyy ylämäkeen.

Miten muuten käy, se riippuu hiukan USA:n presidentinvaaleista ja hiukan enemmän siitä, pysyykö Putin sekä hengissä että vallassa. Venäjällä ei tosin tarvitse olla hengissä ollakseen vallassa (Lenin, Stalin).

Pahojen tekojen kaiveleminen on aina hauskaa. Ei tule pulaa aineistosta.

Venäjän keisarikunta oli oman aikansa nopeimmin teollistuva ja rikastuva valtio, eräänlainen talousihme. Se jätti yhteiskunnalliset olot rempalleen, tunnetuin seurauksin.

Suomalaiset luulivat, että heitä vainotaan. Venäläiset olivat tuossa vaiheessa kiinnostuneita lähinnä tykkitehtaistaan ja Bakun öljyn käyttöön saamisesta. He pyrkivät kaikin voimin silkkitielle. Uusimman ajan historia alkoi Krimin sodasta, jossa olivat vastakkain etenkin Venäjä ja Britannia. Erimielisyyden ydin oli pääsy kansainvälisille vesille, Turkin salmista. Siitä alkoi Venäjän jonkinasteinen modernisoituminen, ensin armeijassa.

On lyhytnäköistä ajatella, että ilmastonmuutos on tapahtumassa vain ilmakehässä.

Nyt meneillään oleva muutos on ainakin Euroopassa suurin viimeisimmän jääkauden päättymisen jälkeen. Pelkään, ettei valtiovarainministeriön kansantalousosasto ole ottanut tätä tosiasiaa huomioon laskelmissaan.

21. elokuuta 2016

Lopullinen tuomio


Kuva: meillä kylvetään jo omenaa!



Osa ei viitsi opetella ammattia, osa ei jaksa.

Sivistysporvariston aikakausi loppui 1945, Suomessa 25 vuotta myöhemmin. Tuolla nimityksellä tarkoitettiin ennen keskiluokkaan kuuluvia, jotka ponnistelivat löytääkseen keinoja. Niille keinoilla haluttiin osoittaa, että on siltikin hiukan parempi kuin nuo naapurit ja puolituntemattomat, jollaisia ei voi olla kohtaamatta.

Emme puhu oppimistuloksista. Puhe on sosiaalisista ilmiöistä.

Maa on alaluokkaistunut nopeasti.

Kehitys näyttäisi olevan sama kuin monissa suurissa maissa. Kansanäänestyksistä ja presidentinvaaleista päätellen halu tai kyky ymmärtää yleisiä asioita on tätä nykyä heikko.

Yleisiä asioita ovat muun muassa turvallisuus, verotus, väestöpolitiikka ja kansanterveys.

Itse olen oppinut teeskentelemään, että olen kansan palvelija. Monet virkamiehet ajattelivat samalla tavalla. Sen takia liikemiehet eivät yleensä pidä meistä eivätkä viihdy seurassamme. Osa liikemiehistä ilmoittaa ainakin saman alan ihmisten seurassa, että tarkoituksena on jymäyttää tyhmiä ihmisiä ostamaan sellaista, mitä eivät tarvitse, ja maksamaan täyden hinnan vajaasta tavarasta.

Ennen kouluttamattomia ihmisiä tarvittiin ruumiilliseen työhön, sitten sotaan ja sitten taas ruumiilliseen työhön.

Näkymätön ryhmä, joka ei halua tehdä itsestään numeroa, on taitavat ihmiset. Olen nyt puoli vuotta katsellut ja tutkinut urakkahinnat ja laskut ja katsellut toimintaa.

Ehkä siksi, että olen itse taustaltani alaluokkainen ihminen, arvostan vilpittömästi osaavia ihmisiä, sellaisia jotka elävät käsiensä työllä. Suorastaan ihastunut olen putkiurakoitsijan taitoon – hän tekee työtkin kyllä itse – pitää mielessään aika monimutkainen putkien ja kaapeleiden verkosto ja tietää, mikä on välttämätöntä.

Nuo taitavat ja toimeentulevat ihmiset näyttävät suhtautuvan kouluttamattomiin tai oppimishaluttomiin jokseenkin viileästi.

