Sivun näyttöjä yhteensä

16. lokakuuta 2017

Yhteistieto



Kimmoke on kommentista. Kommentoija sanoi asian paremmin kuin minä osaisin.

Keskustapuolueen ”koko Suomi asuttuna” on pirullinen ajatusvirhe. Seurauksista tulee pahat.

Se entinen järjestelmä, ett ihmiset asuivat enimmäkseen kylissä, johti yhteistietoon. Tutkijoiden mielestä ihmisen koko historia on lähtöisin leirinuotioilta. Yhdessä tekeminen ei riitä. Pitää näyttää myös ja selittää. Siksi vivahteikas kieli on niin tärkeä. Moni asia opitaan ennen kuin oppija on sen vertaa vapaa kapaloistaan että osaisi itse toistaa sanan.

Kielirasismi vilahtelee vielä ”Tuntemattomassa sotilaassa”. Todellisuudessa kielirasismia esiintyi 1970-luvulle asti. Monet karistivat murteellisuudet parissa viikossa tultuaan Helsinkiin töihin. Maalla annettiin selkään, jos tuntemattomalla oli helsinkiläinen nuotti puheessaan. Se tulkittiin leuhkuuden merkiksi, ja sitä se tietenkin myös oli.

Olen tuntenut ihmisiä, jotka Helsingissäkin osasivat paikantaa puhujan kadun tai korttelin tarkkuudella, juuri niin kuin ”My Fair Ladyn” professori Higgins. Rööperiläisen tietysti erotti Sörkan sälleistä kuka tahansa ja nämä puolestaan Etu-Töölön kasvateista, jotka puhuivat kuin Helsingin hovioikeus.

Yliopistoilla ja tutkimuslaitoksissa parhaat keksinnöt ja innovaatiot tehdään kahvinkeittimen luona seisoskeltaessa. Kahvinkeitin on tieteellisen luovuuden ydin.

Maaseutukulttuurin ja siis yhteistiedon ydin oli Osuuskauppa. Kaikki vähänkin tärkeä otettiin puheeksi tiskiin nojailtaessa. Siinä oli sellaiset metallikoukut, joihin oli tarkoitus unohtaa rukkaset. Joillakin naisilla oli kolmionmuotoisista nahkasuikaleista ommeltu ostoskassi.

Langenneet vekselit, Amerikan perinnöt, kadonneet kahvipannut, tietoimitukset, isättömät lapset ja isännättömät taloudet otettiin puheiksi, käsiteltiin ja ratkaistiin. Arvioitiin yhden papinvaalin ehdokkaista messunneen ammuvainaan nuotilla ja toisella oli ollut vibrato kuin lampaalla. Siinäpä alkoi olla kuulumisia yhdeksi kerraksi, kunhan vielä lapsille nisupullaa ja isännölle Jymy-tupakkaa toppa, kun se Ropeettari haiseekin niin pahalla, vaikka onkin oikean aatteen kessua sieltä isän ihmemailta.

Seutukuntien tuhoaminen käy joskus pelottavan nopeasti. Niiden kehittyminen ja lujittuminen voi kestää kymmenen tai tuhat vuotta.

Siksi esimerkiksi populismin tutkijoiden pitäisi ajatella asiaa kerran vielä. Jako ”meihin” ja ”korruptoituneeseen eliittiin” on vanha ja arvokas. Ei ole niin paatunutta mieltä, ettei sitä kirpaisisi, kun vettä viinana ostamaan harhautettu sanoo:” En olisi uskonut oman kylän miehestä…”

Näistä syistä sahatyöläiset ja tehtaaseen tulleet perustivat hädissään palokutia, lauluseuroja, raittiusyhdistyksiä tai vaikka työväenyhdistyksen. Pohjanmaalla myös painiseura kuului asiaan, ja mieskuoro, ja nuorisoseura, ja jääkäriliike, ja bingo.

Pelkään että tässä tarkoitettu pienyhteisö on jäänyt sekä käytännössä että lakeja säädettäessä muun luonnonsuojelun varjoon, ja se voi kuulkaa olla kohalokasta.



