Sivun näyttöjä yhteensä

24. syyskuuta 2017

Vuoden kirja



En ole nähnyt parempaa kuvateosta Lapista kuin tämä Matti Melan aivan uusi ”Pohjoinen maisema” (ISBN 978-952-93-8594-2).

Kirja näyttäisi olevan omakustanne. En ihmettelisi, jos useakin kustannusliike olisi ilmoittanut, että emmehän me enää julkaise tällaista, kun teos näyttää olevan sekä erittäin kaunis että hyvä.

Voi olla, että kirjakauppa joutuisi ainakin haeskelemaan tätä kirjaa. Itse ostin sen Adlibriksestä. Maksoi vähän ylineljäkymppiä ja tuli heti.

Esipuheessa kerrotaan, miten maisemasta kiinnostunut kuvaa. Ensin kuljetaan 35 vuotta erämaissa. Kuvan ottamiseen saattaa mennä päivä, viikko tai kymmenen vuotta. Muuten ei tule näköistä.

Suurin osa näistä kuvista vastaa kysymykseen, mitä minä silloin näen kun en näe mitään.

Eräänkin kuvan alla mainitaan, että kun suuren suon kuvaaminen on niin vaikeaa, loka-marraskuu on hyvä ajatus, koska silloin suo on useimmiiten jäässä, että kestää kulkea, eikä lunta ole liikaa. Poikkeuksia on, mutta kaksi metriä puuterilunta on tekemätön paikka sekä ihmiselle että elukalle. Lumikengillä ei ole tullut kokeilluksi –sanovat että Kanadassa lumen konsistenssi on alkutalvesta erilainen kuin meillä.

Kirjoittaja ei viittaa kuuluisiin esikuviin, mutta kyllä yli kaksisataa vuotta on tiedetty, että maisema on joka päivä erilainen ja joskus muutos tapahtuu puolen tunnin tai kymmenen minuutin välein.

Itse käsitin tämän Los Angelesissa ja New Yorkissa. Ne rikkovat talojakin ja rakentavat uusia torjuakseen yksitoikkoisuutta ja samanlaisuutta. Kaliforniassa pahinta on vuodenaikojen puuttuminen. Valo ja jopa valokulma on käytännössä aina jokseenkin sama.

Jos joku epäilisi, kyllä meillä on Lapin luonnossa sellainen monipuolisuus, että maapallolla ei ole toista. Tarkoitan siis ”kohtuullisen helposti tavoitettavissa”. Tietysti maapallolla on maapallo, emmekä tiedä muusta paljon, mutta Oulujoelta ajaa hirvittävästi yrittämättä Utsjoelle tai Enontekiölle. Valtatieltä pikkuteille siirryttyä huimat kohteet ovat useimmiten vain muutaman vuorokauden kävelymatkan päässä. Erätaitoja on ja jopa autiomajoja niin ettei vaeltamisessa esimerkiksi Kemihaaralta Saariselän yli Lutolle ole erikoisempaa kehumista, ja Länsi-Lapissa Ylläs – Pallas – Ounas on helppo ja kaunis reitti.

Matkan varrella on tapahtunut yhtä ja toista, mutta suurin osa Suomen Lappia on siis maailman vanhinta pinnassa olevaa maisemaa, jotain kaksi tuhatta miljoonaa vuotta. Matkailumainosten ”jääkauden uurtamat” kalliokurut ovat ainakin 50 miljoonaa vuotta vanhoja. Jääkausi loppui viimeksi kymmenen tuhatta vuotta sitten.


Suunnilleen nykyisellään näkymät ovat olleet muutamia tuhansia vuosia, jos siis käännetään selkä maanteille ja säännöstelyaltaille. Ja mediassa joskus kiivaastikin esiintyvä alkuperäisväestö on harjoittanut poronhoitoa viisisataa, ehkä vain kolmesataa, paikoin 150 vuotta. Vanhan kansan lohenpurijat on sitten asia erikseen. Hylkeen syöjiä ei enää ole.

23. syyskuuta 2017

Vaikeatajuinen kirjoitus



Aina siellä on joku valppaana. Tarkoitan teitä, lukijat.