Koulutus ei tarkoita tässä välttämättä minkään koulun käymistä. Sekä putkimiehillä että diplomi-insinööreillä näyttää olevan samanlainen ura, nimittäin että ammatin oppiminen alkaa työmaalla. Toisaalta en ole kuullut esimerkiksi hitsarista, joka olisi hyökännyt puikkojen ja pillien ääreen ilman opetteluvaihetta.

Katselin olympialaisia minkä katselin. Aamulla kävin läpi kirjojen, e-kirjojen ja äänikirjojen valikoimaa ja yleisölle ilmoitettuja myyntituloksia.

Siitä asiasta ei voi erehtyä, että kunnolliset tuotteet eivät mene kaupaksi. Ei niitä liioin juuri näe listoilla. Suomalaisen Kirjakaupan ykköstuote on sinikantinen vihko ja heti perässä tulee kynä. Arvaan että jos myynnin tuottamat eurot ilmoitettaisiin, tilanne olisi sama.

Olympialaisia katsoi monta miljardia ihmistä. Suurimmaksi osaksi kuva oli aivan erinomaista, kohdittain Oscar-tasoista. Ihailtavat ohjaajat ja kuvaajat osasivat rakentaa lennosta kertomuksen dramaattisine huippuineen ja huipennuksineen. Jotkut minulle aivan vieraitten lajien kuvat olivat korkeaa näytelmäelokuvan tasoa – sulkapallo, vaikkapa.

Yle ylitti itsensä. Nämä kisastudiot eivät ehkä tuoneet katsojalle paljon, mutta täysammattilaisten ottaminen mukaan selostukseen oli erinomainen ratkaisu. Monessa muussakin lajissa kuin kilpakävelyssä näyttää olevan vaikka mitkä määrät kiinnostavia asioita, jotka ovat ammattilaiselle selviä mutta katsojalle tuntemattomia.

Siinä on siis yksi ajankäytön ja rahankäytön alue, joka selvästi syö esimerkiksi painettujen julkaisujen markkinoita. Tiettävästi urheilua tulee ympäri vuoden ympäri vuorokauden.

Urheilutoimittajat yrittävät temppuja, jotka eivät aina onnistu. Ääninäytteleminen on vaikea laji. Olympialähetyksissä Mikko Kekäläinen oli paras. Mielenkiintoisesti uutisista tutut ammattilaiset vaikuttivat tuohon tilanteeseen vähän liian viileiltä.

Toinen esimerkki on kuitenkin painotuote. Iltalehti ja sen rinnalla myös Ilta-Sanomat menevät kaupaksi. Helsingin Sanomien nousun merkeistä on vaikea sanoa, mutta yhtiö ilmoittaa olevansa nyt voitolla.

Kun olen lukenut iltapäivälehdet, panen ne aina kassiin ja vien muutaman päivän välein äidille. Tietääkseni ne kulkeutuvat häneltä vielä yhdelle tai kahdelle lukijalle ennen kuin päätyvät paperinkeräykseen.

Alma-Media osti Niklas Herlinin Uusi Suomi -sivuston. Hinnasta ei ole tietoa.

Almalla on verkkomediaa – kuten etuovi.com . Mitä se tekee Uudella Suomella, sitä pitää kysyä Seinäjoelta – Ilkka on suurin omistaja.  Harmi ettei sivusto kehittynyt Herlinin käsissä merkittäväksi. Edellytyksiä olisi ollut.

Sitä jäi vaivaamaan kaikkien verkko- ja printtijulkaisujen pahin mahdollinen vika, persoonattomuus.

Voisin veloituksetta näyttää sormella Iltalehdestä kaikki ne osiot ja piirteet, joista en pidä ja joita en halua lukea enkä katsella. Kopioimalla ne ja siirtämällä ne soveltuvin osin verkkojulkaisuun varmaan menestyisi.

Mediassa on osattava käyttää ruoppaajaa, soistuneella maalla kauhakuormaajaa. Vain niitä käyttäen saa selkeän tiedon, miten syvälle voi vajota.

Ja sitten vain vajoamaan!

Mielenmaisema on vähän niin kuin Viiankiaapa. Pohjavesi on pinnassa.

20. elokuuta 2016

Mopo


Kuva: ikkunat auki Eurooppaan.



Kummilapsi miettii, mitä tehdä, kun lapsi haluaa mopon. Järkevää tarvetta ei kuulemma ole.

Ei minusta ole neuvomaan. Muistan kun ne tulivat myyntiin, Helkaman ja Soliferin mopot, ja Tunturi. Niissä oli polkimet.

