Sivun näyttöjä yhteensä

21. tammikuuta 2017

Yö ja usva



Tänään tulee päivällä Ylen Teemalta Resnais’n vanha puolituntinen dokumentti ”Yö ja usva” ja illalla ohjelmaa Claude Lanzmanista.
Lanzmanin laaja, juutalaisten kansanmurhaa etenkin hengissä selvinneiden haastatteluin kuvaava ”Shoah” herätti 1980-luvulla erittäin suurta huomiota ja sai paljon palkintoja.
Ranskassa Lanzman herätti aiheellisen huonon omantunnon. Kun hän julkaisi omaelämäkertansa, siitä löydettiin ”väärennöksiä”, jotka näyttävät olevan useinkin kysymyksiä korostuksista ja tietoja siitä, kuka on kulloinkin vokotellut ketäkin.
Ranskassa Vichy-hallinnon miliisi keräsi kansallisen oikeiston avulla erittäin suuren määrän juutalaisia, jotka kuljetettiin leireille ja surmattiin siellä. Keskustelu ja selvittelyt asian johdosta olivat rauhanteon jälkeen 1945 lyhyesti sanottuna sekavia, ja ainakin ulkomaalainen (siis esimerkiksi minä) jää sen käsityksen valtaan, että myös Ranskassa pikkutekijöitä metsästettiin mutta suurrikollisia palkittiin ja erittäin moni onnistui vaikenemaan menneisyydestään.
Onko kukaan kysynyt Donald Trumpilta (kansallinen etu – ”America first”), eikö olisi halvempaa tappaa meksikolaiset ja muut huonommat ihmiset kuin rakennella muureja ja kuljettaa heitä sinne tänne. Armeijassakin varmaan ilahduttaisiin, kun ampumaleireillä voisi käyttää liikkuvia maaleja.
Suomessa kansallismielisin aines puhuu historiasta hyvin vähän ja harmittelee, että joku toinen puhuu. Mutta Trumpin puheet ovat vanhaa eurooppalaista perua, ja sitten taas toisaalta yksi kovakouraisimmista maista suhtautumisessaan väärää perua oleviin tai väärin ajatteleviin ihmisiin on Israel.
Joskus kestää vain tuokion palata nyrkkivallan aikakauteen. Ihmisten lisäksi valtiot taantuvat vuodessa sata vuotta noin vain.
Älkää katsoko illan dokumenttielokuvia.
Minä katsoin ”Yön ja usvan” ensimmäisen kerran, kun se oli uusi. Siihen aikaan levitettiin lähinnä neuvostoliittolaisia dokumentteja Saksan rikoksista. Ne olivat Putin-tyyppistä yksipuolistamista, myös Rommin ”Arkipäivän fasismi”. Kun tarjolla ei ollut mitään tietoja Neuvostoliitossa tehdyistä kansanmurhista, suuhun jäi ikävä maku.
Lanzmanin ”Shoahin” sain hankituksi tekijänoikeutta ajatellen hiukan arveluttavin keinoin briteistä kotiäänitteenä (VHS). Pena Pajukallio kopioi sen minua varten. Maksullista versiota ei ollut saatavilla.
Tänäkään päivänä Venäjällä ei mainita, että yhteiskunnan toimimattomuus liittyy liian monien miljoonien murhaamiseen ja menehtymiseen. Isossa Britanniassa taas myönnetään, että imperiumin kohtalo ratkaistiin yhtenä päivänä Sommen taistelussa 1915. Englanti onnistui siinä missä Robespierre epäonnistui, tappamaan tarmokkaimman ja lupaavimman osan nuorisoa.
Hitlerin ja hänen joukkonsa usko, että Saksa oikeastaan voitti maailmansodan, liittyy Sommen taisteluun. Heidän mielestään väärin ja nöyryyttävin perustein tehty rauhansopimus 1919 johtui tikariniskusta selkään. Iskijät olivat sosialisteja ja heidän juutalaisia rahoittajiaan.
Nyt 2017 tiedämme, että surmattavaksi eli lahtipenkkiin joutuminen johtuu myös sattumasta. Eilen lehdessä kerrottiin virkaanastujaisista, joiden aikana joku Trumpin kannattaja oli sanonut tietävänsä, että sosialistisessa Suomessa kaikki puhuvat nykyisin islamia. Toimittaja oli miettinyt, kannattaisiko sanoa, että oikeastaan islam ei ole kieli. Kai hänelle olisi selitetty, että on se, meksikon kielen sukukieli.
Päivän uutisartikkeleissa käsitellään horoskooppimerkin vaikutusta ruokavalioon ja selvitetään, mitä leivälle tulee levittää. Mukana on myös hupaisi sattumuksia eri puolilta maailmaa. MTV3 yrittää nyt alittaa Seiskapäivän standardin ja näyttää onnistuvan siinä.
Yllättävän usein ikätoverit kysyvät asiaa, joka muuten on myös Ilkka Remeksen monien kirjojen suuren suosion tärkeä syy: onko nyt viimein maailmanloppu tulossa.
Vastaan että maailmanlopputieteilijät ovat väärässä. Ei se ole kertajytky, vaan pitkä kitinä – kuten muuten T.S. Eliot sanoi. This is the way the world ends… not with a bang, with a whimper.
Maailmanloppu tapahtui vuonna 1913. Mannerlaatat liikkuivat ja rakenteeton plasma kohosi maapallon sisuksista. Maahan on atomipommi siinä missä aurinko on vetypommi. Pomminkin ymmärrämme paukuksi, ja sekin on väärä käsitys.
Ehdotan vakavasti, että elokuvasensuurin tapaiset suositukset otettaisiin uudelleen käyttöön niin että sellaiset filmit kuin nyt puheena olevat voitaisiin varustaa merkinnällä K-70. Meillä 70 täyttäneillä ei ole niin väliä. Itse en aio katsoa näitä, ja syy on sama kuin esimerkiksi Tarkovskin elokuvien välttelyn. Niitä katsottua mielisairaus tulee uniin. Katson mieluummin lempeällä tavalla askarruttavia unia ja muistelen herättyhän menneisyyden tietokoneita.
Eräänä aamuna kirjoitin heti ystävälleni Mäntylälle, joka on tietojenkäsittelytieteen professori, ja huomautin, että tietotekniikan yleisesityksissä on paha virhe. Digitalisaation ja globalisaation kuvaukset olisi aloitettava Jääkaudesta, joko Veikselin tai Eem-kaudesta siis, ja mukaan olisi otettava nimenomaan lämpimät vaiheet eli interglasiaalit, joiden jälkeen jää nopeasti valloitti Moskovan, toisin kuin Hitler.
Nykyiset isotooppitutkimukset osoittavat, että maailmanloppuja on tapahtunut vähän väliä eli historiamme on perustukseltaan digitaalinen. Kantaluku on neljä tai mahdollisesti neljä potenssiin n miinus yksi.
Jos jätätte nevoni vaarinottamattamatta, pankaa ainakin merkille ”Yön ja usvan” kertoja, Jean Cayrol. En ole koskaan kuullut parempaa spiikkiä. Hänen äänessään koko maailma on täynnä hillittyä surua, kuten onkin. Saman ohjaajan, Alain Resnais’n ”Hiroshima, rakastettuni” oli ensmmäinen koululaisena näkemäni avantgardistinen elokuva, joka kolahti. Se todella esitettiin meillä Kauhavalla, eikä unohdu.

20. tammikuuta 2017

Sardiini




Yhteenveto tutkimuksesta, joka koski sushin syömistä, oli hauska. Ihmiset syövät sushia ja kertovat pitävänsä siitä, vaikka eivät pidäkään.

Kerran Berkeleyssä osa porukkaa ei ollut kuullut tuota sanaakaan ja ilmoitti, että raakaa kalaa he eivät kyllä syö. Muistaakseni Mikko oli oikein kipakka. Sitä en muista, ottiko joku hampurilaisen ja ranskanperunat. Ketsuppi nimittäin on sushia.

Historiallisesti molempiin kuuluu kalan mätäneminen ja etikka. Roomalaisilla oli se (garum). Koko kaupunki haisi, mutta pelkkä jakeluhäiriö saattoi aiheuttaa sisällissodan.

En tiedä, miltä garum maistoi. Ehkä en ole edes kiinnostunut. Mutta meillä on Suomessa maustekala (omaa sukua silakkamarkkinat) anjovis, jota moni ei suuhunsa pane, ja ruokalaji Vorschmack, josta moni kieltäytyy. Se on marketin kallein ja herkullisin valmisruokasäilyke. Lampaan ynnä muun lihaan on lisätty kaksi vuorokautta haudutettu, maustettu kastike, jossa on kuullotettua sipulia, sipulia ja etenkin rasvasilliä.

Kosmoksessa näkee, että jotkut siirtävät kalansuikaleen ja kaprikset syrjään wieninleikkeensä päältä.

Asia on arka ja otsikon valinta kerrassaan typerä. En juurikaan harrasta herkuttelua. Kun silmä välttää, perussardiini suoraan säilykepurkista näkkileivän (koulunäkki) päällä ja juomana esimerkiksi karvaanpuoleista puolukkamehua on käsitykseni autuaallisesta ateriasta. Sesonkiherkut ja ongelmatuotteet jätän nyt sikseen. Aidot uudet perunat, todella tuoreet muikut, meijerivoi ja jykevästi kaasua vatsaan keräävä, melkein polttava ruislimppu on taivas. Onneksi yhdistelmä on käytännössä melkein mahdoton. Viimeksi Savonlinnan torilla sain sen käsityksen, että kehästä on poistunut viimeinenkin kotileipomo, josta limput kiidätettiin suoraan maakiviuunista myytäviksi. Ja Mutkan kauppa lopetti vuosikymmeniä sitten.

Siitä ei ole mahdottoman pitkä aika, kun asiantuntija kertoi minulle, ettei espresso tule koskaan yleistymään Suomessa eikä täällä nähdä ensimmäistäkään Starbucksia. Asia oli siis tutkittu. Se tutkimisesta.

Sushia taitaa saada valmiiksi pakattuna joka marketista. Mainitsemani sosiologinen tutkimus on ehkä osa pari vuotta sitten kirjanakin tulleesta Semi Purhonen ym., Suomalainen maku. Kulttuuripääoma, kulutus ja elämäntyylien sosiaalinen eriytyminen (Gaudeamus, 2014).

Siinä sanotaan ensin koppavasti Pierre Bourdieusta ja sitten seurataan kaikessa oleeellisessa tämän hyvin kauan sitten esittämää matriisia distinktioista. Ostin ja luin Bourdieun pääteokseksi osoittautuneen kirjan tuoreeltaan 1979. Se teki vaikutuksen. Suomessa se julistettiin sekoiluksi ja siinä sivussa kapitalismin ylistykseksi, kunnes tultiinkin siihen tulokseen, että kirja on tärkeä ja kuvaa yksityiskohtaisesti sosioekonomisen aseman vaikutusta kulutuksen valintoihin.

