Sivun näyttöjä yhteensä

22. marraskuuta 2017

Kautta rantain



Nähdäkseni joku arvasikin. En lukisi uudestaan Nabokovin ”Lolitaa”. Feynmaniin liittyen: sillä on merkitytä, mitä toiset ajattelevat. Esimerkiksi joillakin fyysikoilla on tapana ajatella, että ne tahot, jotka eivät myönnä tavattoman suuria summia heidän tutkimushankkeisiinsa, ovat idiootteja, ja tuovat tämän käsityksensä myös esiin.

Media vouhottaa. Sitä se teki jo 1700-luvulla. Se on sen elinkeino. Totuuden vääristeleminen ei ehkä ole vaikutuksista pahin. Pahempaa on kansalaisten enemmistön arroganssi eli perusteeton omahyväisyys.  Taustalla on ajatus, että jos tuollaiset tyhmät ihmiset (esimerkiksi toimittajat) ovat tuolla kannalla, ei se voi olla tottakaan.

”Lolita” sisältää pedofiliaa, seksuaalista omavaltaisuutta ja kirjoittajan ylpeilyä siitä, ettei osaa edes hävetä.

On siinä kyllä myös ylpeyden aihetta. ”Kaunotar ja hirviö” on satujen tavallinen teema (Lumikki, Prinsessa Ruusunen jne.). Tytön aluksi itsetiedoton sielullinen kehitys aikuisuuteen on ollut sekä vilpillisen että vilpittömän mielenkiinnon kohde kirjallisuudessa, taiteessa ja uskonnossa. Silti - tai siksi – tuohon kehitykseen kajoaminen on mielestäni erittäin vakava asia.

”Lolitan” eräänlainen varhaisempi rinnakkaisteos on Thomas Mannin ”Kuolema Venetsiassa”.  En pidä teoksesta. Se tuo mieleen Venetsian kesällä: kypsyys mätänee, kaikkialla haisee, joka paikassa on ruuhkaa, Platon ja Nietzsche kummittelevat novellissa ja kaupungissa. Keväällä Venetsia on kaupunki, jossa ei voi eksyä. On oikeastaan yhdentekevää, missä olet, kunhan et ole Lidolla.

Vielä yksi ajankohdan puheenaihe, johon olin päättänyt olla puuttumatta, on naisten ahdistelu.

Tämä ei ole paikka esittää nimiä, mutta tiedän kyllä, millaista meno ennen oli. Nyt kai jotkut jatkavat sitä, jotkut, tyhmemmästä päästä.

Murrosikäisille pojille ennen jopa tyypillinen aivan varmasti haluttomien tyttöjen puristelu ja kouriminen meni useimmilta vähällä ohi. Asian hoiti viimeisään ensimmäinen tyttöystävä. Joillakin se hirtti kiinni. Muistan näitä tapauksia työelämästä. Joissakin tilanteissa ongelma oli luultavasti vahva henkinen häiriötila.

Ajattelen tilanteita, joissa arvostetussa asemassa oleva mies kourii toisten nähden hätääntynyttä juoksutyttöä. Vilpitöntä mielihyvää aiheutti miehillekin eräs kerta, kun tuo tuollainen ihme hiippari erehtyi henkilöstä ja tarttui ohi kulkevaa sihteeriä rinnoista. Tämä kiskaisi kengän jalastaan ja kopautti tunkeilijaa kengällä päähän niin että kuului kauas ja kohtelun kohteen ilmeestä päätellen myös sattui.

Vaikeasti tutkittavia ovat herrojen tiet.

Ajankohdan otsikkoasioista mielessäni on vie yksi kommentti, nyt tutkijoille. Kun uusimman Pisa-tutkimuksen mukaan tytöt ovat ongelmien ratkaisemisessa ja kaikissa kouluaineissa niin paljon parempia kuin pojat, selitys voi olla yksinkertainen.


Jospa sukupuolten tasa-arvoa kallistaa se, että miehet todella ovat keskimäärin tyhmempiä kuin naiset. Olen palvellut ikäni paviaaniurosten laidunmailla niin että puhun tässä kokemuksesta.