Eläkkeellä oleva ylikonstaapeli, ystävän pappa, oli tolkullinen mies. Kiinnitettyään siannahkaisen salkun tavaratelineen tapaiselle hän sääti sytytyksen eli raapaisin tupakkaan tulen. Ei se tainnut kauan palaa Rengon kujalla, vaikkei vauhti huimannut.

Tädilläni oli Rovaniemellä kevytmoottoripyörä Jawa. Hän oli viisas ihminen ja sai eteviä lapsia. Metsänhoitaja-puoliso varmaan käytti paljon perheen autoa. Metsäalan perheissä oli yleensä piikkinokkainen Skoda. Ja luulen, ettei bussiliikenne Ounasvaaran kupeesta keskustaan ollut kiivasta.

Kummilapselle sanoisin, että kasvavilla nuorilla on sama statussymbolien tarve kuin kaikilla muilla.

Pojille pitää ostaa tai sallia vaarallisia ja hengenvaarallisia varusteita. Minulla oli linkkuveitsi, mutta se putosi taskusta ja meni hukkaan. Hyvitykseksi olen hankkinut monta linkkaria.

Kun vanhin poika eli kummityttären vanhin serkku rupesi tahtomaan mopoa tai kevaria, sanoin että ei tule kuuloonkaan. Vaarallisia ja tarpeettomia vehkeitä. Hänen äitinsä sanoi, että kyllä pojalla täytyy olla passeli ajopeli.

Seuraavaksi hän halusi pistoolin. Sama tarina. Ennen pitkää kävimme yhdessä ampumassa suojeluskunnan pistooliradalla, jollainen löyhtyi kylältä, ja poika oli seuran pistoolijaoston johtaja.

Sen jälkeen, tai oliko se sitä ennen, hän kiipesi saunan katolle ja sitten kuuseen.

Rehtorikin sanoi hänestä ja neljästä kaverista, että nämä ovat hirveitä hampuuseja eikä heistä tule ikinä ylioppilaita. Pojat voittivat mestaruuksia partiotaitokilpailuissa, jotka ovat aidosti vaativia, ja kilpailivat Kanttulan lahdella nähdäkseni hengenvaarallisella TM-veneellä.

Tolsan Esson porukasta kaikki ovat väitelleitä tohtoreita ja käyttävät tilanteen mukaan kamelinkarvaa, goretexia tai Sinisalon ajopukua. Siis se mopoilu miellyttää edelleen ja mopo on kai BMW 1200 ja jotain kirjaimia perässä.

Tässä oli se erikoisuus, että tien varressa asuu Lasse, joka tietääkseni osallistui menestyen Päijänteen ympäriajoon jo 50-luvulla, ja pojat ajoivat trialia Vuohimäessä. Jorvaksessa asui yhteen aikaan kaksi trial-ammattilaista. Naapurin Petri kilpaili myös.

Mopo ei ole kulkuneuvo eikä tietynlainen kone. Innokkainkin harrastaja tekee joutuun johtopäätöksen, kumpi on fiksumpi tapa hankkiutua Helsingin keskustaan, oma ajokki vai metro. Jos liikenteen seassa oppii selviytymään, kaksipyöräisiä uhkaavat erilaiset rosvot. Assalla jos haluaa mennä kulauttamaan urheilujuomat, mihin sen pyörän panee siksi aikaa?

Mopo on sosiaalinen ilmiö.

Se on samaa sarjaa kuin peruskoulu, sähköjuna ja armeija.

Osaamatta perustella tätä vakuuttavasti pidän uskonkappaleena, että Suomen talous nousee ja laskee, kuten muidenkin, ja voi olla, että emme keksi lapsillemme ja näiden lapsille tulevaisuutta, joka vetäisi vertoja omalle menneisyydellemme. Mutta Suomen vahvuus on sosiaalinen rotevuus.

Se petti hyvin pahasti 1918. Toivoisin itsenäisyyden juhlavuonna 2017 levitettävän viestiä, että me suomalaiset olemme taipumuksiltamme samanlaisia hulluja murhamiehiä kuin muutkin. Kuitenkin vuosi 1945 osoitti, että saatamme selvitä myös hyvin vaikeista tilanteista.

Opinnot Harvardissa pitäisi kieltää ja parempien perheiden lapsille järjestää mopoporukoita.

