Sivun näyttöjä yhteensä

19. tammikuuta 2018

Wideräng



Lars Widerängin ”Tähtikirkas” on luettu. En näe aihetta muuttaa ylistävää asennettani, jonka jo esitin, luettuani kirjasta alle puolet.

En erikoisesti pidä scifistä enkä fantasiasta. Pidän erikoisen paljon maagisesta realismista, jonka ensimmäisiä tai suurimpia nimiä eivät olleet Garcia Marquez tai Rushdie. Perustaja oli Bulgakov, ennen sotia.”Mestari ja Margarita” (ennen”Saatana saapuu Moskovaan”). Toisin sanoen johannes kastaja oli tässäkin Gogol.

”Dystopia” eli synkeä tulevaisuuskuva, kuten Orwellin ”1984” on mielestäni termi, jota ilmankin tullaan toimeen. Tietenkin ”Tähtikirkas” on ensimmäinen osa luvattua romanisarjaa Ruotsista nyt tai lähitulevaisuudesta, ja jättiläismäisistä katastrofeista, jotka muuttavat kaiken

Wideräng saattaa tavoitella uuden Stieg Larssonin asemaa. Molemmilla on sama amerikkalaisen bestsellerin rakenne ja samoja aineksia, kuten murhia ja tietotekniikkaa.

Mielestäni sekä viihteen puolelle luokitellun että taideromaanin kirjoittajan tärkein työkalu on taikasauva. Yksi heilautus, kukaties loitsusanat, ja kuvat alkavat kulkea ja ihmiset elää.

Tämän takia olen kirjoittanut kieli keskellä suuta kehuja Ilkka Remeksestä, jonka kirjat ovat hyviä ja jännittäviä, mutta eivät erikoisen. Häneltä näet puuttuu taikasauva. Hänen henkilönsä ovat kuin paperimassasta taitamattomasti tehtyjä.

Että ymmärtäisitte tarkoitukseni: Waltari. Kerran toisensa jälkeen luettuinakin hänen historiallisista järkäleistään viisi ottaa hallinnan ja vauhdittaa lukijan mieltä. Lukijaa ei edes häiritse monien henkilöhahmojen toistuminen teoksesta toiseen – kuviona ”ohukainen ja paksukainen” on yhtä vanha kuin romaani – Don Quijote ja Sancho Panza, eli hullu joka luulee itseään viisaaksi ja viisas joka ainakin väittää olevansa tyhmä.

Wideräng kuvaa tekoälyn (AI) sijaan tieto- ja tietoliikenteen kapinaa. Aivan yllättäen kaikki elektroniikkaa sisältävä lakkaa toimimasta eli esimerkiksi valaistus, lämmitys, vesi ja sitten tekoaltaat ja ydinvoimalat.

Tarinan kuljetus osoittaa hyvää perehtyneisyyttä nanopartikkeleiden (lähinnä nanokoneiden) sielunelämään. Kirjoittaja tunnetaan blogistaan ja sen kautta suuresta mielenkiinnostaan armeijoihin ja asejärjestelmiin ja taloudellisiin kysymyksiin, kuten asuntojen hintoihin ja kotitalouksien velkaantumiseen.

Hän todella tarvitsi romaanin raamit kuvatakseen tshehovilaista teemaa, nimittäin ihmisyyden ohuutta. Pane suuri ihmisystävä ja humanisti syksyllä asumaan kevyeen telttaan ja pidä häntä samalla liian vähällä ravinnolla ja täysin riittämättömällä vedellä. Lyhyen ajan kuluttua teltassa on tunnoton tappaja tai ainakin henkilö, joka vihaa kaikkea ja kaikkia – ellei ole sitten kuolla kupsahtanut ensimmäiseen koettelemukseen, mikä onkin humanistin keskeinen ongelma.

Tämän kirjoituksen kuva on Widerängin päivän blogista (Cornucopia  - cornucopia.cornubot.se) ja kuvateksti voisi olla tästä romaanista, ”puolustusvoimien kyky tukea yhteiskuntaa ei alkuunkaan jää aseisiin ja ampumiseen”.



18. tammikuuta 2018

Herraviha



Elinaikanani eli sotien jälkeen herraviha on haihtunut, ainakin merkittävästi.