Luin ja kuuntelin kotona Suomessa eri vaiheissa esityksiä tästä teemasta ja ajattelin tätä tieteellistä sensaatiota, että sardiinirasiassa on sardiineja (jotka eivät itse asiassa ole sardiineja) joko öljyssä tai tomaatissa.

Ranskalaisilla on pettämätön kyky kehittää älyllisiä muotivaatteita. Haute filosofie?

En sano tätä pahalla. Puoliksi vahingossa huomasin, että nuoren Berliinissä opettanut Sartre oli kylmästi pöllinyt etenkin Husserlilta keskeiset ideat ja Heideggerilta loput. Kun Sartren tapaan kansallissosialismin maustaa reaalisosialismilla, tuloksena on herkullinen ruokalaji (joka ei maistunut minulle).

Otin suomalaisen kirjan esiin ja liitän sen tähän kuvaksi, vaikka tiedän, että se on vaikea lukea. Keskipiste on keskellä. Pystyakseli on perinteinen – moderni ja vaaka-akseli epälegitiimi – legitiimi.

Olinkin välillä miettinyt, miksi en koskaan lue Apua enkä Seuraa. Ne ovat vasemmalla alhaalla. Sitäkin olen ihastellut, miten hienoja elokuvia Almodovar tekee, vaikka tulee häneltä huonojakin. Se on oikealla ylhäällä.

Kuviossa esitetyn ilmiöryhmän esitti tietääkseni viimeistään Karl Lamprecht selvästi yli 100 vuotta sitten, ja Max Weber kehitteli sitä (Writschaft und Gesellschaft) ja sitten amerikkalaiset ottivat tehosekoittimet esiin.

Muutamia päiviä sitten sivuttiin älykkyysosamäärää ja siis projektiivisia testejä. Kun sosiologien oivallus on ongelmattomasti poimittavissa esiin kahden tuhannen vuode kaunokirjallisuudesta, siis ainakin aleksandrialaisista filosofeista Goetheen ja kumppaneihin, esitän sille nykyhetken muodon. ”Sano minulle, mitä panet leivän päälle, niin minä sanon sinulle, kuka olet.”

Se toivomus on esitetty, että lakkaisin käyttämästä nimitystä ”Kallen räkäkaviaari”, mutta kun tuubissa lukee niin. Tai ainakin melkein niin. Ainakin siinä on reipas Kalle ja sana ”räk”, jonka merkityksestä ei voi erehtyä. Vai voiko?

Kukaan ei ole koskaan tullut kieltämään, kun seisoskelen kyläillessä kirjahyllyn edessä ja pohdin hajamielisesti, miksi ihmiset eivät naulaa pinkopahvia peitteeksi, koska yksityisyyttään voi tuskin pahemmin loukata kuin esittelemällä sitä, mitä luulee hienoksi.

Kävin eilen ostamassa lisää Remestä (ja itse asiassa muutamia työhön tarvitsemiani kirjoja) Mikko Vartiaiselta, ja pelästyin, kun jäin epävarmaksi, mitä myymälälle (Uomatie) tapahtuu. Tontin hän kuulemma on myynyt ja Pasilaan on tiettävästi matka. Mikko tuli New Yorkista ja naureskeli mielissään J. Pierpoint Morganin kirjastolle, jossa kirjojen paikat oli harkittu niin tarkasti, että Mozartin kirjeet ja John Lennonin kirjeet olivat vierekkäin. Siinä on informaation lisäarvoa! Tiedän kirjapainomiehen, jolla on tapana panna kirjat hyllkyyn iiden formaatin (koon) mukaan. Tulos on aikamoinen nähtävyys.

Hakemani kirja oli muuten Kuisman kahden (tai kolmen) ohella Suomen paras yrityshistoria, Örnulf Tigerstedtin laaja Hackmanin kauppahuone. Ja edelleen olen sitä mieltä, että osakeyhtiöiden pitäisi saada äänestää valtiollisissa vaaleissa. Kunnallinen äänioikeus niillä on jo. Ainakin meillä päin.

19. tammikuuta 2017

Menneen maailman juttu


Kommentin kuvaus näistä kirjoituksista menneen maailman tarinoina lämmittää. Kuvaus lämmittää samalla tavalla kuin katsella, miten kaveri tarjotusta neuvosta huolimatta kusee vastatuuleen. Vaalealla housunkankaalla näky on sitten sellainen, ettei lähempiä henkilötietoja tarvitse kysyä.

Kommentti tuli samana päivänä kuin puhe oli juuri ilmestyneestä, lähitulevaisuutta käsittelevästä kirjasta.

Ellen vastaisi pösilöille, vastaaminen jäisi aika vähiin.

Pyrstösuuntima on vastaukseni.

Kemppisen kieltosääntö: joka kieltäytyy oppimasta menneisyydestä, on tuomittu valumaan sinne takaisin.

Katso ilmiöstä tarkemmin Sisyfos. Tarinan mukaan korkeat voimat rankaisivat häntä panemalla hänet kierittämään läkähdyttävän mahdottoman painavaa kiveä ylämäkeen niin että aina huipun lähestyessä kivi kierähti takaisin alas.

Nuorissa mutta myös vanhoissa on näitä vuorelle (tulevaisuuteen) nousijoita, jotka eivät huomaa vaijeria nilkassaan.

Väite ettei historiasta opi mitään tai ettei se opeta mitään on suosittu siltojen alla ja niin sanotussa hauskassa seurassa.

Historia on lidar.

Lidar (KVG) on se laseriin ja erittäin lyhyeen aallonpituuteen perustuva kaukomittauslaite, joka on ollut mullistamassa menneisyyden tutkimusta. Koska se toimii samantapaisella periaatteella kuin tutka, sitä käyttäen löytää esimerkiksi vanhoja asuinpaikkoja. Televisiosta näkee jatkuvasti tähän menetelmään perustuvia 3 D -malleja. Mittaukset piirtävät näkyviin kokonaisia kyliä tai kaupunkeja sellaisina kuin ne olivat ennen talojen purkamista.

Minussa on herännyt uudelleen toive, että saisin vielä käsiini laitteen, jolla voisin ”valokuvata” lapsuusmaisemaani sellaisena kuin se oli 1958 ja 1938. Myös 1558 olisi kiinnostava.

Stonehengen jättiläiskivien ympäriltä kuuluu löytyneen vaikka mitkä määrät samanlaisia, jotka joku on raahannut johonkin, pois.

Oman tulkintani mukaan ihmisen mieli olisi ”lidarilla” kartoitettavissa. Kun psykiatria ja psykoanalyysi joutuvat kerran toisensa jälkeen aloittamaan uudelleen alusta siitäkin huolimatta, että niiden piirissä on tehty perusoivalluksia, tähdennän tässä yhtä.

Freudin kehittämä psyyken analysoinnin menetelmä on vajaa ennen kaikkea siksi, että parhaassakin tapauksessa sitä käyttäen paljastetaan vain tutkittavan unohtuneita muistoja.

Meillä on omassa mielessämme eli siis omissa aivoissamme vanhempiemme ja heidän vanhempiensa muistot – ja niin edelleen, kivikauteen asti.

Yleensä sanotaan vain, että meillä on peloissamme ja ehkä kiihkoutumisessamme savannin perintö eli miljoonan vuoden takaisia kytkentöjä. Tämä on tietenkin totta. Säpsähtäminen, pelästyminen ja pakoon juokseminen ovat meillä samanlaisia kuin monilla muilla eläimillä. Ja pakoon juokseminen on leipälajimme. Kissapedoille ja krokotiileille emme pärjää – vedestä ryntäävä krokotiili saa ongelmattomasti Adrian Boaltin kiinni. Juoksemalla saamme (nuoremmat meistä) saaliiksi pakenevan gasellin. Hiihtäjä saa hirven kiinni, ellei ole hyvää hankikantoa.

Ihminen on kaikkein paras taivaltamaan hyvin pitkiä matkoja hyvin vähällä lepäämisellä ja niukalla nesteellä ja ravinnolla. Todisteita on paljon. Amerikan manner asutettiin merkillisen myöhään, ja Australia samoin, mutta melkein joka paikkaan on päästy. Ja kuten toistellaan, Siperiaa pidettiin hyvänä karkotuspaikkana, mutta yllättävän moni tuli sieltä kävellen pois.

Jos muistatte kirjan, sanokaa ihmeessä minulle, joka olen unohtanut sen tarkan nimen ja tekijän. Kirja tuli Suomeksi. Saksalainen sotavanki käveli Koillis-Siperiasta Intiaan, muistaakseni myös Himalajan yli ja Gobin läpi.

Se on vielä menneen maailman juttu, että meillä on geenejä sieltä täältä. Siitäkin on kohta puoli vuosisataa, kun nukleiinihappojen keskeinen merkitys käsitettiin.

Se ei ole alkuunkaan selvää, miten hiilihydraatti, typpiemäkset ja fosfaattiryhmä tarkkaan ottaen toimivat. Molekyylitasolla joudutaan tekemisiin kvanttikemian kanssa, jolloin ainakin havainnollisuus katoaa. Keskeisiäkään asioita ei voi oikein kuvailla, vaikka laskeminen onnistuu. Kvantti viittaa tässä yhteydessä siihenkin, että kun havaintomaailmamme on 3 ulottuvuutta + aika, niitä ulottuvuuksia onkin otettava huomioon todella paljon, ja kaupan päällisiksi menetetään kätevä ajatus hiukkasen massasta ja energiasta erillisinä, mitattavina asioina, ja siirrytään todennäköisyyspilviin.

Missä määrin tulevaisuus, varsinkin lähitulevaisuus, on jo tapahtunut, on mielenkiintoinen keskustelun aihe. Olettaen että ”mieli” on monissa asioissa haitallinen ja tarpeetonkin termi, vaikka se on käytännössä välttämätön, kyllä meidän molekyylijärjestelmässämme on valmiit kolot hurjemmillekin tuleville tapahtumille.

Mitä tämä merkitsee, se on selvää. Jos lukija miettii, miten saisi miljoona dollaria, sopivan äijän tai muijan ja lähes ikuisen elämän, vastaus on näkyvissä. Se on tuolla solukossamme, ellei koodattuna, ainakin koodattavissa.

Tällaisiin asioihin, jotka tarkoittavat käytännössä sitä, että useimmiten pystymme parantamaan keuhkokuumeen ja lähivuosina tiettävästi toisen diabetes-tyypeistä, olemme päätyneet tutkimalla menneisyyttä. Oma ruumiimme ja hermostomme verkosto on kohdin miljoonan, eräin osin miljardin vuoden ikäinen. Sen tutkiminen on menneisyyden tutkimista. Siten olemme riippuvaisempia menneisyydestä kuin tulevaisuudesta. Mitä kaikki asianosaiset noudattakoot.




18. tammikuuta 2017

Takki






Pitäisi ehkä hankkia uusi palttoo, kun edellinen on kulunut jatkuvasta kääntämisestä.