On pidettävä kiinni tasa-arvon tunnosta, vaikka se saattaa olla pohjaltaan kuvitelma. En olisi itse arvannut kehaisevani noita porukoita, mutta seuratessa miten vihaisia amerikkalaiset ovat ”poliittiselle eliitille”, pidän hienona, että keskustapuolue ja perussuomalaiset osoittavat jatkuvasti, että kuka tahansa voi menestyä, etenkin kovalla työllä.

Ministerin ja kansliapäällikön ja valtiosihteerin virkaan pitäisi oikeastaan määrätä todistettu taito ajaa polkupyörällä Senaatintorilla. Mutta herraspojat ja tytöt pyöräilevät Baanalla räkä poskella, joten ehkä mopo olisi sopivampi. Kuvittelen, että Niinistöltä ja Sipilältä onnistuisi heittämällä. Soinista en ole varma ja SDP:n Rinne on käänteissään juuri niin kolhon oloinen, että tuloksesta ei oikein tiedä.

Toinen hyvä testi olisi asiointi keskikokoisessa marketissa: maito, leipä, kissanruoka, vessapaperi, levitettä ja juustoa leivän päälle – ja kello käyntiin. Itse nähneenä tiedän, että Elisabeth Rehniltä onnistuu. Kulttuurieliitistä 90 täyttänyt Heikki Reenpää ei liioin höntyröi hyllyjen välissä.

Luulen tuntevani koko joukon maan mahtavia, joita en lähettäisi edes ostamaan iltapäivälehteä kioskilta. Lehteä ei löytyisi ja raha katoaisi matkalla. Myös myyjä ja muut asiakkaat saattaisivat hermostua. Joillakin eliitti-ihmisillä on taito pitää kasvoillaan ilmettä ”ettekö tiedä, kuka minä olen”.

Niin kauan on toivoa kun elinkeinoelämän, tieteen ja taiteen huipulla on ihmisiä, jotka voisivat ajaa mopolla Sonkajärven osuuskaupan portaille joukon jatkoksi vaihtamaan ajatuksia maailman menosta – eikä heitä erottaisi muusta porukasta millään.

Heitä on. Osaisin luetella nimiä, mutta jääköön.

Jokainen pikku rikollinen tietää, että välttääkseen poliisin tai muiden masentavien henkilöiden mielenkiinnon pitää osata olla tavallinen.

Vaatimus on kova. Näyttelijöistäkin vain kaikkein parhaimmat osaavat, miten ollaan, puhutaan, istutaan muuten vain, muina miehinä tai naisina.

19. elokuuta 2016

Britti tai skotti autiolla saarella




Englanninkielistä historiankirjoitusta ei yleensä pidä uskoa. Silloinkin kun Eurooppa vakiintuneena maantieteellisenä alueena on otettu huomioon, näkökulma heittää ja pahat työt Aasiassa yritetään sivuuttaa muina miehinä.

Hiukan liioitellen voisi sanoa, että ensimmäinen maailmansota johtui osittain siitä, että Englanti, Saksa ja Venäjä kilpailivat niin kovasti Perisan (Irak ja Iran) öljyn valtaamisesta.

Sotaa ei voitettu rikkaudella, kuten koululaisille valehdellaan, vaan raaka-aineilla ja energialla. Saksalla oli rautaa ja hiiltä, mutta öljy puuttui. Niin puuttui Englanniltakin, mutta BP ja Shell…

Polttoöljy muutti merisodan. Maavoimien nestemäisen polttoaineen tarve satakertaistui sodan alkuvuosina.

Asetin itselleni hölmön kysymyksen: miksi Englanti oli jokseenkin tuntematon maa ja outo kieli Suomessa vuoteen 1945? Tutkimus korostaa Suomen Ruotsin ja Saksan suhteita ja mutkikkaita välejä Venäjän keisarikuntaan. Tutkimus mielellään sivuuttaa sen, että keisarikunta ei rynninyt länteen, ei oikeastaan Suomeenkaan, mutta sitäkin voimakkaammin itään ja etelään, ja etelässä oli muun muassa öljyä.

Käännekohta oli Krimin sota, jolla Englanti ja Ranska rakensivat itselleen kilpailijat, Venäjän ja Saksan.