Jos tuon saman asian sanoisi mutkikkaammin, yhteiskunta on keskiluokkaistunut. Se ei ole hyvä ilmaisu, koska keskiluokan voi ymmärtää niin monella tavalla. Luennolla riittää, että sanoo keskiluokan alarajan olevan yksin asuvalle kahden tonnin korvilla, brutto, ja lisää että palkansaajien mediaanitulo kuukaudessa on siinä kolme.

Sanan sotkuisuutta voi tähdentää sanomalla, että lapsia ja eläkeläisiä on vaikea sijoittaa mihinkään tulojen mukaan.

Kyllösen vaalitilaisuuden yhteydessä kajahti yleisöstä ”herrat kyykyyn”. Ilahduin kovasti ja kyykistyin heti, koska olen herra.

Herravihalla ja työväenliikkeellä ei ole juurikaan tekemistä toistensa kanssa. Yhteisen kansan epäluulo ja viha heroja kohtaan on ikiaikaista ja lisäksi täysin aiheellista. Työväenliike tukeutui siihen, kun kuulijoissa oli ennen paljon sellaisia, jotka eivät olleet kuulleetkaan mistään kapitalisteista ja sellaisia, joille ”porvari” tarkoitti kauppiasta, myös osuuskaupanhoitajaa.

Sekä Suomen että Ruotsin historioissa mainitaan usein, että saksasta tai jopa venäjästä käännetty ”työläiset ja talonpojat” aiheutti hämmennystä. ”Talonpojan” ymmärrettiin usein tarkoittavan samaa kuin ”talollinen”. Lapsuusvuosinani kylällä polkupyöräili muutamakin talonpoika, joilla oli yli kaksisataa hehtaaria viljeltyä, tuhat metsää ja 40 essiiriä navetassa. Uuden virkakielen nimikkeen ”maanviljelijä” alapuolella oli ”palstatilallinen”, joka tarkoitti suunnilleen samaa kuin (vennamolainen) ”pienviljelijä”.

Tuolla lahjakkuudella ja yleisesti hyvillä hoksottimilla Kyllönen voisi olla tässä vaiheessa esimerkiksi apteekkari. Juuri siksi olisi mielenkiintoista päästä kysymään häneltä, mitä mieltä hän on Kalle Päätalosta. Päätaloa moitittiin joko oikean aatteen tai yleisemmin yhteiskunnallisen näkökulman puuttumisesta. Kukaan ei ole moittinut vähäosaisten sivuuttamisesta.

Sitä vastoin Päätalo on kuvannut luullakseni paremmin kuin kukaan herraksi muuttumisen saatanallisuuden. Kun hän tekee sen virheen, että palaa koulun käyneenä rakennusmestarina kotikuntaansa, kukaan ei osaa suhtautua häneen, eivät edes entiset rippikoulukaverit. Jopa oppi-isä Jakki ottaa välimatkaa, ja se on katkeraa.

Kun menestys iskee, uittojoelta ja parkkauslanssilta tutut laskevat, että hän on miljonääri, joka voi ostaa vaikka lentokoneen. Tietysti kaverit laskevat paperossilaatikon kanteen tulot kirjan kappalehinta kertaa painos.

Lukijalle nykyisin aika virheellinen päässälaskusääntö: myytyjen kappaleiden yhteishinta miinus alv jaettuna kuudella. Ja siitä menee tietenkin sitten vero. Blogikirjaani myytiin tuhat kappaletta. Alvin jälkeen sain siis noin 3 euroa kappaleelta eli kolme tonnia. Vaikka menekki oli suurenmoisen hyvä tänä vaikeana aikana, luulen käyttäneeni juttujen ja kommenttien valikointiin ja sijoitteluun ainakin kahden kuukauden työajan, kahdeksan tuntia päivässä, ottamatta nyt huomioon itse tekstien kirjoittamista.


Nyt olen noussut kyykystä. Kirjoja julkaisemalla ei herraksi pääse. Eikä varsinkaan blogeilla.

17. tammikuuta 2018

Naapurihistoriasta



Tänään en viitsi katsoa presidenttihaastattelua. Eivät ne kuitenkaan kysy Kyllöseltä, miksi monet kommunistitaustaiset ihmiset ovat niin ahkeria ymmärtämään Putinia ja Venäjää. Käsittääkseni näiden toiminnassa ei ole mitään yhtäläisyyttä vasemmistoliiton kanssa. En liioin odota, että Kyllönen sanoisi heidän suvussaan veikatun vanhastaan väärää hevosta, jolla tarkoitan Neuvostoliiton mallista sosialismia.