Pariin kertaan olen havainnut, että Ilkka Remeksen kirjojen lukeminen on ajanhukkaa, koska kirjoittaminen onnahtelee ja juoni tuntuu menevän välillä vinksin vonksin.

Muutin mieleni. Syystä tai toisesta ostin uusimman (”Kiirastuli”, 2016) ja luin. Kirja on erittäin hyvä. Ehkä se syy oli Ylen Suomi 100 lista. Mutta kirja oli vielä parempi.

Kehotan lukijoita kipittämään kauppaan ja nauttimaan siitäkin huolimatta, että meitä on totutettu jännäreissä sellaiseen kielelliseen notkeuteen, jota tässä ei sitten ehkä tavoitellakaan.

Ellei edellä oleva perustelu vakuuta, kirja on myös poliittisesti tärkeä ja rohkaiseva luettava. Se on aitoa venäläisvastaista propagandaa, jossa myös vasemmistoliitto ja eri väriset venäläisten hyväksi hölmöyttään toimivat maanmiehet saavat körökyytiä, kohdittain omilla nimillään.

Muistan ajan mokoman, jolloin Pekka Puupääkin tuomittiin objektiivisena luokkapetturina, koska selvästi niukoissa oloissa työväenluokkaa edustava henkilö huvitti riistäjäporvareiden lapsia ja demari-luopioita.

Samoihin aikoihin kävin kovaakin keskustelua siitä, miten Alfred Kordelin oli hänkin objektiivinen luokkavihollinen, vaikka saattoi olla hyväsydäminen mies. Eräs toinen vouhotti, että Kordelin oli Suomen suurin keinottelija.

Käsitin astuneeni aiheeni ja käsikirjoitukseni kanssa vikäköökkiin. Olin halunnut kuvata, miten teko johtaa toiseen tekoon ja se kolmanteen ja lopulta tapahtuu jotain sellaista, mitä kukaan ei aluksi osannut oikein edes ajatella. Mielessäni oli eräänlainen kiteytys kansalaissodasta, koska olen luokkasopuilija ja yritin ymmärtää rikollisuutta poliittisissa liikkeissä. Myös valkoisissa oli selviä gangstereita ja sarjamurhaajia.

Samalla tai seuraavalla vuosikymmenillä luin yliopistoon tarkoitetun oppikirjan, jossa muun muassa 1950-luvun runoutta tulkittiin luokkanäkökohdista käsin ja ajattelin, että voisi olla hyvä ajatus kiertää Oulun yliopisto kaukaa. Luulen että tuo kirja on nyt unohtunut ja selitys havaittu selittämättömäksi.

Minulle on todisteltu, että esimerkiksi James Bond -elokuvat olivat CIA:n ja FBI:n rahoittamia propagandaiskuja, joiden tarkoituksena oli hämärtää massojen luokkatietoisuutta ja etenkin piilottaa amerikkalaisten Vietnamissa tekemät hirmutyöt ja muu heidän karkea imperialisminsa. Muistelen kysyneeni, että eikö siinä ollut merkittävästi eurooppalaista rahaa ja päähenkilönä skotti, joka näytteli brittiä. Minua kehotettiin olemaan olematta lapsellinen, koska tuo oli pelkkää sumutusta.

Yleisö taisi sitten olla eri mieltä. Kun nyt joskus yritän nähdä Miss Marplen ja Isä Brownin luokkavihollisina enkä siinä onnistu, olen päätynyt arvelemaan, että tämä Trump saattaa tehdä myös hyvän työn. Nyt tiedämme, että puolet amerikkalaisista ei ole hänen kannallaan, ja mitä Pekka Puupäähän tulee, eikä juuri tuo Trump ole elävä – tosin julma – pilapiirros tunnottomasta amerikkalaisesta rahamiehestä ja lisäksi puupää? Suuri omaisuus ei kokemukseni mukaan todista suuria hengenlahjoja eikä pieni pieniä.  Ihailen hyväntekijöitä, en rahantekijöitä.

Jos vanhan liiton kommunisteja on vielä liikenteessä – on heitä – eikö ole vapauttavaa ajatella, että amerikkalaiset pettävät siirtomaiden nälkäänäkevien lisäksi omankin maansa nälkäänäkeviä? Siis eräät heistä.

Remeksen sekoittaessa totta ja keksittyä toisiinsa minua miellyttää hänen asenteensa amerikkalaisiin. Uudessakin romaanissaan hän toistelee, että Yhdysvallat ajaa sotilasmahtina vain omaa etuaan silloinkin kun se uskottelee olevansa puolustamassa vähäväkisiä jossain muualla.

Tätä pidän totena. Korkeintaan muistutan ohimennen, että sekä tietokone että Internet ovat amerikkalaisia tai itse asiassa brittiläis-amerikkalaisia keksintöjä, jotka on annettu kaiken kansan käyttöön.

Tuntuu oudolta ajatella, että erittäin merkittäviä rahoja viihderomaaneilla ansaitseva kirjoittaja sanoo asioita, joille ei näytä oikein löytyvän muualta tilaa. Kuten että EU:n hajottaminen eri leireihin ja sisäisen eripuran kannustaminen myös Suomessa esimerkiksi maahanmuuttajaongelmalla on Venäjän toimintamalleja. Sekin talvinen vaellus Lapin rajanylityspaikkojen kautta Suomeen ei ollut sattuma eikä muutenkaan hyväntahtoinen teko.

Tai että keskustelu Natosta on iso kysymys. Tällä hetkellä Naton ohjukset sopivat suomalaisten käytössä oleviin lavetteihin. Kaikin puolin Venäjää ymmärtävän politiikan aikana sotilaat saivat hyvin pitkälle järjestelmät, jotka kytkevät Suomen Natoon kiinteämmin kuin esimerkiksi kansanäänestys, kirjoittaa Remes. Sekin on totta.

Rajojen sulkemista maahanmuuttajilta vaativa mielensä osoittaja on mielestään Suomen asialla. Onko asia näin?

Amerikan satelliittivaltioksi tuppautuminen taas on ajatus, joka kauhistuttaa esimerkiksi minua. Vedän tässä esiin Remeksen kirjan siksikin, että tuo ajatus näyttää kauhistuttavan myös häntä.

Suomi käy informaatiosotaa moneen suuntaan. En luule, että Ilkka Remes saa käskyjä tai edes ohjeita pääesikunnan vähän tunnetuilta osastoilta. Sitä vastoin luulen, ettei sillä suunnalla ole ainakaan pelkästään kielteisiä tunteita tällaista kirjailijaa kohtaan. Itse elän siinä uskossa, että Suomea on puolustettava kaikin mahdollisin keinoin, olevissa oloissa.

Tällä hetkellä johtavat poliitikot näyttävät toimivan juuri niin, ja media hoitaa omaa leiviskäänsä eli käsittelee poliitikkojen uumoiltuja väärinkäytöksiä ja käyttäytymisvirheitä, olivat ne sitten todellisia tai eivät. Onko jossain joku, joka on sanonut, että tapelkaa pojat ja kuskaa housuihinne, niin saatte markan?

17. tammikuuta 2017

Pakkotila




Oikeus oikeutta vastassa on yksi juristien tavallisista ongelmista. Juuri nyt on puhuttu tässä blogissa varmaan kymmeniä kertoja käsitellystä sananvapauden suhteesta muihin perusoikeuksiin.

Suomessa on outo perinne. Meillä ei opeteta eikä opita oikeudellisia perusasioita. Jokin rikoksesta epäillyn, syytetyn ja tuomitun ero on monelle aivan epäselvä. Avioeroissa ja perinnönjaoissa joutuu usein huomaamaan, että fiksut ihmiset voivat olla täysin tietämättömiä perusasioista, esimerkiksi siitä, että edes todistetut puheet eivät käy testamentista tai että serkut eivät peri.

Siksikö meidän sanotaan olevan lainkuuliaista kansaa?

Pakkotila on rikosoikeudessa perusesimerkki oikeuden väistämisestä toisen oikeuden tieltä.

Koska ”Talvisodan henki” on mielestäni myös väärinkäytetty sanonta, mainitsen joskus monien joukossa Wolf Halstin muistelmista. Sodan loppuvaiheessa sekä evakkoja että haavoittuneita oli saatava suojaan vähintäänkin yöksi. Esimerkiksi pappilat olivat siihen aikaan sopivia kohteita. Väljien tilojen haltijat kielsivät yllättävän usein tuomasta sisään yhtään ketään, koska matotkin likaantuisivat. Halsti antaa ymmärtää että ne jotka eivät uskoneet karjumistakaan, nostettiin kiväärin piipulla seinälle ja sitten mentiin vain. Eräässä hänen kuvaamassaan tapauksessa tuotiin sisään synnyttävä äiti, vaikka talon emäntä oli sinänsä perustellusti vedonnut puhtaisiin lakanoihin ja vielä siihen, että hänen kotirauhansa on toki loukkaamaton. Ei se ollut.

Muistelen että tämän pakkotila-termin selittäminen aloitettiin selittämällä, että avantoon pudonnutta autettaessa ei tarvitse pyytää omistajalta lupaa köyden käyttöön ottamiseen.

Näistä tilanteista saa luennollakin aikaan eloisan keskustelun. Ennen kännykkäkautta auto saattoi jättää erämaataipaleella niin pahalla pakkasella, että siinä oli matkustajalla henki kysymyksessä; tyhjillään olevaan mökkiin murtautuminen ja tulien tekeminen oli sallittua – ellei muuta keinoa eikä muuta asutusta eikä liikennettä todellakaan ollut, mutta aiheutetut vahingot oli tietysti korvattava.

Pakkotila on kenen tahansa ymmärrettävissä oleva esimerkki. Sananvapaus ja vihapuhe on aivan toinen tilanne, mutta siinäkin on oikeus oikeutta vastassa.

Ongelma oli alkujaan teon kohteiden suuri määrä. Jos joku sanoo minulle: olet roisto ja jos kuljet tästä vielä kerran, sinut tapetaan, tilanne on oikeudellisesti ongelmaton. Jos tappamisen sijasta uhataan kyydityksellä eli kuljettamisella väkisin muualle, sekin on rikos, laiton uhkaus.

Mutta jos kohteita on tuhansia ja heidät yksilöi kuuluminen johonkin kansanryhmään, uskontokuntaan tai muuhun sellaiseen, teko ei vanhan lain aikana ollutkaan rikos, koska sillä ei ollut ketään selvää uhria.

Jos siis joku sanoo – esimerkkini on elävästä elämästä – että kaikki lääkärit pitää viikon kuluessa piestä, kukaan lääkäri ei voinut mennä tekemään rikosilmoitusta ja vaatimaan rangaistusta. Muistelemassani tapauksessa möykkääjä oli raivostunut koko ammattikunnalle kun vielä kolmaskaan lääkäri ei ollut suostunut kirjoittamaan hänelle huumausainereseptiä, morfiinia.