Kysymys Englannin pimennosta tuntuu aiheelliselta, kun ajattelee, että skotit (Finlayson) toivat maahamme oikean teollisuuden ja Englanti osti sitten metsäteollisuuden tuotteet. Tuntuu myös siltä, että itsenäisyyden aikana kirjan- ja lehdenkustantajat olivat maan ainoat englantilaismieliset, siis esimerkiksi Erkot ja Reenpäät.

Suhteet Yhdysvaltoihin paisuivat valtaviksi maastamuuton vuosikymmeninä 1800- ja 1900-lukujen taitteessa, mutta tiettävästi suhteita rahamaailmaan ja valtioon ei käytännössä ollut.

Vielä sotien välisenä aikana jopa luonnontieteet, joissa Englanti oli vahva, jäivät meillä vähälle – esimerkiksi ydinfysiikka ja elektroniikka. Niitä ei juuri matkustettu opiskelemaan. Tietysti oli poikkeuksia, kuten Edward Westermarck. Sitä vastoin Saksa oli lääkäreille, insinööreille ja papeille viimeistään väitöskirjavaiheessa välttämättömyys, ja Ranska oli maa, jossa tulevat edelläkävijät kävivät opettelemassa rautarakentamista ja betonin käyttöä.

Se Englannin merkitys on lähes pysyvä, valtava vaikutus mielikuvituksen maailmaan.

Robinson Crusoe (1719) oli ennen pitkää maailman tunnetuin kuviteltu henkilö, jolla kyllä oli esikuva. Itse tarina on kuitenkin taattua pötyä, eikä se ole koskaan lakannut kiehtomasta.

Sen hinauksessa tuli merirosvoromaani ja sitten meritarinat. ”Aarresaari” oli vuosisatansa vaikuttavia romaaneja, ja sen kirjoittaja, skotti R.L. Stevenson malli monilemulle.

Englannissa keksittyjen kuviteltujen sankareiden luettelo on hyvin vaikuttava: Sherlock Holmes ja Hercule Poirot, James Bond, Harry Potter. Tolkienin maailma ja hiukan fiinimmässä sarjassa Ihmemaan Liisa ja Nalle Puh ja hiukan vähemmän kuuluisina Kiplingin Kim, Peter Pan ja Maija Poppanen.

Jopa Chaplin ja Stan Laurel olivat brittejä, ja amerikkalainen mykkäfarssi on paljosta velkaa englantilaiselle varieteeteatterille.

Hiukan toisella linjalla mielikuvitusmaailman tuotteistamisessa uranuurtaja oli Charles Dickens, jonka tiukka kilpailija oli ranskalainen Dumas ja seuraaja amerikkalainen Mark Twain. Seuraavan vuosisadan hallitsija oli Agatha Christie.

Hyvin yllättävästi Trollopen, Thackerayn, Jane Austenin ja sisarusten Bronte luoma herraskartanoviihde on kokenut valtavan nousun englantilaisen television muokkaamana, etulinjassa Downton Abbey. Nyt tulevat kirjallisesti todella jumalattoman hyvä Jane Austen ja samanaikaisesti Tolstoin Sota ja rauha.

Talous-ja sotilashistoriallisesti Ison Britannian oli määrä olla loppuun kulunut menneisyyden muisto viimeistään 1914 tai 1918. Koko käsite ”viihde” tuntuu liittyvän melkein yksinomaan Yhdysvaltoihin, joka varmasti on viihdeteollisuuden kotimaa.

Silti kävi niin, että poprock lävisti maailman nimenomaan Englannista käsin. Nuorison suosimaa musiikkia on ollut aina, mutta The Beatles muutti keskiluokan maun.

Englantilaisten uusin sensaatiomaisen menestynyt tuote on BBC Nature, luonto-ohjelmat. Ne ovat tieteellisesti pitäviä mutta epätieteellisiä. Katseenvangitsijat hengen salpaajat on taitavasti istutettu kokonaisuuteen, joka on aina kerronnallinen. Tuotteen nerokkuus on sen kansainvälisyys. Se kelpaa kaikkialle. Sitä myydään valtavasti, ja lukuisat jäljitelmät, joita tehdään myös Suomessa, osoittavat miten vaikea tuo tuote on.

Yksi maailman kuuluisimpiin mielikuvitushahmoihin luettava ei kuulu brittien menestystarinaan, Tarzan. Edgar Rice Burroughsin luomus syntyi alemman luokan viihteeksi. Burroughs oli ensimmäinen korostamaan, että tienestiä etsiessään hän päätti kokeilla, miten huonon seikkailujutun hän onnistuisi kirjoittamaan.