15. lokakuuta 2017

Kirjojen kirjoitusta

Epäily syntyi eilen. Mietin synkkänä, onko todella tunkeuduttava kaupungin keskustaan. Asiani oli oikeastaan pullo Kodin putkimiestä, mutta City-Marketissa oli kirja, jota ilman en arvellut voivani viettää viikonloppua, Häggmanin, Keskisarjan ja Kuisman ”1917”, kuvituksesta vastaamassa itse Jukka Kukkonen, joka siis taas tarkoittaa enimmäkseen ennen näkemättömiä, tasoltaan loistavia kuvia tarkasti ja täsmällisesti sivuille aseteltuina.

Kun katsoi Sittarin muita kirjoja, käsitin, että Bonnierilla on diili K-ryhmän kanssa. Erinomainen valikoima, ja siis paljon hyvää ja miellyttävää.

Ehkä maltan mieleni ja tilaan Juha Hurmeen uuden ja vanhoja kirjoja Adlibriksen (Bonnier) kautta. Hurme on niin hyvä, että olisi surullista olla kirjoittaja, esseisti tai muu kummallisuuksien keksijä. – Kai minä kesällä mainitsin tässä blogissa, miten mutkalle menin, kun eräässä suhteellisen suljetussa tilaisuudessa juttelin vuoroon Hurmeen ja Tuomari Nurmion kanssa.

Tietysti olen hankkimassa myös Häggmanin Kirjailijaliiton historiaa. Vähän pelästyin Hesarin arvostelua. Säikähdin että ei kai se nyt ole mennyt kertomaan totuutta. Onneksi ei, nähdäkseni.

Istuin usein juttelemassa Pirkko Pesolan kanssa Kirjailijaliiton huoneessa, jonka liitto tiettävästi sai testamentilla Jalmari Finneltä. Onneksi Liedekset eivät koskaan kutsuneet edes pistäytymään. Sain siksi toimia amanuenssina näkymättömissä, kun isäni puuhasi pystyy liiton asioita, jotka olivat kumossa milloin mistäkin syystä. Itsekin hätkähdin, kun Tekniikan Maailman päätoimittaja Rauno Toivonen oli liiton puheenjohtajana lyhyen ajan. Juuri oikea valinta.

Tuskin missään muussa maassa romaanikirjallisuus eli kuvitelma maasta ja kansasta alkaa yhtä demokraattisesti kuin Suomessa: Aleksis Kivi (jonka tekijänoikeudet Suomalaisen Kirjallisuuden Seura koetti järjestellä itselleen 20-luvulla. Sata vuotta ennen Linnaa kirjailija kykeni sijoittamaan lukijan yhdeksi joukosta, tuntemaan tunteet, kokemaan kiihkot, turvautumatta pilakuviin ”kansasta” (johon esimerkiksi Juhani Aho sortui vähän väliä).

Keskisarja huomauttaa historiantutkijoista, syystä, Yrjö-Koskinen ja hänen koulukuntansa oli Snellmanin asettamien askelmerkkien avulla tehnyt kansallisuudesta mahdollista, ja seuraavassa aallossa oli E.G. Palmen, kunnes pitkinä itsenäisyysvuosina alkoi Jalmari Jaakkola surullinen valtakausi, joka ei vain ottanut loppuakseen.

Historioitsijoiden keskeinen rooli oli vakiintunut Saksassa, Ranskassa ja Italiassa. Englannissa Macauley ja Carlyle kirjoittivat sepitelmät, jotka ovat tänäkin päivänä yleisesti hyväksytty totuus Englannin ja Amerikan varhaisvaiheesta. Samaa linjaa englannin kielen käyttäjänä oli Churchill, joka hänkin kirjoitti englantia puhuvien kansojen historian.

Onneksi nyt tuli keskelle juhlavuotta kirja, joka kilpailee kaiken Internetisä esitetyn kanssa. Ja pidän esitystavasta. ”Tavallisen ihmisen historia” on metodina upotettu muutamaan lauseeseen:” Juhlapuheet, uutiset ja kulkueet olivat sittenkin sivuseikka. Ainoastaan pikkuporukka heittäytyi niihin sielullaan ja ruumiillaan. Enemmistö kävi töissä, myymälöissä, torilla, kalassa, paimenessa, saunassa, tansseissa ja huussissa…”


Elokuvanäytännöt olivatkin vuoden 1917 Suomessa tupaten täynnä… Chaplinin eleitä ja ilmeitä jäljittelivät tuhannet tulevat punakaartilaiset ja suojeluskuntalaiset.