21. marraskuuta 2017

Olet väärässä


Yllättäen Petteri Pietikäinen ottaa mainiossa ”Hulluuden historiassaan” esiin Nobel-fyysikko Richard Feynmanin. Feynman oli omastakin mielestään ”curious character” eli ihme tyyppi.

Pitäisikö hankkia lapsenlapsille joululahjaksi jokin Feynmanin yleisölle osoitetuista kirjoista, kuten ”Mitä siitä mitä muut ajattelevat”.

Feynman joutui maailmansodan päätyttyä kutsuntoihin ja piruuttaan meni. Ensin yksi psykiatri ja sitten toinen psykiatri, vanhempi, totesivat kirjallisesti asianomaisen henkisesti vajaaksi (deficient), joten armeijalla ei ollut hänelle käyttöä.

Se tieto oli salainen, että hän oli osallistunut Los Alamosissa atomipommin suunnitteluun ja valmistumiseen ja hänen kvanttikenttädynamiikkansa oli avainasemassa. Se tieto näkyi papereista, että hän oli tohtori Princetonista, mutta tämä asia ei tehnyt lääkäreihin ainakaan myönteistä vaikutusta.

Niinpä Feynman siirtyi pikku hiljaa CalTechiin professoriksi, esitti polkuintegraalin, kirjoitti vasta nyt vanhentumassa olevan laajan fysiikan käsikirjan fyysikoille ja sai sen Nobelin. Hänen luentojaan on edelleen verkossa ja niitä on julkaistu DVD-levyinä. Joskus hän käytti bongo-rumpua havainnollistaakseen aaltoliikkeen ja pienhiukkasen kaksoisluonnetta- varistamalla riisiryynejä rummun kalvolle. Joskus hän innostui soittamaan rumpuja.

Suuri yleisö ihastui häneen, kun hän näytti ja selitti televisiolähetyksessä, miksi avaruussukkula Challenger räjähti. Viesti oli, että myös insinöörien itsepetoksella voisi olla rajansa, aivan samoin kuin tiivisterenkaan mahdollisuudella myötäillä äärimmäisiä lämpötilan muutoksia.

Ehkä ne joulun kirjat joutavat odottaa.

Uskomattoman hyvää opetusta on saatavilla käden ulottuvilla (ainakin jos ymmärrät englanta). YouTube on uskomaton runsauden sarvi. Esimerkiksi Feynmanilta on sekä parhaita paloja että todellista opetusta, jota seuraa tukka pystyssä. Katsojalle ei käy näin oikeastaan siksi, että asiat olisivat niin hurjia. Järkyttävää on, että joku osaa selittää, ja jaksaa tehdä sen.

Verkossa on ilmaisia tai melkein ilmaisia podcasting-luentoja niin että tulee miettineeksi, kannattaako yliopistolla todella istua. Tutkinnon muuten voi suorittaa vaativissakin aiheissa verkossa.

YouTube tai vastaava toteuttaa luonnostaan asian, joka on vaikea paikan päällä. Kaikkien ihmisten tarkkaavaisuus vaihtelee, mutta lainalaisuus on selvä. Ensimmäiset puoli tuntia tarkkaavaisuus on hyvä. Sitten alkaa oppimisella ja ymmärtämisellä mitaten alamäki.

Vanha ohje ei ole oikea. Sellaista toistellaan, että jos opiskelee (lukee tenttiin) kuin työmies, kahdeksan tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa, ei voi olla onnistumatta.


Kyllä voi. Ja tuo on muuten nykyisen työelämän ongelma. Tarvitaan todella hyvä opettaja. Sellainen osaa lyödä sinut juntasta kanveesiin juuri kun erehdyit luulemaan ymmärtäneesi. Se tekee hyvää. Ellei pollauta itkua.

20. marraskuuta 2017

Muistan huomisen



En erityisemmin pidä Vladimir Nabokovin kirjoista. Varmaan siksi, etten ole  varma, onko hän tarpeeksi hullu.