Rudyard Kipling on varmaan oikeassa. Tarzan on todellisuudessa englantilainen aatelismies, joka on lapsena päätynyt eläinten kasvatettavaksi. Siinä on Englantia ja yleismaailmallista mytologiaa. Mutta menestys oli valtava, ja sen taustalla oli jo kuuluisa ”Villi länsi”, joka aluksi esitettiin oikeiden ihmisten (Buffalo Bill, Jesse James) epätosina seikkailuina. Ja pian intiaanijuttuja, jotka olivat velkaa myös James Fenimore Cooperille ja siten Rousseaulle, tehtailtiin menestyksellisesti mm. Saksassa (Karl May). Ja rinnalle nousivat riuskat luontojutut, joiden mestari oli Jack London.

18. elokuuta 2016

Autoillen




Kaksi tienvarren taloa kolmesta tunnettiin. Sen tuntemattoman kolmannen talon pihasta lykättiin täysikokoista ihmistä lastenvaunuissa maantielle. Käsi retkotti ja pää. Siihen aikaan sairaita ja vammaisia hoidettiin kotona ja kunnalliskotien asiakkaat kuljeskelivat kylillä.

Appiukko muisti Aitolahdella ja Teiskossa aina entisiä, leikkaamiaan potilaita ja ehdotti, että poiketaanpa kylään, kun niin kovasti kutsuivat. Anoppi, sairaanhoitaja, sanoi suu tiukkana viivana, että ei poiketa. Kompan mäessä kakkonen hyppäsi päältä tai tartuttiin löysään hiekkaan. Rover oli hieno auto mutta hyvin raskas. Luultavasti paremmille lääkäreille järjestettiin jostain autoja myös siihen aikaan, kun länsiautoja ei periaatteessa saanut. Packardit oli ajettu puhki sodassa. Valtio otti armeijan käyttöön hevosia ja autoja, ja tietysti ihmisiä. Aikanaan takaisin tulleiden kunto oli mitä sattui.

Isoisä oli kai kauppiaan ja rakentajan toimissaan ajellut oman ja lähipitäjien kaikki pienetkin tiet ja luetteli talojen ja asukkaiden nimiä. Jotkut nimet olivat tosi hienoja, kuten Kultalahti, tai jännittäviä, niin kuin Hautaketo. Kun kysyin jotain lahoavaa latoa, että mikä tuo on, isoisä keksi vastauksia, kuten ”Jukan tulitikkutehdas”.

Orpanani mainitsi, että tulitikkutehdas, siellä Kniivilän kylällä, on taas maalaismaisemaa niin että nurkkakivetkin ovat lahonneet.

Isä puolestaan hallitsi karttakuvan välirauhan ajan ilmavalokuvauksen perusteella ja muisti tienristeysten nimet muuten vain. Koska hänellä oli kärpäspaperimuisti, hän saattoi sanoa, kun risteyksen punainen tanko ja valkoiset kilvet vasta häämöttivät, että Kurejoki 17,8 tai että Rasinperä. Kun olen skannannut itselleni vanhat tiekartat ja karttakirjat, huomaan kauhukseni, että osaan itsekin tänäkin päivänä ulkoa näitä käytöstä jääneiden tai paikallisteiksi alennettujen väylien nimityksiä ja välimatkatietoja.

Toisaalta sitten elämä on ollut tältäkin osin sattumanvaraista. Olen tehnyt mielessäni luetteloa paikoista ja seuduista, joissa en ole käynyt. Lähtisin käymään Kuusjoella tai Kodisjärvellä, jos keksisin, mitä siellä tekisin.

Kauhavalla eksyin omalla kahdeksan vuoden koulutielläni sekä autolla että jalan mutta toisaalta muistin maitolaiturit, joita valitettavasti ei ollut enää olemassa. Pari viikkoa sitten tapasin Säästöpankin talon edessä toisen samanlaisen, joka tunnusti nöyrästi olevansa Kortesjärven Ylikylästä, ja minä sanoin kohteliaasti, että teillä on siellä komea osuusmeijeri ja että siitä vähän matkaa eteenpäin Kukkolan koskella meillä oli tapana pysähtyä ottamaan auton syylariin vettä. Koski, oikeastaan vain virtapaikka, oli mieluisa ja vilpas.