”Tämän kaupungin lääkärit” olisi ollut vähän vaikeampi kysymys. ”Tämän kadun varrella asuvat” olisi ollut selvästi rikos.

Lukija ymmärtää, ettei tämä ole hiusten halkomista. Minun maailmassani oli tavallista vaikkei hyhväksyttyä, että joku ilmoitti mielipiteenään, että kaikki mustalaiset tarttis tappaa, koska he ovat kaikki hevoshuijareita ja varkaita.

”Vihapuhe”, joka on vakiintunut termiksi, on mielestäni kielellisesti hiukan epäonnistunut. Kun ihmisellä ei ole kokemusta oikeuden kielestä, se kuulostaa liian samanlaiselta kuin ”vihainen puhe”, joka on täysin sallittua.

Kirjoitan tähän: en pidä islamin uskosta enkä voi kuvitellakaan kääntyvän islamiin. Jos lisään vielä – tämä ei ole mielipiteeni – että tuon uskonnon harjoittajat ovat väärässä, se on tietysti luvallista. En tiedä kuinka monta kirjaa olen lukenut kristinuskon virheellisyydestä ja turmiollisuudesta. Jotkut niistä ovat oikein hyviä.

Uskonrauhan rikkomista koskevan pykälän saisi poistaa ja uskonnan harjoittamisen tarvitseman viranomaissuojan hoitaa muilla keinoin. On saatava julistaa: Jumalaa ei ole olemassa. On saatava julistaa: ne jotka uskovat Jumalaan, ovat säälittävän yksinkertaisia ihmisiä.

Sananvapaus ei ole Yhdysvalloissakaan, josta kai moni on katsonut mallia, millään muotoa absoluuttinen. Sellainen ajatus olisi täysin toimimaton. Ei kai kenraali voi julkaista suuria sotasalaisuuksia sananvapautensa nojalla.

Se että osa islamia ei salli meille uskontonsa tai sen merkkihenkilöiden pilkkaamista, ei vaikuta meidän velvollisuuksiimme.

Suomessa toisteltu ”maassa maan tavalla” on liian pehmeästi sanottu. Tähän maahan tullut, on velvollinen noudattamaan maan lakeja ja myös yleisesti hyvinä idettyjä tapoja. Sama koskee myös meitä. Joskus kummastellaan, että suomalaiset naiset käyttävät huiveja islamin maissa. Se on siellä hyvin vahva tapa. En näe periaatteessa eroa siihen, että katoliseen kirkkoon ei pidä mennä shortseissa eikä uimapuvussa varsinkaan.

Itse en Amerikassa koskaan painellut kädellä sydäntäni kansallislaulua laulettaessa. Se aiheutti kiukkuisia katseita. Mielestäni laulu tarkoitti maan arvojen allekirjoittamista. Juuri tällä hetkellä siihen on vähän syytä – vaikka tunnen paljon amerikkalaisia ja olen lähes kaikesta heidän kanssaan samaa mieltä.

Kuten arvaa, ystäväni taitavat olla kauttaaltaan niin sanottuja liberaaleja, tyyppiä Obama. Silti olen hyvin selvillä, että kansallinen etu on heille lähes pyhä asia, America first. Mutta kun asia oli ajankohtainen, en halunnut ruveta amerikkaliseksi. En halua edelleenkään.

16. tammikuuta 2017

Laki ja makkara

Kuva: K. Kemppinen



Kun olen suunnitellut tätä työllistymistä, lakiasioiden hoitaminen vain vuuorineuvoksille ja vuorineuvoksen arvonimestä kieltäytyneille oloisi hyvä ajatus, mutta pitäisi ostaa tuoli tai lainata naapurilta, ettei kävijöiden tarvitsisi istua sängyllä. Tuhkakuppi on ja kahvia saa, jos pyytää kauniisti.

Sitten pitäisi olla makkaraa nälkäisinä saapuville. En ole nähnyt vuosikymmeniin kenenkään haukkaavan lenkkimakkaraa kaupan portailla. Minulla olisi portaat.

Onko pilsneriä vielä myynnissä? Suomen ja muiden maiden eron näkee pullojen muotoilusta. Tanskalaismallinen (Carlsberg, Tuborg) pullo aiheuttaa suurta tuhoa korkkaamattomanakin, koska sillä on niin hyvä lyödä. Pilsupullo ja keppanapullo muotoiltiin huhun mukaan sellaisiksi, ettei niistä saa kunnon otetta, jolloin tappelunhaluisen on tyydyttävä nyrkkiin tai hengenvaarallisiin astaloihin, jos siis tarkoituksena on kohdistaa osatoveriin tylppää ulkoista väkivaltaa.

Viinapullolla lyöminen on aina hyvä ajatus, koska siinä tulee tauti ja lääke samalla kerralla.

Kerrotaan, että nyt on kulunut tasavuosia siitä kun rappioalkoholisteille järjestettiin ohjelmaa Liekkihotellissa eli Lepakkoluolassa, joka sijaitsi siinä, missä Hangon suunnasta tuleva moottoritie loppuu Ruoholahteen.

Olin paikalla. Kun perustettiin Marraskuun liike, en liittynyt. Työnantajani eli Borenius ja isäni katsoivat karsaasti hamppareiden hyysäämistä. Kun meitä oli pari hyvin nuorta juristia, yritimme antaa oikeudellista neuvontaa. Kävin raastuvassakin avustamassa erästä onnetonta. Hänen sukunimensä oli Tienvieri, ja haastemies kysyi pelkän hajun perusteella, että eikö pikemminkin työnvieri.

Arvostus Ilkka Taipaletta kohtaan jäi. Pian ymmärsin että Claes Anderson liikkui samoilla asioilla. Arvostus johtui tietenkin siitä, että suunpieksijöiden maailmassa, jollaisena pidän vuosikymmentä 1965-1975, nämä kaverit oikeasti tekivät jotain. En tarkoita ettei olisi ollut muitakin.

Hienot rouvat pitseissään harmittelivat pitseissään Fazerin kahvilassa, että puiston penkeillä lojuu kamalia puliukkoja niin etteivät kiltit hauvat uskalla kakkia.

Liekkiviina muuten oli teollinen alkoholi, jonka juomakelvottomaksi tekevä lisäaine ei ollut kovin ärhäkkää. Kyllä alan miehet keksivät keinot saada senkin pysymään mahassaan ja siis alkoholin talteen.

Puliukon nimitys tule pulituurista, jolla kiillotettiin mahonkisia huonekaluja. Se oli sellakkaspriitä. Sitä sai rautakaupasta, varsinkin jos oli puusepän näköinen ja lastuja tukassa.

Jossain vaiheessa rantojen miesten suosiossa oli suutarinlakka, jossa alkoholi saatiin sekoittamalla suolaa ja ravistelemalla pulloa ahkerasti erotetuksi. Ja koko maassa myytyyn pilsneriin eli ykkösolueen saattoi sekoittaa kemikaalikaupan suuvettä Illodinia. Kuulemme sekin rämpi päähän.

Näiden korvikealkoholien suosio ja vaarallisuus saattoi olla yksi syy sensaatiomaiseen päätökseen tuoda markkinoille keskiolut. Keskiolut ja ehkäisypillerit muodostivat nykyisen kulttuurimme. Kukkahuivitytöillä tosin oli vaikeuksia saada juotua vaikuttavaa määrää olutta. Tiukka viina ei laskenut ollenkaan. Se vaatii harjoittelua.

Aivan samoihin aikoihin Alko otti käyttöön muovikassin, joka todellakin kesti täyden kuorman olutpulloja. Sen nimitys oli ”Fagerholmin nahka” silloisen pääjohtajan mukaan. Sitten tuli pahvista taiteltu kuuden pullon pakkaus, työmiehen transistori, siis mäyräkoiran varhainen edeltäjä.

Nyt Murtunut mieli on viimein otettu esiin ensin kirjoissa ja sitten dokumenttiohjelmassa. On korkea aika. Useimmat vanhemman polven ihmiset ovat tienneet, että monen mieli murtui. Ville Kivimäen kirjassa päädytään 15 700 vaikeaan tapaukseen. Kuinka paljon lievempiä ja ainakin periaatteessa ohi menneitä oli, sitä ei tiedetä.

Asiasta ei ole koskaan haluttu puhua. Liian moni on itse tiennyt tapauksia. Kun tietää, ei tee mieli revitellä. Ainakin maalaisyhteisöissä kyllä muisteltiin ehkä hiukan väkinäisesti reipasta menoa, mutta kuulija vaistosi, että paljosta vaiettiin.

Siitä on vaiettu hyvin tarkoin, että taistelutehtäviin lähetettiin Suomessa myös syvästi mielisairaita ja pahasti kehitysvammaisia ihmisiä, jotka saattoivat päätyä sairaalahoitoon mutta joskus väärällä taudinnimikkeellä. Esimerkiksi skitsofrenia ei varmaan ollut usein sodassa saatu.

Siinä on kummastelemisen aihetta, että kun pultsareista ja deekuista puhutaan, kuten juuri tänään, kahta asiaa ei mainita.

Puliukot ovat kadonneet täydellisesti katukuvasta ja kaikkialta. Kaikki ovat kuolleet. Elinolot olivat ainakin Suomen juhliessa 50-vuotispäiväänsä erittäin huonot. Siitäkin yritettiin vääntää vitsiä. Annettiin ymmärtää, että nuo miehet olivat itse päättäneet majailla myös talvet Mankkaan kaatopaikalla, koska siellä oli joka tapauksessa hauskempaa kuin töissä.

Toinen vaiettu asia on se, että erittäin suuri osa näistä hylkiöistä oli sodassa siipeensä saaneita. Eräässä vaiheessa pääpostin roskalaatikossa asui samanaikaisesti kaksi Mannerheim-ristin ritaria.

Enemmistö ei ollut ritariainesta. Kun olen mietiskellyt asiaa oman vähäisen kokemukseni perusteella, pelkkä ruumiillinen rasitus ja aika heikko ravinto oli hurja kuorma. Henkinen kuormittuminen vaihteli tilanteitten mukaan.

Eräs muistamani mies ärähti aika rumasti, kun lapsikin kysyi, missä hän oli ollut sodassa. Tuo kysymys oli yleensä sallittu ja viaton. Jo hänen kuoltuaan kuulin, että asemasodan ja suurhyökkäyksen aikana vääpelinä kaatuneitten evankuoimiskeskuksessa (KEK). Tulee mieleen muuankin patologi, joka palasi puoli tuntia maalle lähdöstään omalle tutkimuspöyhdälleen. Nokkakolari Hyrylässä.