13. lokakuuta 2017

Ikäkulu



Vanhuudesta on kirjoitettu niin vähän ja keskimäärin niin huonosti, koska nuoret eivät osaa ja vanhat eivät viitsi.

”Voi helvetti kun täytyy olla näin vanha”, on repliikki, jonka olen monta kertaa lukenut kirjasta mutta jota en ole koskaan kuullut. Eilen tunsin pienen hetken kiusausta käydä kysymässä juuri tätä asiaa Donnerilta ja Tuomiojalta, jotka olivat kahden Kaapelitehtaan lavalla. Siitä olisi saanut napattua mennessään mikrofonin.

Muista tervehtijöistä etenkin Vapaavuori teki erinomaisen vaikutuksen. Täysin sujuva sekä ruumiillisesti että henkisesti.

Jos kuvittelen toisin päin, itse olisin vastannut tieteelliselle ja taiteelliselle juhlayleisölle kysymykseen vanhuuden tunnoista: vaihtoehto ei houkuttele.

Tämän jutun kuvassa vanhuutta edustaa tuo iso käärme, joka kiusaa uhripappia ja hänen apulaispoikiaan. Noin vanhuus toimii. Itsestään se ei pidä lukua, mutta nuoremmat se yrittää kuristaa.

Ominaisvärähtely muuttuu iän myötä. Paha ja vinoutunut ihminen muuttuu kahta kauheammaksi.

Olisiko siihen jokin syy, ettei julkisuus havaitse, että tämän hetken hengenvaarallinen pellepari, herrat Putin ja Trump, ovat kärsiviä dementikkoja. Putinilla tuo piirre näkee liikkkeiden – etenkin poliittisten liikkeiden –kohtalokkaana hidastumisena, ja nyt alkaa olla jo myöhäistä. Trump, 71 v., omasta puolestaan osoittaa monta kertaa viikossa kliinikkojen hyvin tuntemia oireita, kuten päättämättömyys ja ailahtelu, ja lisäksi hänen olemuksestaan huokuu, että pillerit ja purkit ovat menneet pahan kerran sekaisin.

Merkeliä (63 v.)ei voi panna samaan riviin, koska hänen toimintatapansa on hallintoneuvoston puheenjohtajan. Jos toimitusjohtaja alaisineen on hyvä, järjestelmä toimii mainiosti.

Paasikivi kauhistelee päiväkirjoissaan jatkuvasti, miten ”ukko” (Mannerheim) on aivan böbi. Heillähän oli 3 vuotta ikäeroa. Heitä kohtalokkaasti vanhempi Svinhufvud kävi jatkosodan aikana munaamassa itsensä Saksassa ehkä senkin harhan vallassa, että häntä kuunneltaisiin siellä, tai Suomessa.

Tämä ei ole turhaa puhetta, koska meillä on Suomessa esimerkki, joka on niin hyvä, ettei sitä ole vieläkään käytetty kunnolla, Kekkonen. Hän oli lopulta erotessaan 82-vuotias.

Tästä asiasta tiedän jotain. Henkisissä ja ruumiillisissa kyvyissä on vanhojen kesken vieläkin suurempia eroja kuin nuorten tai keski-ikäisten. Silti julistaisin periaatteellisena kannanottonani, että 67 vuotta on korkein järjellinen eläkeikä.


Paavit ja angloamerikkalaiset tuomarit ovat tunnettuja poikkeuksia. Ja kyllä se näkyykin. Vanhana lähimaailma on toinen kuin työikäisillä. Tuomareilla termissä ”yleinen oikeuskäsitys” paino on sanalla ”yleinen”. Esimeriksi minulla joka siirryin hovioikeudesta muihin tehtäviin noin 55-vuotiaana, ei ole enää vuosiin ollut aavistustakaan siitä, mitä ihmiset oikeasti ajattelevat. Siksi olen mielestäni sopiva henkilö kirjoittamaan myös tuosta. Niin muuten on Donnerkin, 11 vuotta minua vanhempi.