Vaikka hänen tuotantonsa tuntisi, epäily jää. Hänen teoksensa löytyvät olennaisin osin suomeksi. ”Speak, memory” on meillä ”Nabokov Nabokovista”. Monessa mielessä vaikean kirjailijan Suomen suosion takana on Juhani Jaskari, ensimmäisiä päätoimisia kääntäjiämme (sivuuttaen nyt ilmiön J.A. Hollo).

Nabokovilla on kaksi epäilyjä herättävää taustatekijää. Aivan selvästi hän oli älyllisesti harvinaisen lahjakas. Harvinaisen älykkäitä ihmisiä kannattaa varoa, koska useimmiten he ovat harvinaisen älykkäästi väärässä. Nabokov tosin jätti jälkeensä yksiselitteisiä todisteita, laatimiaan ja julkaistuja shakkitehtäviä. Olen ymmärtänyt että sellainen on todella vaikeaa, kun taas itse pelissä harjaantumisella ja tolkuttomalla muistilla on merkitystä. Hän muuten oli myös kansainvälisen tason perhostutkija eli lepideptorologi.

Toinen epäilyttävä seikka on hänen sukutaustansa. Isän suku oli luettu satoja vuosia Venäjän aatelin merkittävimpiin; äidin puolella oli vain kultakaivoksia ja miljonäärejä tavallisin aatelistaustoin. Puhumatta Saksasta Pariisin salongeissakin Nabokov ihmetteli tuttaviensa oppimattomuutta ja tietämättömyyttä. Äidinkieliä hänellä oli kolme, venäjä, ranska ja englanti.

Kun siis avaan tänään aamulla The Guardianin verkkosivun, sieltä kulttuuriosastossa tirkistelee tämän jutun kuvan (lähde Wikipedia) esittämä Nabokov. Nyrkkeilyhansikkaat kädessä. Hän opetti vielä USA:n professoriaikoinaan eri palkkiota vastaan myös sekä nyrkkeilyä että tennistä. Hänen kirjallisuuden opetuksestaan Cornellissa nauttinut juristiprofessori kertoi, että sitä tennistä käytiin katsomassa kaukaa. Nabokovilla tuntui olevan vähintään kolme paria käsiä kuin salaperäisellä jumal’olennolla, jollaisena hän tietenkin piti itseään, ja silmiään räpyttelemättä ja monta askelta kentällä ottamatta hän päihitti myös ammattilaisia.

The Guardian kertoo nyt julkaistusta Nabokovin unipäiväkirjasta, jossa on merkittäviä tieteellisiä oivalluksia. Unemme ennustavat tulevia tapahtumia. Aion siksi kiertää kaukaa nyrkkeilykintaat ja tennismailat, mikä ei ole edes vaikeaa.

En tullut eilen kirjoittaneeksi blogia. Aina kun panin silmäni kiinni kirjoittaakseni, nukahdin ja aloin nähdä unta Nabokovista. Tämä totesi muun muassa, ettei minkään muun maan kirjallisuudessa olla yhtä kiinnostuneita ihmisten nenistä kuin Venäjän. Tuon luettuaan ei enää koskaan katso sitä Gogolin perusmuotokuvaa entisen silmin. Nabokov ei kai tiennyt, että venäläiset tunsivat suomalaiset nenästä –vanha rehellinen pottunokka oli muka tsuhnan merkki, vaikka minun mielestäni Tolstoilla oli juuri sellainen.

Nähdäkseni Nabokov on yhtä oikeassa kuin inhoamansa S. Freud, joka piti unia toiveiden toteutumina. Tai oikeammassa. Freudin ”toive” tarkoittaa myös pelkoja ja edellyttää siis hänen selostamiensa torjunnan mekanismien käsittämistä ja hyväksymistä, mikä on paljon vaadittu.


Jos saattaa tuon Nabokovin muistelman käsiinne, älkää empikö. On vaikea edes keksiä vertauskohtaa kirkkaan kuulaalle proosalle. On hyvin vaikea löytää vastaavaa, muistelmaa jossa muistelija ei tunkeudu lukijan ja valonlähteen väliin, ylistystä muistamiselle, joka vasta tekee koetusta todellisen. Kuten kirjan alkuperäinen nimi osoittaa, ihminen ei osaa puhua, mutta muisti osaa. Se se osaakin!