15. tammikuuta 2017

Älyttömyysosamäärä


Amerikan armeija otti erikoisen hanakasti käyttöön IQ:n eli ÄO:n, jonka olivat kehittäneet ranskalaiset. Ensimmäinen buumi oli ensimmäinen maailmansota ja toinen oli tietenkin toinen. Jälkimmäisen sodan aikana psykologeja pyydettiin mm. osoittamaan, ettei neekeri opi lentämään. Tutkimustulos järjestyi. Harmillinen takaisku oli tietenkin eri mutkien kautta syntynyt kokonaan mustien hävittäjälaivue, jota pommituslentäjät rukoilivat suojakseen, koska se oli niin selvästi muita taitavampi ja tuloksiltaan parempi.

Suhteellisen selvästi nykytyyppinen Wechslerin testi tuli käyttöön 1939 ja sen puutteet tiedetään kohtalaisen hyvin.

Amos Tverskystä kerrotaan, että hän oli kävelevä ÄO-testi. Toiset psykologit sanoivat, että mittaat itsesi katsomalla kellosta, kauanko sinulta menee ennen kuin ymmärrät, että tuo mies on sinua rajusti älykkäämpi.

Koulumaailmasta löytyy esimerkkejä opettajien suhtautumistavoista. Luokkiin ilmaantuu aina välillä oppilaita, jotka älyllisessä mielessä lentävät kahdeksikko kenen tahansa opettajan ympärillä.

Erään luennon jälkeen sanoin kaverilleni Sir Robinille kuullun johdosta, että jo on älykäs mies tuo luennoitsija. Robin oikaisi, ettei puhuja ole alkuunkaan älykäs, nopeaälyinen vain.

Olen tuntenut muutamankin kansallisesti kuuluisan psykopaatin, jotka ovat niin hirvittävän lahjakkaita, ettei heiltä mene kuin muutama sekunti ymmärtää väärin vaikeakin asia.

Kulttuurimme suosii tietynlaisia kykyjä, yleensä sellaisia, joiden mittaaminen on mahdollista. Esimerkiksi Abloyn nykyisen lukon pakkauksessa on piirustus. Tapaan jatkuvasti ihmisiä, jotka käsittävät asian heti ja osaavat siis myös asentaa lukon, ja toisia, joille se on lähes ylivoimaista. Meillä on nyt ulko-ovessa se malli, jossa piti ensin kääntää avainta tai sisäpuolella lukituskieltä ja vasta sen jälkeen käyttää painiketta. Kysymyksessä on yhden käden lukko, mutta tapaan valehdella, että se on dementikkoja varten suunniteltu. Useimmat vieraat käyttävät ensin kahta kättä eli kiertävät ja painavat. On se hyvä etteivät pösilöt pääse pakoon.

Todellisuudessa uuden normin mukaan sisältä on päästävä lukon kaikissa tiloissa pakenemaan ilman avainta.

Olen miettinyt, että etenkin kirjavaksi maalattuna paniikkipuomi olisi komea. Hanketta jarruttaa luultavasti monopoliin perustuva hinnoittelu. Ulko-oven lukko on kallis kapine.

Auton taskusta toimiva avain muuten oikeasta on hyvä värkki. Tosin omassa autossani ilmenee arkuutta säätilalle niinettä hipaisu ei aina toimi, vaan on liksautettava avainta. Logiikka toimii. Näyttää olevan vaikeaa tai mahdotonta lukita itseään ulos autostaan.

Lehti katosi jonnekin ennen kuin ehdin lukea, mitä otsikon alla oli. Joku kuulemma tutkii viisautta.

Jos olisi olemassa toimiva menetelmä tutkia älyttömyyden alueet, sepä olisi hyödyllinen. Jokin seikka määrää, että olemme yleensä halukkaampia esittelemään ja erittelemään hyviksi luulemiamme puolia. Minä olen onnistunut niin hyvin, että en enää tiedä, miksi en pidä peleistä. Vastenmielisyys ulottuu shakista korttipeleihin ja lautapeleihin. Tietämättömyys digitaalisista peleistä oli pitkä miinus kun olin informaatio-oikeuden professorina ja kyllä tiesin, että tekijänoikeus ja patentit peleihin on visainen ja ajankohtainen ongelma. Ja etenkin tavaramerkkioikeus.

Todennäköinen syy on huonous ja luultavasti olen joskus joutunut rökitetyksi vähän joka pelissä. Mutta olisi hupaisaa olla matemaattisesti lahjakas ja heittäytyä ratkaisemaan esimerkiksi sellaisia ongelmia, joita Scientific American julkaisee (tai ainakin tapasi julkaista).

Ehkä en kuitenkaan vaihtaisi. Ehkä taiteellinen ja teksti-tieteellinen arvoitus ja tuollainen pähkinä sulkevat toisensa pois. Tehtävät, mukaan lukien sudoku ja ristikot, on ratkaistavissa. Niitä julkaistaan ratkaisemista varten. Taiteessa ja tieteessä ei ole niinkään varmaa, että ratkaisua on olemassa.

Mitä jokin runonsäe tarkoittaa? Kysymys on järkevä ja oikeutettu, mutta näsäviisas vastaus on minulle mieleen – jos tuohon kysymykseen voisi vastata eli selittää tarkoituksen, runonsäe osoitettaisiin samalla turhaksi. Miksi ei alun alkaen sanottu asiaa niin kuin se on? Minua viehättää se, mitä on kahden totuuden välissä samalla tavalla kuin pidän enemmän rivinväleistä kuin riveistä.

Merkitykset ja ilmiöt ja osa metafyysistä ongelmista (mitä elämä pohjimmaltaan on jne…) ovat hiukan samanlaisia todennäköisyyden pistepilviä kuin fermionit. On todistettavissa, ettei tuollaista pistettä (ratkaisua) voi osoittaa. Tietyissä tilanteissa energia on mitattavissa ja samoin massa, mutta ei molempia yhtä aikaa, ja lisäksi tarkkaileminen voi vaikuttaa mittaustulokseen ja varmemmaksi vakuudeksi jokin hiukkanen voi olla samanaikaisesti kahdessa eri paikassa…

Valokuvaamalla olen varmistanut, että talo – oma koti - voi olla eri näköinen ja siis eri paikka riippuen kuvaajan mielentilasta ja vireystilasta. Toisin sanoen sama talo on eri. Sitä en tiedä, mutta en mitenkään torju mahdottomana, että sama rakennus voisi sijaita samanaikaisesti kahdessa tai useassa eri paikassa. Tässä en viittaa rinnakkaisten universiumien hypoteesiin, vaan arkikokemukseen.

Sukujuhlissa muuten se Nikonin kallis ja painava laajakulmazoom on verraton. Otin eilen porukoista jopa 16 mm:n laajakulmalla ja sitten taas 35 millillä. Kun automaattinen herkkyyden säätö on sekin päällä, ei tarvitse paljon tarkentaa. Riittää kun freimaa, ja sitten kuvista voi pilkkoa miellyttäviä osia ja rajata roippeita pois, kun meinaan on mistä rajaa.

Myös maisemakuvaukseen suositan lämpimästä ultralaajakulmaa. Kaatuvien viivojen oikominen käy kuin tanssi. Suositellaan lämpimästi kaikille asianharrastajille. Kuvana osa laajakulmakuvasta ja kohteena armeijan mantteli mallia 1922 tai sinne päin. Noita pitkiä palteita näki vielä armeijassa ollessani.

14. tammikuuta 2017

Erehtyminen on nautinto




Kun menin valtiolle töihin 1976, otin pian käyttöön mapin, jonka keltaiseen etikettiin kirjoitin nimikirjainteni ja esittelijän ns. orjan merkin ./. lisäksi kansion sisällön: ”Virheitä, erehdyksiä ja laiminlyöntejä.”

Muistaakseni ensimmäinen merkintä koski poistumista jaoston istuntohuoneesta armeijan tapaan eli ryhdikkäästi ovelle marssien, alamaisesti päätä taivuttaen ja mennen. Oikea tapa oli poistua eräänlaista sivuvikellystä eli melkein takaperin, säilyttäen katsekontaktin puheenjohtajaan, joka ei siinä vaiheessa tietenkään vilkaissutkaan poistujaa.

Kauan myöhemmin luin jostain, että tuoltakin osin kysymyksessä oli venäläinen hovietiketti. Vielä myöhemmin luin Bysantin käyttäytymissäännöistä. Siellä oli tullut pahakin riita, kun joku kävijä, korkea kirkonmies, kuningas tai keisari, oli kylmästi kieltäytynyt heittäytymästä pitkin pituuttaan kolmasti paikallisen keisarin (basileos) eteen.

Tämä ei ole joutavanpäiväistä. Useimmissa islamin maissa ei suosita lipallista päähinettä. Erilaiset turbaanit ja vanha, tunnettu katkaistun kartion muotoinen fetsi sallivat päivittäisten rukousten toteuttamisen ainoalla oikealla tavalla, koskettamalla maata otsalla. Mekan suunta aiheutti ongelmia. Ranskalaiset ovat tunnetusti häijyjä ihmisiä. Eräs ranskalainen kertoi tai valehteli minulle kerran, että muuna tuo uskonnon tunnustaja kantoi housuntaskussaan kompassia, jottei tulisi tehdessään tarpeitaan vieraassa käymälässä vahingossakaan pyllistämään Mekkaan päin.

Ja Euroopassa on murhattu ihmisiä läjäpäin ratkottaessa kysymystä, kumpaan suuntaan ristinmerkki tehdään ja monellako sormella.

Kommentoija ilmaisi kyllästymistä sanan ”narratiivi”. Sitä ei voi aivan korvata sanalla ”kertomus”. Esimerkiksi musiikissa tuota n-sanaa käytetään. Fuugassa on esittelyn ja kehittelyn jälkeen ”keskustelu”, ja monissa muissakin sävelteoksissa on yhtenäinen, dramaturginen tapahtumien kuvaus, jota hyvässä tapauksessa ei voi lainkaan ilmaista sanoin.

Kielifilosofiassa on tarpeen erottaa toisistaan merkki ja merkitys, ja merkityksessä puolestaan tekstin tai puheen yksikön (sanan) merkitys kokonaisuuden mahdollisesti monista merkityksistä.

Narratiivin lajin eli genren tunnistaminen voi olla kohtalokkaan tärkeää. Eräissä esimerkiksi autismin kirjoon luetuissa tiloissa ihmisen kyky erottaa ironia on pahasti puutteellinen. Myös tavan salliman liioittelun käsittäminen sellaiseksi voi olla vaikeaa.

Tämä on vakava asia, koska on myös olemassa, nimenomaisesti kehenkään kohta virkaan astuvaan presidenttiin viittaamatta, että niin sanottu narsistinen persoonallisuushäiriö voi aiheuttaa aivan seurustelussa erotusdiagnostisia ongelmia. Onko tuo ihminen oikeasta tuollainen vai eikö hän vain ole vakavissaan?