Se lienee yleisesti tunnettua, että etenkin Neuvostoliitto ja Hitlerin Saksa petkuttivat määrätietoisesti ja taitavasti myös lännestä tulleita vierailijoita. Muistan elävästi sen Poika Tuomisen maininnan kiertokäynnistä onnellisissa kolhooseissa. Jossain hän oli piirtänyt sormella komean peilin pölyyn nimikirjaimet. Päivien kuluttua seuraavassa onnellisessa kolhoosissa, jonka senkin piti todistaa neuvostojärjestelmän ylivoimaisuutta, oli samanlainen sali, samanlainen peili ja samat pölyyn piirretyt nimikirjaimet.

Ingmar Bergmanilla on muistelma (teoksessa ’Laterna Magica’) keskenkasvuisena tehdystä Saksan matkasta 30-luvulla ja etenkin siitä innostuksesta, jota natsit nuorisojärjestöineen nostattivat. Nyt maailma muuttuu! Suomessa muuten Olavi Paavolaisen kuvauksia viimeisten rauhanvuosien Saksasta ei kaikin ajoin ymmärretä. Ilmiöllä ei ole selvää nimeä, mutta se ei ole sairaalloinen. On ihmisiä, jotka itkevät vuolaasti hautajaisissa tietämättä, kuka on kuollut. En ole varma, onko suuri kyky vastustaa tilaisuuksien tunnelmia hyvä merkki ihmisestä.

Olin hyvilläni, kun joku kirjoitti lehdessä, että ihmisen – ihmisten – kuunteleminen on vaikea taito, jossa voi edistyä harjoittelemalla. Joissakin tilanteissa, kuten psykiatrin puheilla tai poliisikuulustelussa, ammattilainen saattaa olla niin hyvä, että hän huomaa nopeasti, mitä puhutettava ei sano.

Kukaan ei ole eri mieltä siitä, että yliopistoissa asti vaikuttava jako yleiseen historiaan ja Suomen historiaan on ongelmallinen. Minusta se on vahingollinen.

En tiedä keinoa, jolla tuota asiaa voisi parantaa, mutta kolmen naapurikansan historian vieraus vaikuttaa pahasti käsityksiimme oman maan menneisyydestä.

Viron historia on melkein kaikille vieras, mutta niin on myös Ruotsin historia ainakin vuodesta 1809 ja Venäjän ja Neuvostoliiton historia.
Anekdoottina kelpaa tosi tieto, että Eisensteinin ’Lokakuu’ –elokuvan kuvauksissa Talvipalatsin valtausta kuvattaessa kuoli ja vammautui enemmän ihmisiä kuin itse valtauksessa 10 vuotta aikaisemmin. Harva jaksaa kuunnella jatkoa, joka olisi tieto bolshevikkien vallankaappauksen eli lokakuun vallankumouksen tyrmistyttävästä nopeudesta ja verettömyydestä. Edellinen eli maaliskuun vallankumous oli lakaissut pois poliisin ja välttämättömän osan armeijaa.

Miksi samanlainen ongelma koskee Ruotsia, se on paljon vaikeampi kysymys. Miksi Ruotsissa ei tapahtunut sotien välisenä aikana vallankumousta eikä mainittavia mellakoita (paitsi Ådalen, jossa oli puolin ja toisin mukana paljon hölmöilyä). Maassa oli merkittävä työväenliike ja erittäin kiivas suurtalonpoikien puolue, erittäin taantumuksellinen yläluokka ja periaatteellisestikin syvästi saksalaismielien hovi. Jopa armeijan sisällä oli salainen armeija (Munck af Fulkila).


En luennoi tässä Ruotsin historiaa. Totean vain, että Paasikivi oli itsekin sitä mieltä, että hän epäonnistui Suomen lähettiläänä Tukholmassa Talvisotaa edeltäneinä vuosina ja että Ruotsin demarijohto suhtautui Paasikiveen ja hänen kaltaisiinsa – ehkä Mannerheimiinkin – milloin kielteisesti, milloin pilkallisesti.