”Kaatuvan puun ääni” lienee suosittu zen-vitsi ympäri maailman. Kuuluuko mitään ääntä, ellei ole ketään kuulemassa?

Eräässäkin vaiheessa luin kaikki käsiini saamani zen-koanit ja merkittävän osan englannin- ja saksankielistä alan kirjallisuutta. Saksa oli tärkeä, koska Herrigelin ”Zen ja jousella ampumisen taito” oli kirjoitettu tuolla kielellä, ja onnekkaiden sattumusten ansiosta se saatiin suomeksi. Myöhemmin olen ottanut selvän, että tuo kirja on samanlainen kuin melkein kaikki kiinasta ja japanista käännetty vanhempi runous – kääntäjän käsitys asiasta ja siis ehkä hyvinkin kaukana alkuperäisestä.

Mutta suomensin eri lähteistä näitä tarinoita ja ne julkaistiin nimellä ”Pyhä kilpikonna laahaa häntäänsä”. Niitä muuten voisi julkaista tässä blogissa. Mielestäni ne ovat harmittomia anekdootteja, joihin sisältyy joskus pieni yllätys.

Mutta lahkolaisuus on suosittu aate, ja edelleen on paljon muun muassa amerikkalaisia, jotka ovat omasta mielestään tajunneet buddhalaisuuden ”aidon” olemuksen, tai taolaisuuden. Ja sitten he ovat kovasti prötevää.

Jos tunnustamme, että kvanttikenttäteoria on vaikeatajuinen eli siis kohdittain mahdoton tajuta, saamme luvan sanoa, että tuo ennen kaikkea molekyyliä, atomia ja sen ainesosia pienemmän maailman fysikaalinen teoria toimii siitä huolimatta sekä paperilla että etenkin käytännössä. Puhe on siis näistä kaksoirakokokeista ja laajemmin myös epätarkkuusperiaatteesta. Unohtaa ei sovi myöskään onnetonta Schrödingerin kissaa, joka on samanaikaisesti sekä elossa että kuollut (superpositio).

Kaatuvan puun ääni kuuluu, vaikkei ole ketään kuulemassa.

Kaksi tuhatta vuotta kärvisteltiin muun muassa Zenonin paradoksin kanssa (Akilleus ja kilpikonna), kunnes sitten kehitettiin differentiaalilaskenta, ja ongelma katosi. Jos paikalla ei ole yhtään matemaatikkoa, sanon itse, että vaikkei 10 metriä sekunnissa juokseva urho näytä koskaan ohittavan 10 senttimetriä sekunnissa etumatkalta maalia kohti kipittävää kilpikonnaa, syy on vain se, ettei ohituskohta ole lukujanalla rationaaliluku.

Äänen aistiminen selvitettiin vasta hiljan, ja hajun tunnistaminen on parhaillaan työn alla. Syvempi ongelma on siis se, mitä kaikkea tapahtuu, kun elimen kohtaava molekyyli laukaisee ihmisen hermostossa sähkökemiallisen reaktion. Molekyylin muoto ei ole ratkaisu. Ja ilman molekyylien ylimääräinen vipatus ei edellytä kuulijaa.

Ellei satu olemaan populisti, voi viedä metsään nauhurin tai videokameran, joka käynnistyy ääniherätteestä. Kun tämän toistaa muutamiakin kertoja, voi päätellä induktiivisesti, että kylä siellä rytisee. Jotkut eivät ole aina hyväksyvinään induktiivista päättelyä. Mutta äskenkin aurinko nousi, kuten olin epäillytkin, vaikka ei se ollut varmaa etukäteen.


Turingin testin iso ongelma ei ole tekoäly eli kone, jota ei ”keskustelussa” eli viestienvaihdossa erottaisi ihmisestä. Ongelma on ihminen, jonka erottaminen pohjaltaan empiiristen sääntöjen tai sellaisiksi luultujen ohjeiden käyttämästä koneesta osoittautuu yhäongelmallisemmaksi.