Tuo jälkimmäinen termi ymmärretään usein väärin. Itsekkyys ja omahyväisyys ovat mainioita ominaisuuksia, joita ilman voisi olla vaikea selvitä. Dawkinsin ”itsekäs geeni” on ehkä turhankin raflaava kielikuva, muta jotain sellaista maailman rakenteissa on. Niinpä sitten ihmiset, jotka eivät lainkaan häiriinny omasta huonosta käytöksestään ja ne pahemmat, joiden yhteydessä mainitaan usein termi narsistinen psykoosi, koska he silminnähden eivät ole edes kunnolla selvillä siitä, että jos viiltää toisen kurkun veitsellä, kurkku katkeaa ja sitä ennen tulee kovasti verta.

Parhaat kieltenopettajat ovat kautta aikojen tienneet, että eri oppilaat ovat taipuvaisia tekemään aivan samoja virheitä ja että kukin oppilas pakkaa tekemään saman virheen kerran toisensa jälkeen. Niinpä heillä oli ymmärrystä jauha erilaisia leipäsääntöjä ja ottaa erikoiskäsittelyyn sitkeimmin erehtyvät.

Sitä vastoin en ole nähnyt kirjaa, jonka nimi olisi ”Pitkä matematiikka – valitut virheet”. Oikeastaan sellaistakaan julkaisua on vaikea löytää, jossa olisi listattu erikseen jonkin matematiikan alueen tyypillisesti vaikeiksi osoittautuneet ja sitten helpommat laskutehtävät.

Tuomarin tehtävissä kansiossani oli kunniapaikalla luettelo karkausvuosista. Yhden kerran vein esittelyyn jutun, joka oli tullut kirjaamoon karkauspäivän johdosta yhtä päivää liian myöhään. Enkä ollut huomannut sitä! Ja siitähän oikeusneuvos L.N. jaksoi muistuttaa. Asia ei liene ajankohtainen, koska niin vanhoja juttuja ei enää taida olla, mutta varoituksen sanana esimerkiksi apurahan hakijoille – päivämäärän eli aikavälin laskeminen on yllättävän monimutkaista ja siinä tekee äkkiä virheen. Sillekin asialla pitää olla sääntö, että jos tapaamme viikon kuluttua, lasketaanko kulumassa oleva päivä mukaan ja lasketaanko kokonaisia vuorokausia.

Presidentti Lauri Kr. Relanderin muistelmat (toim. Eino Jutikkala) on mainio historiallinen lähde. Relanderilla oli tapana kirjoittaa päiväkirjaa joka päivä, kirjoituskoneella vielä. Kirja on hyvin laaja mutta mielestäni päätöksenteon ja etenkin väärien päätösten tekemisen mekanismit tulevat mainiosti esille.

Relander oli sattumapresidentti, jonka valituksi tulemisesta ällistyivät kannattajat ja hän itse. Luultavasti se maatalous- ja metsätieteellisen tiedekunnan professori, joka oli hylännyt hänen dosentuuriin tarkoitetun tutkimuksensa heikkotasoisena ja muutenkin tarmokkaasti levittänyt käsitystään asianomaisen lahjattomuudesta ja kehityskelvottomuudesta, joutui presidentinvaalin jälkeen miettimään todella hyviä selityksiä.

Mutta Lauri Kristian mokaili sekä yksityiselämässään (häneen oli kovin helppo vaikuttaa väittämällä melkein mitä tahansa vakaumuksellisesti) että virassaan, mutta toisaalta selvitti taitavasti kiperiä tilanteita. Hänellä ei ollut mahdollisuuksia toiselle kierrokselle, koska puolueen todelliset mahtimiehet päättivät niin, ja hän elelí syrjemmällä niin että joutui vielä talvisodan evakoksi rakkaasta Viipuristaan.

Ellei mappini olisi joutunut kateisiin kauan sitten, lisäisin vajavaisuuksien listaani tietämättöämyyteni Relanderin muistomerkistä, joka on ollut jo vuosia Hesperian puistossa Runeberginkadun kupeessa. Jouduin etsimään tiedon verkosta enkä ollut mielestäni nähnyt sitä koskaan. Hyväkin opas nuoremmille…

13. tammikuuta 2017

Linda





Yhdistän kaksi ristikkäistä asiaa. Michael Lewisin kirjassa ”The Undoing Project”, josta olen monena päivänä ottanut aineistoa Kahnemanin ja Tverskyn tuotannosta, esitellään myös koesarja, joka aiheutti mullistusta sekä psykologien ammattikunnassa että monilla muilla aloilla. Lääkärit ja tuomarit olivat syystä varpaillaan. Vasta- ja vainovalkeista huolimatta vaikutus tuntuu edelleen. Ehkä erehtymisen luonnonhistoria on ajankohtaisempi nyt kuin aikoihin.

Toisaalta kertomus – kun halutaan viitata filosofian ja folkloristiikan perinteeseen, kertomusta sanotaan joskus ”narratiiviksi” - on ikiongelmallinen kysymys. Ei sillä hyvä että ruokimme itseämme joka päivä koko elämämme naratiiveilla, esimerkiksi miettiessämme, mitä erikoisempaa teemme tänään päivällä töissä tai illalla kotona, vaan annamme myös kertomusten sotkea alleen logiikan aika alkeellisissakin tilanteissa.

Kun tietokoneohjelman yksi perusfunktio on ”jos – niin” (if… then) esitettynä selvin numeroin, ajattelun eli mallien ja tunteiden vyyhden soveltaminen arkeen voisi olla ”entä jos – mitä sitten”. Entä jos liukastun tuossa pihan jäätiköllä…? Kukaties unohdan kysymyksen tai ajattelen että selviydyn minä tai sitten panen nastakengät ja otan pikkukengät kassiin. Jos sitten kuitenkin lippaan, valehtelen luultavasti että niin kuin yritin varoa. Fiksu naapurin rouva käyttää potkukelkkaa.

Narratiivilla on suuri merkitys myös selviteltäessä populismin hurmaa ja suosiota. Pääministeri Sipilän toimet eivät jaksa kiinnostaa, jos hän on vain panemassa koululaitosta ja sairaaloita uusiksi, mutta annapa että mediaan ilmestyy kertomus omaisilleen asiattomia etuja saalistavasta ministeristä, joka sitten vielä valehtelee, etteihän tässä mitään. Jo kiinnostaa!

Ihmiset muuten varmaan vaistoavat, että kun joku on jäävännyt itsensä, päätöksentekijät kenties silti suosivat asianomaisen läheisiä. Jos on ratkaistava, otetaanko töihin tämä, tuo tai kolmas henkilö, ratkaisun kotiin päin vetämistä ei voi juuri koskaan todistaa, koska vakavasti ehdolla olevat ovat yleensä aina kaikki päteviä.

Linda on 31-vuotias. Hän on hyvin etevä. Hän on naimaton maisteri, pääaineena filosofia, ja hyvä suustaan. Opiskelijana hän oli hyvin kiinnostunut syrjinnästä ja yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta ja osallistui ydinaseiden vastaisiin mielenosoituksiin.

Arvioikaa todennäköisin vaihtoehto seuraavista: hän on a) ala-asteen opettaja, b) töissä kirjakaupassa ja ottaa jooga-tunteja, c) aktiivinen naisliikkeen jäsen, d) sosiaalialalla mielenterveystyössä, e) äänestää aina vaaleissa naista, f) työssä pankin kassana ja osallistuu naisliikkeeseen, g) työssä vakuutusyhtiössä markkinointipuolella, h) työssä pankissa.

Moni kokeen osallistujista arvioi, että Linda on pankin kassana ja osallistuu naisliikkeeseen. Lopulta testin useita kertoja uusittuaan ja vaihdettuaan vastaajaryhmää tutkijat pudottivat vaihtoehdot kahteen ja täsmensivät kysymyksen eli että kumpi on todennäköisempää, että kuvattu Linda on työssä pankin kassana ja osallistuu naisliikkeeseen vai että hän on työssä pankin kassana.

85 prosenttia vastaajista ilmoitti että edellinen vaihtoehto on todennäköisempi.

Koe toistettiin ensin opiskelijoille ja sitten psykologian ammattilaisille. Lopulta järjestäjät kysyivät, eivätkö vastaajat todellakaan huomaa, että puhe on todennäköisyydestä ja kakkoisvaihtoehto sisältää ykkösen. Kun pankissa on kaikenlaisia työntekijöitä, kassavirkailijoiden ryhmän on matemaattisesti oltava suuremi kuin minkä tahansa siitä rajatun ryhmä, esimerkiksi kassatoimihenkilöt, jotka harrastavat naisliikettä tai pitkiä juoksulenkkejä metsässä tai kirkkokuorossa laulamista jne. Jälkimmäinen ryhmä on osa edellistä ryhmää. Kun kysytään todellisuutta, osajoukko on aina joukkoa pienempi (unohtaen kysymyksen joukosta itsensä osajoukkona).

Tosi ammattilainen ei koskaan myönnä virhettään. Intellektuelli sanoo erehdystään viisaudeksi ja kertoo kirjoittavansa siitä lähiaikoina kirjan, joka tulee saamaan ansaittua kansainvälistä huomiota.

Koetilanteen jälkeen joku opiskelijoista oli noussut seisomaan ja ilmoittanut uhmakkaasti, että tämä on minun mielipiteeni. Hän antoi ymmärtää, että se on toisen luokan kysymys, onko hän väärässä vai ei. Tuttua?

Ainakin Tversky olisi vastannut tuohon armottomasti, että jos kysymyksessä on mielipide, se on sitten tyhmä mielipide.

Tästä tullaan erilaisiin some-ilmiöihin ja narratiiviin, vaikka koesarjat ja niitä kuvaava teksti ilmestyivät jo 1980-luvun alussa.

Kumpia on enemmän, pappeja vai pedofiliaa harrastavia pappeja? Arvaan, että jos tätä pääsisi kysymään koetilanteessa, jotkut vastaisivat, että kaikki papit ovat epäilyttäviä, ja jotkut taas, että ei voisi vähempää kiinnostaa. Toisin sanoen he eivät vastaisi kysymykseen, joka tässäkin sisältää vastauksen. Rakenne on hyvin lähellä klassista syllogismia.

Kahneman ja Tversky nostattivat paljon pahaa verta, koska myös kokeneet ammattilaiset menivät narratiivin ansaan, kun kysymyksestä tehtiin uskottavasti väritetty.

Johtopäätös oli, että ihminen poimii muististaan tai muokkaa mielessään tarinan, johon kuvailtu ”Linda” sopii, ja näkevät sielunsa silmillä, että Linda on feministi. Ja lopettavat ajattelemisen siihen.

Tunsin kerran erään isäni, joka sanoi, ettei kukaan vasemmistolainen voi olla täysijärkinen. Kun sitten aikanaan tulimme Mauno Koiviston luota, olin vielä niin lapsellinen, että palautin tuo mieleen kysymällä, oliko Mauno hänestä täysijärkinen.

Jos olisimme jatkaneet turhaa keskustelua, olisimme voineet siirtyä miettimään talouspoliittisia virheitä ja niiden korrelaatiota puoluesidonnaisuuteen. Olisi tarvittu edustava otos ja vertailuryhmä ja niin edelleen.