Kleemolan kylällä oli sekin yksi paikka, jossa maantie kulkee yhden pirtin kulman ympäri niin että kiikkustuolissa istuva mumma näki, oliko linja-auton kattotelineellä tavaraa, esimerkiksi päreitä tai tärpättiä.

Linja-auto oli Haldinin bussi, Kokkola – Seinäjoki. Vaasa – Virrat kävi kääntymässä Matkahuollon pihassa.

Vanha suomalainen kirkonkylä saattaa nykyisin olla neljä suljettua pankkia käytöstä jääneissä rakennuksissa – ne tuntee rumuudesta – ja yksi kahvila, joka on suljettu. Edistysmielisten osuuskauppaliikkeiden kohtalo on yleensä ollut kolkko. Ne tuntee ainakin katosta. Kai Kulutusosuuskuntien Keskusliitto tai itse OTK toimittivat piirustukset. Se olisi hauska tietää, kuka nerokas henkilö keksi eri maakuntiin reippaat, työväenhenkiset nimet. Helsingin Elantoa ei käsitetty yleiskielen sanaksi - ansaita elantonsa tms. Oli Tarmo, Mäki-Matti, Voima ja Varma ja Laaja. En äkkiä löydä enkä muista näistä kuin osan.

Syvätarkkuus puuttuu muistista. Muistan menneisyyden kuvia ja ne voivat olla yksityiskohtaisia. Joissakin tapauksissa onnistun palauttamaan mieleen kauppaliikkeen kyltissä olleen kolminumeroisen puhelinnumeron. Joskus muistan väärin. Joskus muisti unohtaa vaikkapa kokonaisen kansakoulun.

Vahva kaunokirjallisuuden tuki on havainto, että ihmisen mieli rakentaa kertomuksia. Kun tapaa harvakseltaan muinaisihmisiä ehkä hyvinkin pitkin aikojen takaa, voi käydä ilmi, että he muistavat sinut jostain tietystä asiasta tai tapauksista. Kauan sitten olen lakannut väittämästä vastaan. Nuo pikku tapaukset, joita nyt joskus kuulee, ovat joka peräisin kirjoista tai sitten muokkaantuneita sattumuksia, jotka ovat todellisuudessa tapahtuneet esimerkiksi veljelleni.

Taannoin kuulin, että minut oli lähetetty linja-autolle kotiin jälkivaatimuksella. Se oli veljeni ja hänen kaverinsa. Kovia poikia. Olivat saaneet päähänsä polkea pyörällä Laihialle. Lehmäjoella heidät oli laitettu paluubussiin. Fiksu kuljettaja. Olisivatko pojat olleet kymmenvuotiaita.

Kansakouluaatteen historiaan kuuluisi se tieto, että sotien jälkeen vähäisiinkin kuntiin rakennettiin samanaikaisesti kymmentä kyläkoulua, kun kakaroita oli kärrykuormittain.

Rintamamiestaloista on vaikeasti löydettävää kirjallisuutta, vaikka ilmiö oli Suomen rakennustaiteen historiassa yhtä sensaatiomainen massailmiö kuin keskiajan harmaakivikirkot.

Voin muuten vakuuttaa, että näitä nykyisin syystä arvostettuja taloja halveksittiin syvästi silloin aikoinaan, kun niitä rakennettiin pakon edessä paljon. Lähtölaukaus oli välirauha 1940 ja asialla olivat maan johtavat arkkitehdit ja koetalojen tehtiin Viipurin Tammisuolla Auramon betoniaseman paikkeilla.

Haluaisin nähdä tyypittelevän historian suomalaisista rakennuksista. Kirkonkylien varhaisen betonielementtikauden laatikot ja mineriittipinnat olisivat näyttävästi esillä. Ennen sotia valmistuneet osuuskaupat ja suojeluskunnan talot eli valkoinen funkis oli aidosti yllättävä muoti – tasakatot vain eivät oikein pitäneet. Kirkonkylien moskova-tyyppiset kerrostalot olisi ikuistttava.

Mansardikatto tuli Terijoen purettujen ja siirrettyjen huviloiden myötä 20-luvulla, ja rakennuksiin majoittui usein Osuuskassa tai vastaava, ja tietysti rakennustyyppi oli tuttu ruotsalaisvaikutteisista maalaiskartanoista.