22. syyskuuta 2017

Mankeli



Kirjailija Henning Mankellin sukunimi ei tarkoita mankelia. Ennen saattoi nähdä kaupunkitalon pihassa emaljikyltin ”mankeli – mangel”.  Se oli samaa näköä ja kokoa kuin ”talonmies – gårdskarl”.

Jos jossain kirpputorilla myytyisiin näitä hyödyllisiä kapineita, ostaisin sen junissa ja II luokan odotussaleissa nähdyn ”Spotta ej på golfvet – Ei saa sylkeä lattialle”.

Ja ilmoitan toimineeni mankelin pyörittäjänä. Kerran jäi sormikin väliin. Siihen aikaan oli muotia, että ainakin eteisissä ja väliköissä haisi homeelta. Hirret tai lankut olivat yltä päältä homeessa. Kansanterveyttä ei ollut vielä keksitty. Toisaalta se pajatsoon naulattu kyltti oli maalattua peltiä. Sanonta oli yleinen. Jos putosi puukko jokeen tai hohtimet kaivoon, sanottiin että ”meni niin kuin kansanterveydelle”.

Kuvan tähän kirjoitukseen hain muistoksi siitä, etten edelleenkään ihan ymmärrä, miksi ihmisen sanotaan heittäneen veivinsä. Olisiko ennen ollut niin pahapäisiä automiehiä, että paiskoivat kampia pitkin metsiä, kun kone ei käynnistynyt eikä edes luvannut?

Valokuvaa ei ole, mutta joku toinenkin saattaa muistaa, kun perämoottori käynnistettiin – yritettiin käynnistää – kiertämällä vauhtipyörän ympärille pyykkinarun pätkä, jonka päässä oli palikka ja toisessa päässä solmu. Se oli kodikas näky, kun koko veneen kyydissä oleva perhe kumartui väistämään sitä köyttä, ja isä Johnsonin ääressä yritti olla kiroilematta lasten kuullen.

Tosimiehillä oli keskimoottori, Viku. Muistan lämpimästi sen moottorin tavattoman verkkaisen putkutuksen, joka kantautui varhain aamulla selkävesiltä. Sitten tuli Evinrude ja jopa Tohatsu ja todellakin käynnistysmoottori.

Maalaiskunnan tuttuun konekantaan kuului tietysti separaattori. Yksi poika nyyhki poliisille, että se toinen poika, joka räpisteli jo esivallan hyppysissä, oli lyönyt häntä separaattorin veivillä niin että otsassa luki edelleen ”Alfa Laval”.

Linnan ”Mustan rakkauden” lopussa on pelottava ja todenmakuinen kohtaus, jossa tyttö lyö ahdistelijaansa ohimoon liedeltä käteensä sattuneella silitysraudalla.

Niitä oli ainakin kahta lajia, kokometallisia ja sellaisia, joihin voi laittaa uunissa lämmitettyjä kiviä koteloon. Olen oikein muistavinani, millainen kevennys sähkösilitysrauta oli, kun niitä alkoi näkyä kaupoissa. Vanha käytäntö oli ollut, että raskaat ja ikävät työt oli taloudessa jätetty naisille.  Muuan vasta joitakin vuosia sitten kuollut muisteli, että kun heille rakennettiin asumukseksi omaa taloa, vesijohtoja ei säästäväisyyssyistä vedetty, ja lisäperustelu oli, että kyllä naiset jaksavat kantaa sen kymmenen – kaksikymmentä sangollista kauempaa naapurin kaivosta, mikä päivän kuluessa tarvittiin.

En muista liioin nähneeni räätälin saksia vuosikymmeniin, Ne olivat niin isot ja jäykät, ettei heikkovoimaisesta ollut käyttämään niitä. Mutta väittäisin että Helsingissä oli Esplanadilla vielä suhteellisen hiljan kangaskauppa, jossa kangasta myytiin suoraan pakasta.


Ja siihen toimeen tarvittiin kyynärkeppi, puinen mittatanko. Ja vanha esimerkki siitä, miten etsivä aseen löytää, oli puntari, koukulla ja liikkuvalla kahvalla varustettu koje, joita niitäkin näki kauppatoreilla taannoin, kalakauppiailla kumminkin.