12. tammikuuta 2017

Onnea sitten




Nuorempi poikani (kuvassa oikealla) siirtyy nyt käräjäoikeudesta korkeimman oikeuden esittelijäksi. Puhe on määräaikaisesta nuoremman oikeussihteerin tehtävästä, rootelina immateriaalioikeus (tekijänoikeus ja patentit ym.) ja rikosasiat.

Haku on nykyisin julkinen ja kilpailtu. Hakijoista ei ole puutetta. Tehtävä sopii erikoisen hyvin nuorille perheellisille, koska se on monessa mielessä ’”urakkaluonteinen”. Juttuja on esiteltävä tietty määrä tietyssä ajassa, ja niiden valmistelu kirjastossa tai kotona on normaalia ja toivottavaakin.

Toisin kuin hallinnossa esittelijä toimii kuin tuomari. Siten kukaan tuomioistuimen jäsenistä ei kohottele kulmiaan, jos esittelijä yksin esimerkiksi ehdottaa mietintönään syyteen hylkäämistä, vaikka jaosto on yksimielisesti hyväksynyt sen.

Kukaties tässä tapauksessa vaikutti monipuolinen tausta – hovioikeuden viskaali ja sitä ennen asianajotoimiston apulainen -ja kaksi perustutkintoa, juristin lisäksi filosofian maisteri (kirjallisuus, poliittinen historia).

Pelkästään käytännön syistä tuo esittelijän työ on putki, jota saattaa aikanaan seurata virka. Perinteisesti nämä esittelijät ovat erittäin hyviä. Aikoinani poimin talteen ja kopioin joukon järkyttävän hyviä esittelymuistioita. Oli sellainen aika, esimerkiksi kohta sotien jälkeen, että muutamat esittelijät olivat perehtyneet syvällisemmin vaikeisiin kysymyksiin kuin korkeimman oikeuden jäsenet ja alan professorit.

Esimerkiksi tulkinnat kuolinpesän luonteesta ja omistajanvaihdoksen vaiheista juuttuivat 40-luvulla vanhentuneisiin tulkintoihin, mutta suolaista vettä virtasi Itämereltä ja virkuimmat seurasivat valppaina. Muuan kertoi istuneensa edukseen yliopistolla järjestetyillä tanskan kielen kursseilla ja sanoi hyötyneensä siitä suuresti. Tanskalaiset ovat tuhat vuotta opetelleet rakentamaan käyttökelpoisia yhdistelmiä manner-Euroopan suurista oikeuskulttuureista ja
Englannin ja Skotlannin oivalluksista.

Jos olisin sanonut Heikille että aion kirjoittaa hänen nimityksestään, hän olisi varmaan ollut vaikeana, vaikka asia on tietysti julkinen. Hyvin vanha etiketti perustuu ajatukseen, että oikeusjuttu ratkaistaan samalla tavalla, oli tuomarina kuka tahansa, ja sama ajatus koskee esittelijöitä. Linja on onnistunut. Suomessa fiksuimmat journalistit osaavat kysyttäessä nimetä presidentin ja pari jäsentä eivätkä yhtään esittelijää. Hovioikeudesta ei tunneta ketään eikä käräjäoikeudesta liioin.

Tilanne onkin aika vaikea, jos esimerkiksi media ottaa yhteyttä ja haluaa esittelijältä lisätietoja. Tämä vastaa aina ja johdonmukaisesti, että kaikki asiaan vaikuttava käy ilmi papereista, eikä suostu ”taustoittamaan”. On tilanteita, joissa asianosainen on unohtanut hakea muutosta esimerkiksi rikosasiassa vahingonkorvauksen osalta. Esittelijä joutuu sitten pohtimaan, sanoako journalistille, että kannattaisi vielä kerran lukea päätöksestä, mitä korkein oikeus on ratkaissut. Esittelijän ensimmäisiä rutiineja etenkin rikosasioissa on kirjoitella alemman oikeuden päätöksen kopion reunoihin ”ei kys.”, joka tarkoittaa, että tältä osin muutosta ei ole haettu.

Rikon hyvänä pitämääni perinnettä siksi, että pidän oikeana Suomeenkin viime vuosina tullutta ”läpinäkyvyyden” linjaa. Kuten näinä päivinä kotoisissa esteellisyyskysymyksissä, monissa muissakin asioissa viranomaisen on sekä toimittava oikein että ilmaistava itseään niin, että kuka tahansa voi todeta toiminnan oikeuden.

Jossain vaiheessa kuulemma joku ihmetteli, mitä järkeä on yhdistää kirjallisuuden opinnot juridiikkaan. Poikani on keksinyt paremman vastauksen kuin minä. Molemmissa on kysymys todellisuuden ja sen kuvausten suhteista. Patenttioikeudessa ongelma on erittäin vaikea, koska julkaistut, kirjalliset patenttivaatimukset määräävät patenttisuojan laajuuden. Tavalla tai toisella riidassa on silti usein puhe myös siitä tuotteesta – koneesta, tietokoneohjelmasta – jota patentin sanotaan suojaavan.

Kun itse olin vihreä noissa aivan samoissa töissä, luin tukka pystyssä jo silloin vanhaa korkeimman oikeuden ratkaisua kahden antibiootin samanlaisuudesta tai erilaisuudesta eli siis patentinloukkauksesta. Siinähän oli aloitettava opiskelemalla oikein tosissaan biologiaa ja farmakologiaa, ja erillisongelma oli homesieni, josta jutun antibiootti oli peräisin. Kasveja näet ei voi lainkaan patentoida – oliko tietty homesieni ”kasvi”. Lisäksi oli opittava, että kilpailevan valmisteen eli tabletin vertaaminen patenttivaatimuksessa kirjoitettuun on hyvin vaikeaa ja että tuossa piilee myös kovan luokan filosofinen ongelma.

Vuosia myöhemmin käsitin, että juuri sama ongelma on tekijänoikeudessa tietokoneohjelmaan. Monien kirjojen väite, että tekijänoikeus voi suojata ”konekielistä ohjelmaa” on virheellinen. Suojaa ei nauti koskaan kieli, ei siis objektikieli, ei muukaan ohjelmointikieli (Python, C++) eikä konekieli, vaan se jokin, mitä tuolla kielellä ilmaistaan. Lain vaatima omaperäisyys on haettava osioiden valikoinnista ja yhdistelemisestä, ja teoreettisesti suojattu ohjelma voidaan ilmaista monella kielellä, samoin kuin esimerkiksi runo.

Ja patenttipuolella sitten integroiduista piireistä alkaen se kysymys on vaikea, mikä on ”rautaa” ja mikä ”softaa”. Mikä tahansa ohjelma voidaan toteuttaa raudalla eli siis koneella, mutta kaikkia koneen osia ei voi korvata softalla.

Koulutussosiologian mukaan vanhempien työt vaikuttavat monissa tapauksissa lasten ammatinvalintoihin. Ilmiölle löytyy monta järkevää selitystä. Samaa sukua on havainto, että vanhempien, etenkin isän kirjojen lukeminen vaikuttaa lasten lukemistottumuksiin. Lapsi oppii myös jäljittelemällä, ja jos aikuinen kirjan ääressä on hyvin tuttu näky, kynnys omalla kohdalla on matala. Musiikissa voi vaikuttaa suora oppiminen. Kaikki lapseni ovat maininneet kuulostelevansa joskus oudon tutulta vaikuttavaa teosta, vaikkeivat tiedä kuulleensa sitä. Joskus myönnän soitattaneeni sitä aikoinani paljonkin.

Voi olla että pääsykokeisiin hakeutuu lisää Kemppisiä. Nyt olen onnellinen. Tuo esittelijän homma on hieno. Arvostan sitä. Lisäksi se on hyödyllistä ”oikeaa työtä”. Hyötyä ei voi mitata vain rahana.

11. tammikuuta 2017

Epäilyn varjo






Oletteko huomanneet, että Trumpilla näyttää olevan oma trolliarmeija?

Yhdysvalloilla on omansa. Se on yhtä selvää kuin Venäjän toiminta, niin sanottu informaatiosota.

USA:n markkinointi Euroopassa lienee halpaa ja tehokasta. Esimerkiksi minä teen sitä kenenkään pyytämättä ja korvauksetta. Mielestäni esimerkiksi HS ja Yle ovat yleensä hyvin nopeita ymmärtämään ja myötäilemään amerikkalaisten asenteita. En osaa mainittavasti venäjää. Siksikin olen todella paljon paremmin selvillä amerikkalaisesta ja englantilaisesta ja amerikkalaisesta lehdistöstä ja uudesta kirjallisuudesta kuin venäläisestä.

Kommentoija joka kummasteli Trumpin haukuskelua ja sanoi että antaa miehen yrittää, näyttää olevan Trumpin suomalaista joukkoa. Meryl Streepin toissapäiväinen puhe koski kahta asiaryhmää. Ensin hän sanoi, että muun muassa lehdistö ja Hollywood on tällä hetkellä ennennäkemättömän parjauskampanjan kohteena.

Väite ei ole kovin yllättävä; Streep tiivisti, että näyttelijän ammatti on asettumista toisten, erilaisten ihmisten asemaan. Hän luetteli nyt palkittujen kollegojensa kansallisuuksia ja kotimaita.

Toinen painava asia oli Trumpin vammaisen toimittajan pilkkaaminen vammaisuudesta.

Uudestaan: antaa miehen yrittää? Kommentoija tuskin tarkoitti että antaa miehen jatkaa toisten ihmisten nöyrryttämistä ja öykkärin käyttäytymistä. Vai tarkoittiko? Tosin kommentoija ja Trump esittivät persoonallisen käsityksen myös Meryl Streepin elämäntyöstä, joka nyt palkittiin.

Blogit arveluttavat minua. Erikoisesti varoittaisin oudon ahkerista blogin kirjoittajista, jotka julkaisevat päivän toisensa jälkeen juttujaan. Joko tuollaisilla tyypeillä on jokin piilotettu ohjelma – myydä jotain, edistää jonkin poliittisen tahon asiaa – tai sitten he vain ovat itserakkaita hölmöjä, joista on hauskaa nähdä teelmiään verkossa.

Ei kirjoittajia suotta hirtetä.

Tweettejä en ymmärrä. Tarkoitus näyttäisi olevan päästä sanomaan pahastikin ja samalla olla antamatta toiselle suunvuoroa. Käytettävissä on niin vähän tilaa, että ”musta tuntuu” on jokseenkin ainoa mahdollinen muoto. Somelle luonteenomaiseksi väitetty mielipiteiden ja tosiasioiden sekoittaminen toisiinsa tapahtuu kuin luonnostaan.

Esimerkki vois olla käsite ”maailmankatsomus”, johon lupasin olla palaamatta, koska ei siitä tule sen selvempää. Ilkka Niiniluoto on viimeksi kirjoittanut käsitteen sisällöstä, ja hänen selostamansa melkein riittää.

Itse viittasin kielteisesti käsitteeseen ”tieteellinen maailmankatsomus”. Joku ei ollut ymmärtävinään, mitä tarkoitti ”vanhamarxilaisuus”. Mielestäni esimerkiksi se Englannin yliopisto-marxilaisuus, jonka varjossa itse kasvon (Berlin, Hobsbawm jne.) poikkeaa jokseenkin jyrkästi idän puoluekouluissa opetetusta. Vanhan suvun viimeinen vihanta oli äskettäin kuollut Tony Judt.

Itse viittasin marxilaisuuteen sellaisena kuin sitä opetettiin mm. Sirola-opistossa. Tosin tuon opiston käyneet tuttuni sanovat, etteivät he juurikaan kostuneet kurssituksesta. Ëräs osa oppia oli historiallinen välttämättömyys. Itse en usko siihen.

Tekojen maailmassa, ajatus toimii. Jos potkaisen kaveria päähän niin että tämä kaatuu kivetykselle, siinä on hengenvaara mukana. Kuolema johtui potkusta. (Tämä ei liity äskettäiseen tapahtumaan, jossa oli muitakin vaikuttavia tekijöitä.) Moni on kuollut kylpyhuoneeseensa liukastuttuaan ja lyötyään päänsä lattiaan. Kovan aivokalvon alainen verenvuoto on paha juttu.

Jos puhutaan tapahtumasarjoista, osa on välttämätöntä, osa sattumaa. Jos Stalin olisi sattumalta liukastunut kylpyhuoneessa, historia olisi voinut saada uuden käänteen.

Tieteellistä maailmankatsomusta moitin siksi, ettei sitä ole olemassa. Se on tavoite. Kukan ei tavoita sitä. Ainakin opettajana olen puhunut sen puolesta vuosikymmeniä.

Yksi kulmakivi on tunnustaa, että informaatio on hyvin usein riittämätöntä. Teemme johtopäätöksiä tietämättä tarpeeksi. Toinen kulmakivi on tunnustaa, että myös riittävin tiedoin päätelmämme voi olla väärä.

Kognitiivinen ajelehtiminen on osoitettu kerran toisensa jälkeen todeksi. Rahapelit – tiedämme kaikki, että on täysin turha luulla jäävänsä voitolle, vaikka veikkaisi kerran, tuhat kertaa tai sata tuhatta kertaa. Voittoja saa todennäköisesti, mutta voitolla jääminen tarkoittaa käytettyä rahaa suhtessa voitettuun rahaan.

Ajatus: juuri minä voin saada suurvoiton, on kelpo esimerkki. Se on totta sekä loogisesti että empiirisesti, mutta se ei ole peruste pelaamiselle – ellei sitten pane huomattavasti painoa viihteelle ja nauti harrasteestaan. Silloin veikkaaminen vertautuu viinirypäleisiin eli kysymyksessä on mielihyvän hankkiminen.

Luultavasti tieteen tavoittamattomiin jää esimerkiksi kysymys tietoisuudesta. Onko eläimillä tietoisuutta? Moni vastaa nykyisin, että näyttää olevan. Mutta joudumme tyytymään yleistyksiin ja likiarvoihin, koska tietoisuutta tuskin voi selvittää tietoisuudella, ja kaikki ajattelu- ja selvittelytyömme on tietoista. Tästä huolimatta minusta on hauska lukea Wilsonin ja muiden todistelua, jonka mukaan sielua, mieltä, persoonallisuutta eli siis tietoisuutta ei ole olemassa. On vain kemikaalien lorinaa.

Eilisen kirjoitkseni kuvan tekstiksi olisi sopinut ”Tottakai lapselle Leica”. Tänään kuvassa esiintyy blogisti kätevän taskukameransa kanssa.

Kuvaa ei ole otettu eilen.


10. tammikuuta 2017

Ilahdus




Ylen ”101 kirjaa” ilahduttaa kovasti.

Ajatus on mainio ja toteutus tuntuu olevan hyvä.

Kansalliskirjasto on mukana hankkeessa, joten kaikki jo valitut 100 kirjaa näyttävät olevan kerrankin hienosti skannattuina saatavilla.

Yle-tunnuksella, joka on muutenkin tarpeellinen ja helppo tehdä, kirjoja voi lukea selaimessa. Elisa on tuonut ne sivuilleen ladattaviksi.

Ehdotan googlaamista. Tie sivustoille on lyhyt.

Viekottelen katkolukemiseen. Sellainen kirja, joka ei vaadi suurta keskittymistä, on hyvä välipala. Paljon enemmän kuin terveellistä ruokailua ja sopivaa liikuntaa kannatan mielen verryttelyä.

Se ei onnistu ”rentoutumalla”. Riittävän hyvä teksti tai esimerkiksi musiikki tehoaa. Erno Paasilinnan ”Kauppamiehet isänmaan asialla” voisi olla juuri sellainen. Sen voi jättää auki ja lukea siitä pätkän, kun mieli isoaa kuin peura lähtehelle.

Kirjallisuusihmiset ovat parempia kuin muut ihmiset, omasta mielestään. Kuka on vielä parempi kuin muut paremmat on ikuinen kysymys. Oman paremmuuden korostaminen toteutuu vaivattomimmin kielteisillä kommenteilla toisista saman joukon jäsenistä.

Tieteessä on sama toimintaperiaate. ”Maailmassa on vähän täydellistä, mutta professori N on täydellinen idiootti…”

Tunnen useankin ihmisen, joilta myrkyllisten luonnehdintojen kerääminen pikku antologiaksi onnistui noin vain, suoraan ulkomuistista- Sellainen kirja voisi mennä kaupaksikin…

”En sano, että kirjailija M on täysi pelle. Sirkuspellen on hallittava monia taitoja ja tietoja ja hänellä on oltava lahjakkuutta. Kirjailija M:llä ei ole minkäänlaisia taitoja eikä tietoja ja lahjakkuudesta hän on kemiallisen vapaa…”

Niinpä sanon vilpittömästi ilahtuneeni kovasti myös Ylen toimittajien kirjavalinnoista. Tausta-ajatuksia on selitetty, ja viis siitä. Järkeviä ajatuksia. Suomen sata vuota kaikenlaisina kirjoina.

Valikoima on nimittäin raikas. Sieltä puuttuvat jokseenkin kaikki ”pakkopullat” eli ne kirjat, joita ei-kirjallisuusihmiset ovat oppineet viimeistään koulussa varomaan ja kiertämään.

Sekin on raikkautta, että opettavaisuutta ei ole tai ainakaan se ei lyö silmille. Vaikuttaisi siltä, että yleisölle on haluttu tarjota sopivaa puuhailtavaa kirjojen kanssa aivan ilman korkealentoisia päämääriä. Ja se on hyvä.

Tämän vaikutelman saa siitäkin, että listalla on hulluudessaan hauskoja eli siis viihdyttäviä teoksia, kuten Karimon ”Kumpujen yöstä”. Sehän on vanha hurraa-isänmaallinen teossarja, jossa kirjoittaja on keksinyt isänmaalleen historiaa sellaisin kohdin, joista tietoja ei ole, ja luonut jokseenkin mielettömiä painotuksia. Teos ei edes ole yhdentekevä, koska sen säteilyvaikutus tuntuu edelleen. Karimon kirja on yksi niistä, joiden johdosta jotkut luulevat, että Raamatussa on painovirhe, koska suomalaiset ovat Jumalan valittu kansa, eikä muuan toinen, raamatullisina aikoina siellä Välimeren reunassa majaillut porukka.

Nykyisin ajatus tulee vastaan usein siinä muodossa, että me suomalaiset olemme tavalla tai toisella parempia kuin muut, eivätkä näin ajattevat ota edes harkitakseen sitä, että tiettävästi kaikki muutkin maailman kansat ajattelevat itsestään suunnilleen samaa.

Kun tällainen suosituslista on tehty virkeästi ja ennakkoluulottomasti, niin kuin tässä on tapahtunut, siitä on iloa myös suurkäyttäjille. Ainakin itse löysin heti useita kirjoja, jotka ehkä olen lukenut mutta joka tapauksessa unohtanut, ja nyt jokin Pulkkisen ”Romaanihenkilön kuolema” herättää mielenkiintoa – oliko kirja yhtä merkittävä kuin sen maine.

Sitten on toisia, kuten Haavikon ”Kansakunnan linja”, josta olen kyllä maininnut kustantajalle, että uusiin painoksiin pitäisi lisätä ”errata” eli luettelo virheistä. Palasin juuri tuohon teokseen taannoin, ja vaikka sen suuri ansio on innoittuneisuus ja kyky ajatella uudesti ja ilmaista iskevästi, pelkästään uutta perustutkimusta on tullut näinä vuosikymmeninä sen verran, että olisi kovin hyvä saada oikaisut itse kirjaan liitteeksi. Se ei tekstiä häiritsisi. Tarkoitan nyt sellaisia tähän esimerkin vuoksi keksimiäni ajatuksia kuten kansalaissodassa teloitettujen ja kuolleiden lukumäärä tai Suomen metsäteollisuuden kohdin yllättävät tuotantomäärät eri vuosikymmenillä tai Outokummun kuparin määrä ja merkitys sotien aikana.

Kirjallisuuden yksi hieno piirre on jatkuvasti se, että kirjailija niin usein erehtyy pahanpäiväisesti. Haanpää ei voinut arvata kertoessaan, ku8ina Pate Teikka loikkasi noitaympyrästä Neuvostoliittoon, millainen Suomesta tulleiden loikkareiden kohtalo sitten käytännössä eli todellisuudessa oli. Vähemmän dramaattisista asioista olen varmaan usein toistellut, että Erno Paasilinna oli hienoimpia kirjoittajiamme siitä huolimatta – ellei siksi – että hänen erittelynsä ja tulevaisuuden arvionsa osoittautuivat perusteettomiksi.

Ei kirjailija yhtä vähän kuin kukaan muukaan ole etevä ennustaja. Jos olisin ilkeä kirjallisuuden opettaja panisin lapset kirjoittamaan kotiaineen aiheesta Neuvostoliiton romahdus ja Suomen romaanikirjallisuus. Toisin sanoen sitä vaihtoehtoa, joka oli kerran monen mielessä, ei sitten ollut olemassa.

Yksi syy tällaiseen Suomi 100 katsaukseen on kokemuspiiri. On hyvin helppo luetella tärkeitä asioita ja ilmiöitä, jotka ovat puolelle nyt elävistä täysin vieraita. Juttelin hiljan nuoren upseerin kanssa, joka ei tuntenut Kalashnikovin nimeä ja vastas muisteltuaan keksi nähneensä jossain valokuvassa tai elokuvassa konepistoolin.

Työtä toimittajille. Siihenkin hienoon sotakuvaan, jossa kaksi väsynyttä jääkäriä vilkaisee palavaa punatähtistä panssarivaunua, on liitettävä kuvateksti ”sotilailla on ”panssarinyrkki” (singon edeltäjä).”